Vko 50: Taru Sormusten herrasta - loppukeskustelu

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Kirja on käyty ansiokkaasti ja jopa ripeästi läpi. Paljon on keskusteltu luku kerrallaan mutta nyt on aika esittää lukemisen aikana syntyneitä ajatuksia koko teoksesta. Miltä tuntui perehtyä siihen taas kerran - vai olisiko mahdollista, että joku oli asialla vallan ensimmäistä kertaa?

Ja jos ensimmäisestä lukukerrasta on jo aikaa vierähtänyt, muistatko vielä miltä se silloin tuntui? Miten lukemisen edetessä kirja muuttui ja avautui uutena? Entä millaisena se jäi mieleen ja miten se on vaikuttanut sen jälkeen?

Entä uudet lukukerrat? Löytyykö vielä jotakin uutta? Muuttuuko jokin? Onko kirja yhä / jo / taas elokuvien kuvamaailmaa suurempi?

Tässä muutama kysymys keskustelun virikkeeksi, lisää kysymyksiä toki voi esittää, ja pitääkin.
 

Fairy tale

Lapinorava
Luin kirjan ensimmäistä kertaa kevättalvella vuonna 2000. Se on edelleen paras kirja, mitä olen tässä kategoriassa lukenut, sillä on se on inspiroinut eniten, herättänyt ajatuksia ja mielikuvituksen aivan uuteen lentoon. Ensimmäinen lukukerta pysyy ainutlaatuisena, sillä seikkailu on siinä edessä ja lukijana elää uudessa ihmeellisessä seikkailussa, jossa seuraava hetki on vielä tuntematon. Mustat ratsastajat aivan kirjan alussa saivat niskavillat pystyyn ja hobittien tavoin hyvä kun uskalsi hengittää, ettei tuo ratsastaja sitä vain kuulisi tai olemassaoloasi haistaisi. Nämä alkuvaiheen jännitykset ovat lukukertojen aikana hävinneet, mutta yhä vielä sitä tekee uusia huomioita pienistä asioista.

Luvut vaikuttivat ensimmäisinä lukukertoina paljon pitemmiltä, mitä ne ovatkaan. Maisemaa ja pinnanmuotoa on kuvailtu paikka paikoin todella hyvin. Viimapään kupeessa oleva samoojien yleinen leiripaikka, josta voi osatessaan löytää viestejä kävijöiltä tai sitten ei, jos ne on haluttu vaaran aikana pitää salassa. Elokuva on päässyt jonkunverran vaikuttamaan maisemiin, mutta Vanha metsä, Tom Bombadilin mökki ja Hautakerot ovat edelleen maisemassa suurinpiirtein samoja, mitä ihan alussa. Myös Lorien on hyvin pitkälle entisensä. Brii on muutakin, kuin elokuvan sateinen pieni kyläpahanen.

Paljon on kuvattu myös kasvillisuutta ja nimetty kasveja ja puita.
Patikointiakin on kuvattu hyvin erilaisissa maastoissa. On rämmitty suossa, piikkipensaiston seassa, tiheässä metsässä ja avoimemmalla niityllä. On oltu vuoren sisuksissa Moriassa ja huipulla Punasarven solassa, nähty lumipyryä ja kuunneltu avointen maiden kummallista hiljaisuutta ja pelästytty susien ulvontaa. On melottu pitkin jokea ja kävelty yli joen köyden avulla ja laskeuduttu jyrkännettä alas köyden avulla. Jotkut ovat nähneet enttejä, toiset olifantteja, olleet kotkan kyydissä tai kummastelleet pukelmiehiä. Ja tähän päälle vielä paljon muuta. Eihän sitä voi olla sama hobitti, kun tämän matkan on käynyt läpi vaaroineen, iloineen ja suruineen.
 

eowynofmay

Kontulainen
Luin Tarun ensimmäisen kerran 70-80 -lukujen taitteessa. Kahlasin kaikki kolme osaa läpi muutamassa päivässä. Muistan lukeneeni yöllä taskulampun kanssa peiton allakin. Arvatkaa koukutuinko :D?

Sitten meni muutama vuosikymmen hiljaiseloa, kunnes huhut Tarun filmatisoinnista saivat jälleen lukemaan kirjat kokonaan läpi. Välissä selailin kyllä niitä, luin Silmarillionin ja Hobitin sekä piirtelin innokkaasti, etenkin mustia ratsastajia. Minulle mustat ratsastajat ovat aina ja ikuisesti niitä R. Bakshin versioita...

Sittemmin olen lukenut Tarun n. 5 v välein. Joka kerta aloittaessa tulee sellainen ihanan kutkuttava odotus. Matka alkaa! Ja jokaisen lopetuksen jälkeen on hetken aikaa tyhjyyden tunne.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon käyttäjä:

Fairy tale

Lapinorava
Tunnustan, että ensimmäinen lukukerta oli niin vaikuttava, että mun maailmani oli seuraavan viikon ihan sekaisin. Hanat aukesi Harmaiden satamien tähden ja vollotin koko loppuillan. Muistan vielä miten minulla oli iltasiivousvuoro Turun Länsikeskuksen sittarissa silloin ja sielläkin pillahdin kyyneliin välillä siivotessani. Kirjan loppuminen kouraisi syvältä ja ehkä koin jotain pientä siitä, mitä joku Elrond koki Länteen lähtiessään, että ei tapaa tytärtään enää ikinä. Olin todella pahoillani Frodon puolesta ja Samin puolesta. Frodo tosin lähti levolliseen paikkaan toipumaan, mutta ystävien erottaminen on ihan hirveää. :cry: yyhyhyyyy.

Olinkin huojentunut löytäessäni liitteistä lisätietoa Sormuksen ritareiden myöhemmistä vaiheista. Vaikka joku yrittää takoa tajuntaani, että Sarumanin ennuste Frodosta piti paikkaansa, että hobitti ei tule elämään kovin vanhaksi, toivon velhon olleen väärässä. Jospa Saruman ei ottanut huomioon sitä, että hän lähtee Länteen on aivan mahdollista, että hän sittenkin elää niin pitkään, että tapaa vielä kerran meren yli matkustavan Samvaisin. Näin haluaisin uskoa ja uskottelen itselleni. Frodohan voi kuolla sen jälkeen ihan vapaasti, mutta ei mielellään sitä ennen. Sam olisi muuten ollut ainoa hobitti Lännessä siihen aikaan ja olisiko Sam jättänyt lapsensa, jos ei olisi sydämessään aavistanut ystävänsä ja isäntänsä olevan vielä elossa. Ruusahan ei tuossa kohden ollut enää esteenä lähtemiselle, kun oli jo kuollut.
 

Constantine

محتوم
Editoin tähän julki tuomattomia huomioitani sitä mukaa kun niitä palaa mieleen.

Salaliitto paljastuu
Frodon unen ensimmäinen osa voi olla yleisempikin painajaistyyppi; kun sitä läheisesti muistuttavan jungilaisen uniasetelman näkee tarpeeksi monta kertaa, ei ole lopulta enää aivan varma siitä, kumpi tuli ensin — kirjan lukeminen vaiko oman pään tuotos...

Sumua Hautakeroilla
Tomin kumpuun palaamisen (haudanhaamun Käden perässä) komediallinen tulkittavuus tuntuu tulevan alkuperäistekstissä paremmin esille ("Tom went back in again, and there was a sound of much thumping and stamping." )

Rohanin ratsastajat
Fangornin edustalla kohdattu, kolmikon hevoset tiehensä ajanut lierihattupäinen vanhus olisi hyvin voinut olla myös germaanijumala Odin, joka tunnettiin myös kuvailevilla lisänimillä Bölverkr, Glapsviðr, Haptsönir, Síðhöttr ja Svipall (ks. esim. Wikipedia, List_of_names_of_Odin).
 
Last edited:

Jaamar

Hyykäärme
Vastuuhenkilö
Kummi
Minä luin Tarun nyt nopeammin kuin koskaan. Tulin mukaan joskus puolivälin jäljeen (muistaakseni) ja otin teidät kiinni kahden alustuksen välissä. Sitten luinkin kirjan loppuun niin nipeasti että viimisten alustusten kohdalla alkoivat muistikuvat jo taas haalistua.

Minulle äiti luki kirjan joskus iltasatuna. olin luultavasti seitsemän tienoilla. Minulle on jäänyt tarinasta mieleen kuva jossa on punainen taivas, telttakylä ja joku yrittää hiipiä kylästä pois jonkun toisen neuvomaa reittiä. Kyseistä kohtaa ei kuitenkaan suoraan löydy kirjasta ja luulenkin että joko en ole pienenä ymmärtänyt kunnolla, äitini pahimpien taistelukohtausten sensurointi muutti tarnii niin että sen ymmärsi jotenkin toisin tai olen mielikuvissani yhdistänyt useampia kohtauksia.

Kirja on elokuvia suurempi. Elokuviin ei vaan saa mahtumaan tarpeeksi pitkiä viipyilyjä kauniiden maisemien äärellä tai tarkkoja kuvauksia henkilöistä ja tinteista. Eikä se auta että elokuvassa havainnoidaan näkemällä enemmän. Lukiessa mukana ovat tuoksut ja fyysiset tuntemukset joita elokuvassa ei ehditä kuvailla. Lisäksi Keski-Maassa on niin paljon sellaisia kauniita asioita joita ei vaan pysty kuvaamaan fyysisesti. Kuten Arwen. Minä en usko että hänen kauneuttaan pystyy kukaan toteuttamaan kuvallisesti. Sen voi nähdä vain mielikuvituksessaan. Samaten mustien ratsastajien kauhua ei vaan pysty kuvaamaan elokuvassa. Se pitää kuvailla sanoilla ja tuntea sisällä. Örkkien löyhkä, enttien viisaus, Minas morgulin kauheus. Näitä riittää.
Minulla on se onni että vaikka elokuva onkin toki vaikuttanut mielikuviini kirjasta niin jossain vaiheessa pahimmat mielikuvat katoavat ja tilalla on taas aitoja hahmoja. Aragorn harmaine hiussuortuvineen, Gandalf kulmakarvoineen, pyöreä ja iloinen Voivalvatti, aito ja optimistinen Sam, Frodo johon voi myös samaistua. Enkä nyt tarkoita että hahmot elokuvassa olisivat huonoja, mutta on ne omassa mielikuvituksessa vaan niin paljon parempia.
Sitten hahmoja joiden kanssa joudun ponnistelemaan etteibät leffavaikutteet veisi liiaksi tilaa, Théoden, Éowyn, Sauronin suu, Faramir, Saruman. Ja nämäkin elokuvassa hyvin toteutettuja, mutta en pääse luonnostaan eroon leffamielikuviatni. Erityisesti se häiritsee Sauronin suun ja Théodenin kohdalla, sillä heidät on kuvattu kirjassa aikalailla eri tavalla kuin elokuvassa.
 

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Minä olen niitä, jotka ovat ensin nähneet elokuvat. Ensisilmäykseni Keski-Maahan oli Helmin syvänteessä, kun sinne marssii haltioita. Näin näet pätkän elokuvaa, jota kaveri oli katsomassa. Lainasin itsekin elokuvat ja pidin niistä. Kirjaa muistan kyselleeni kirjastosta, mutta kesätyöntekijä ei löytänyt sitä minulle. Tämä oli joskus seitsemännellä luokalla. Sain kuitenkin kirjan jossain vaiheessa, ja luin Rivendeliin, mutta koko tarina tuntui raskaslukuiselta, joten harpoin muutamia hyviä kohtauksia myöhempää, ennen kuin palautin kirjan. Meni varmaan vuosi tai kaksi ennen kuin luin kirjan kokonaan.

Minulle ei siis lukiessa ole hirveästi syntynyt omia mielikuvia, kun olen ensin nähnyt elokuvat. En myöskään ole kokenut suuria yllätyksiä lukiessa (paitsi, etteivät haltiat saapuneetkaan sinne Helmin syvänteeseen.). Tämäkään kesken jäänyt lukukerta ei tuonut mitään suuria yllätyksiä, mutta ainahan kaikenlaista pientä tajuaa. Muutenkin olen lukenut kirjan alkupuolen useammin, mutta sitten lukeminen on vain jäänyt, kun ei ole varsinaista syytä lukea koko kirjaa. Loppupuolelta on tullut lueskeltua enemmän yksittäisiä lukuja.

Yksi kirjan hyvistä puolista on se, ettei se ole niin nopealukuinen ja ammattimainen. Kirjassa on paljon tylsiä kohtia (4. kirja), mutta ne sopivat hyvin kirjaan. Kirjaa on kirjoitettu tarinan, ei lukijan ehdoilla. Jos kaikki vaellukset olisi kuitattu lyhyillä lauseilla, ettei mitään tapahtunut, tarina jäisi kovin vaillinaiseksi. Samoin liian pitkäksi moitittu Elrondin neuvonpito, jossa paljastetaan oikeastaan kaikki oleellinen, tekee tarinasta luonnollisen, vaikka ei sovikaan nykyaikaisen kirjan muottiin.

Kirjaa on sanottu myös kliseiseksi, koska nykyinen fantasia on kasvanut siitä. Mutta minusta Taru ei oikeastaan ole niin kliseinen kirja. Tarina voi olla kliseinen, mutta tyyli on se, joka tekee siitä ainutlaatuisen.
 

masamune

Kontulainen
Tämä kirja on kyllä ylivoimainen ykkönen meikäläiselle. Mitään ei halua lukea niin usein ko tätä (toki Keski-Maata koskevat Tolkienin kirjat hyvin likellä tässä tulee perässä, mutta kuitenki perässä). Tai no ei oikeastaan tule luettua muuta ku näitä kirjoja (no on mulla muita Tolkienin kirjoja joita välistä lueksin ja piippukirjoja pari). Oli kyllä jälleen nautinto lukea, vaikka välistä meinas aikataulut mennä pitkiksi ja jutustelukin on ollut täällä vähän mitä sattuu.

Jonkin verran on tullutkin kerrottua tuolla jokaisen luvun jälistä niitä fiiliksiä mitä on silloin aikanaan ensimmäisen lukukerralta jääny mieleen. Vaikuttava kirja kyllä oli jo silloin ja harmittaa että elokuva on vieny mennessään hyviä mielikuvia varmaan monestakin asiasta. Ja jotkut mielikuvat on ihan vääränlaisia joko väsyneenä lukemisen tai muuten vain lukemisenymmärtämisen yhtäkkisen puutteen vuoksi :p

Sormusten Herra on kyllä suuri asia elämässä. Ja vaikka esmes. LotRO -pelissä tykkään kääpiöistä ja jotenki kääpiöksi itseni olen luokitellut sitä myöten (vaikka en nyt ihan niin pätkä ole luonnostani), niin kyllä tuo hobittien elo ja olo on vain ehottoman mukavan oloista ja melkein tavoittelemisen arvoista. Niinku piipustelu kovasti on TSH:n myötä alkanut aikanaan jo kiehtomaan ja nyt sitä olen parisen vuotta harjoittanutkin, tosin en ihan yhtä makian oloisesti kuin hobitit, mutta siihen kai sitä pitää tähdätä.

Voiku osais pukea sanoiksi kaiken tämän asioiden tulvan mitä TSH tuo päähän, mutta kai se on ihan hyvä että tulevillekin lukuprojekti kerroille jää jotain sanottavaa.

Ja mitä nyt vielä tähän jälkipuheeksi äkikseltään keksin niin onhan TSH/Hobitti/Tolkien ihan mahottoman mahtavan yhteisön saanut inspiroitua tänne meidän keskuuteemme ja meikäläinenki täällä enempi ja vähempi on pyöriny 12 vuotta. On tämä vaan niin huikeaa ollu sieltä asti :p:grin::1420::heart:
 

Fairy tale

Lapinorava
Pieni huomio tähän väliin, vaikka tämä ei ihan suoraan kirjaan liity ja kuitenkin liittyy. Pari vuotta sitten lainasin koko kirjan äänikirjana ja kuuntelin iltaisin ennen nukkumaan menoa aina niin pitkän pätkän että tuli uni. Havahduin siihen, että huomasin yhden pienen virheen, mikä tälle lukijalle sattui hänen lukiessaan Kuninkaan paluuta siitä kohtaa, jossa Frodo muistaa Galadrielin antaman kirstallilasin. Lukija lukee sanan kristallipullo kristallipalloksi. Pallo? Hymähdin kuunnellessani. Tuo pieni virhe on sinne jätetty eikä sitä ole lähdetty korjaamaan. Tykkäsin kyllä kovasti kuunnella tuon pitkän kirjan läpi, kun en sitä jaksanut silloin itse lähteä lukemaan.
 
Ylös