Saladin
Hahmo Pimeässä
(Periaatteessa tämä keskustelu ei pelisohvaan varmaan sovi, mutta veikkaan täkäläisten tutustuvan tähän
suuremmalla todennäköisyydellä pelien kuin kirjojen kautta)
...Nähtävästi meikäläisen on ihan pakko hehkuttaa tätäkin sarjaa aloittamalla ihan oma keskustelu aiheesta tällä giganttisella palopuheella
sillä uhallakin, ettei kunnon talkia synny. Anteeksi etukäteen. Yritin vastustaa kiusausta. Koittakaa kestää.
Sen verran suuren vaikutuksen tämä puolalainen aikuisfantasia on minuun tehnyt ja sen verran pienelle kohderyhmälle se on loppujen lopuksi suunnattu, ettei ole oikeastaan ihme jos väkeä ei pahemmin kiinnosta tutustua tällaiseen harmaampaan genreen.
...Mutta mutta, jos siis saan edes yhden kontulaisen käännytettyä tällä vuodatuksellani Im happy. Happy as a bird.
Kyseessä on siis puolalaisen kirjailija Andrzej Sapkowskin tuotos joka nosti hänet puolan fantasiakirjallisuuden ehdottomaksi ykkösnimeksi 90-luvulla noituri- eli Wiedźmin-saagallaan ja noituria onkin sanottu puolalaisten Harry Potteriksi. Noiturin kirjoittamisen Sapkowski on jo aikoja sitten lopettanut, mutta sarjan suosiota on ajan mittaan yritetty uudelleenlämmitellä tv-sarjalla, elokuvalla (joista kumpaakaan en pahemmin suosittele. Tai no, kaipa jos tv-sarjan omituisuudet ja matalan budjetin antaa anteeksi, niiden alta kuoriutuu ihan kelvollinen kerronta, mutta elokuva on sama kuin olisi yritetty tiivistää TSH yhden tunnin mittaiseksi Hollywoodsössöksi siinä tietenkään onnistumatta) ja juuri nyt pelisarjalla, joka onkin ollut sen verran laadukas että Sapkowskin tarina on vihdoin alkanut saada maailmanlaajuista kiinnostusta osakseen. Todennäköisesti juuri siksi kirjoja on alettu suomentaa vasta hiljattain.
Jaa mistä sarja kertoo? Noh. Kirjojen tämänhetkisen suomentajan Tapani Kärkkäisen analyysi Noiturista ja Sapkowskin työstä yleensä, on monella tapaa varsin tyhjentävä, mutta yritänpä silti itsekin raapustella jotain.
Päällisin puolin Noiturin asetelma kuulostaa aluksi varsin kliseiseltä. Maailma on perinteisen keskiaikafantasian oloinen Haltioineen, ritareineen, velhoineen, kuninkaineen ja kääpiöineen. Silti toteutus tuntuu kaikkea muuta kuin kliseiseltä. Uljaimmaltakin näyttävä ritari saattaa olla todellisuudessa lastenraiskaaja ja kauneinkin haltianainen voi olla ihmisten levittämistä sairauksista maho ja niin katkeroitunut osakseen saamasta rasismista että salaa skalpeeraa miehiä elävältä. Toisin sanoen koko maailmaa värittää varsin virkistävästi toteutettu harmaus, jossa mikään ei ole yksiselitteisesti hyvää tai pahaa. Sapkowskin maailmassa, rasismin kyllästämissä yhteiskunnissa, on selvä nokitusjärjestys eikä sitä peitellä; miehet ovat hallinnassa ja naiset, haltiat, kääpiöt, mutantit sun muut epäihmiset ovat aallonpohjalla.
Kaiken tämän keskellä on tarinan päähenkilö noituri Geralt Rivialainen. Hirviönmetsästäjä, joka kiertelee maita ja mantuja nirhien lähikyliä uhkaavia kriippejä, ihmissusia sun muuta faunaa, joille tavalliset ihmiset eivät pärjää. Sellaiseksi hänet on luotu harjoittamalla tätä pienestä pitäen ja altistettu erilaisille mutaatioille ja taioille, jotta tämä olisi mahdollisimman tehokas tappoase hirviöitä vastaan. Geralt on siis tietynlainen palkkatappaja, joka tienaa leipänsä mm pyytelemällä palkkiota tappamamistaan kikimorista kylän oltermannilta ja poistamalla kirouksen erään kuninkaan tyttärestä. Geralt on kaiken kaikkiaan varsin virkistävän erilainen päähenkilö, varsinkin kun on tottunut fantasiassa protagonistien olevan kokemattomia ja hyväsydämmisiä nuorukaisia, jotka lopulta pelastavat maailman. Noh, keski-ikäinen, Tunnekylmä, kyyninen ammattimies ja mutantti Geralt erottuu sellaisesta joukosta varsin räikeästi.
Vaikka tarina pyöriikin päähenkilön takia vahvasti hirviöiden tappamisen ympärillä, toiminnalla on yllättävän pieni painoarvo tarinassa ja kerronta onkin positiivisen dialogivahvuista. Sapkowski onnistuu mielestäni hyvin luomaan kirjoittamistyylillään jännitteitä hahmojen välille ja osaa hyvin täyttää kirjat kuivaakin kuivemmalla huumorilla ja synkkien metsien melankolialla, jotka kumpikin sopivat noiturin henkeen kuin nyrkki naamaan. Tämä on totta kai täysin mielipidekysymys, mutta mielestäni elävä ja yllätyksellinen kirjoitustyyli yleensäkin jättää juuri sopivassa määrin asioita lukijan mielikuvituksen varaan; jää sellainen fiilis ettei kirjoittaja aliarvioi lukijaansa kun ei selitä kaikkia asioita puhki.
Kun kaikkeen tähän yhdistää eri kansansaduista ja itäeuroopan mythologiasta ynnä kulttuurista inspiroitu kokonaisuus, maailma herää henkiin mukavasti ja esimerkiksi Grimmin satujen tunnelman ynnä raadollisuuden voi välillä miltei haistaa noiturin keskeltä. Toki myös Tolkienin voi nähdä noiturissa ilmiselvänä inspiroiana (puolituiset esiintyvät kuin vierailevina tähtinä eräässä luvussa ).
Kirjoja on nyt suomennettu kaksi ensimmäistä: Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka. Kumpikin on täytetty eräänlaisella episodekerronnalla, jossa annetaan irrallisia pätkiä Geraltin seikkailuista. Nähtävästi niillä tehdään lähinnä vain tietä sileäksi varsinaiselle viisiosaiselle romaanisarjalle, mutta siitä huolimatta toinen kirja jäi sen verran mielenkiintoiseen kohtaan, että toivoisi kolmannen osan tulevan mahdollisimman nopsaan.
Sitten pelisarja, josta onkin ajan mittaan muodostunut melkoinen kansallisylpeys puolalaisille kirjojen ohella. Ainakin Puolan pääministeri kehtasi antaa viime keväänä lahjaksi kumpaakin maailman tunnetuimmalle fantasian ja scifin harrastajalle, Barack Obamalle.
The Witcher periaatteessa jatkaa Geraltin tarinaa kirjojen jälkeen, vaikka nähtävästi ne antoivatkin miehelle lopullistakin lopullisemman lopun. Muistinmenetystä potevalla Geraltilla pelatessa tehdään jatkuvasti pieniä ja suuria päätöksiä hirviöiden nirhimisen ohella, joihin pelimaailma reagoi. Se mikä viehättää on, ettei peli pidä ollenkaan kädestä kun näitä moraalisia probleemia ratkotaan vaan valta on pelaajalla ja pelaaja joutuu elämään päätöstensä kanssa.
Tämä ei sinänsä ei ole mitenkään uutta peleissä, mutta toteutus tekee noiturista tässäkin tapauksessa massasta erottuvan edukseen. Samalla lailla kuin kirjoissa tarinassa ei ole mitään selvää hyvä-paha vastakkainasettelua ja mihinkään ei ole ilmiselvän mustavalkoista oikeaa tai väärää ratkaisua. On vain joukko hyvin erilaisia motiiveja teoille ja niistä kiinni saaminen jää pelaajan käsiin. Omanlaisella pelityylillä luodaan omanlainen jatkotarina noiturille. Kaiken kaikkiaan peli onnistuu varsin hyvin puhaltamaan itseensä samaa henkeä mikä tekee kirjoistakin hyvän.
Witcher leimataan usein sen verisen väkivaltaisuuden ja rohkeiden seksikohtauksien takia tietynlaiseksi vaikka pääpaino on pikemminkin hienosti käsikirjoitetussa dialogissa. Enemmänkin kokonaisuudesta tulee sellainen fiilis, että vihdoinkin on tehty aidosti aikuisille tarkoitettu fantasiaseikkailu, joka ei yritäkään kosiskella suurempaa yleisöä toteutuksellaan.
Myönnän, että teki mieli pelata heti saman tien uudestaan ykkösosa ihan vain nähdäkseni toisenlaisia päätöksiä ja lopetuksia, mutta kakkososa oli niin kehuttu ja jätin suhteellisen mielenkiintoiset lähtökohdat kuninkaidentappajat jatko-osaan, että päätin seurata kiltisti perässä. Hiukan mietitytti että pytyykö CD project pitämään yllä hyvää tasoaan, mutta nähdessäni nämä yhdeksän traileria, tiesin olevani varsin varmasti myyty.
Enkä pettynyt.
Trailer1, Trailer2,
Trailer3, Trailer4,
Trailer5, Trailer6,
Trailer7, Trailer8,
Trailer9
...Lupailevat 16 erilaista lopetusta tarinaan. En kyllä yhtään ihmettele, sen verran omanlaiseen suuntaan alkaa omakin pelaamiseni upota jo nyt.
suuremmalla todennäköisyydellä pelien kuin kirjojen kautta)
...Nähtävästi meikäläisen on ihan pakko hehkuttaa tätäkin sarjaa aloittamalla ihan oma keskustelu aiheesta tällä giganttisella palopuheella
sillä uhallakin, ettei kunnon talkia synny. Anteeksi etukäteen. Yritin vastustaa kiusausta. Koittakaa kestää.
Sen verran suuren vaikutuksen tämä puolalainen aikuisfantasia on minuun tehnyt ja sen verran pienelle kohderyhmälle se on loppujen lopuksi suunnattu, ettei ole oikeastaan ihme jos väkeä ei pahemmin kiinnosta tutustua tällaiseen harmaampaan genreen.
...Mutta mutta, jos siis saan edes yhden kontulaisen käännytettyä tällä vuodatuksellani Im happy. Happy as a bird.
Kyseessä on siis puolalaisen kirjailija Andrzej Sapkowskin tuotos joka nosti hänet puolan fantasiakirjallisuuden ehdottomaksi ykkösnimeksi 90-luvulla noituri- eli Wiedźmin-saagallaan ja noituria onkin sanottu puolalaisten Harry Potteriksi. Noiturin kirjoittamisen Sapkowski on jo aikoja sitten lopettanut, mutta sarjan suosiota on ajan mittaan yritetty uudelleenlämmitellä tv-sarjalla, elokuvalla (joista kumpaakaan en pahemmin suosittele. Tai no, kaipa jos tv-sarjan omituisuudet ja matalan budjetin antaa anteeksi, niiden alta kuoriutuu ihan kelvollinen kerronta, mutta elokuva on sama kuin olisi yritetty tiivistää TSH yhden tunnin mittaiseksi Hollywoodsössöksi siinä tietenkään onnistumatta) ja juuri nyt pelisarjalla, joka onkin ollut sen verran laadukas että Sapkowskin tarina on vihdoin alkanut saada maailmanlaajuista kiinnostusta osakseen. Todennäköisesti juuri siksi kirjoja on alettu suomentaa vasta hiljattain.
Jaa mistä sarja kertoo? Noh. Kirjojen tämänhetkisen suomentajan Tapani Kärkkäisen analyysi Noiturista ja Sapkowskin työstä yleensä, on monella tapaa varsin tyhjentävä, mutta yritänpä silti itsekin raapustella jotain.
Päällisin puolin Noiturin asetelma kuulostaa aluksi varsin kliseiseltä. Maailma on perinteisen keskiaikafantasian oloinen Haltioineen, ritareineen, velhoineen, kuninkaineen ja kääpiöineen. Silti toteutus tuntuu kaikkea muuta kuin kliseiseltä. Uljaimmaltakin näyttävä ritari saattaa olla todellisuudessa lastenraiskaaja ja kauneinkin haltianainen voi olla ihmisten levittämistä sairauksista maho ja niin katkeroitunut osakseen saamasta rasismista että salaa skalpeeraa miehiä elävältä. Toisin sanoen koko maailmaa värittää varsin virkistävästi toteutettu harmaus, jossa mikään ei ole yksiselitteisesti hyvää tai pahaa. Sapkowskin maailmassa, rasismin kyllästämissä yhteiskunnissa, on selvä nokitusjärjestys eikä sitä peitellä; miehet ovat hallinnassa ja naiset, haltiat, kääpiöt, mutantit sun muut epäihmiset ovat aallonpohjalla.
Kaiken tämän keskellä on tarinan päähenkilö noituri Geralt Rivialainen. Hirviönmetsästäjä, joka kiertelee maita ja mantuja nirhien lähikyliä uhkaavia kriippejä, ihmissusia sun muuta faunaa, joille tavalliset ihmiset eivät pärjää. Sellaiseksi hänet on luotu harjoittamalla tätä pienestä pitäen ja altistettu erilaisille mutaatioille ja taioille, jotta tämä olisi mahdollisimman tehokas tappoase hirviöitä vastaan. Geralt on siis tietynlainen palkkatappaja, joka tienaa leipänsä mm pyytelemällä palkkiota tappamamistaan kikimorista kylän oltermannilta ja poistamalla kirouksen erään kuninkaan tyttärestä. Geralt on kaiken kaikkiaan varsin virkistävän erilainen päähenkilö, varsinkin kun on tottunut fantasiassa protagonistien olevan kokemattomia ja hyväsydämmisiä nuorukaisia, jotka lopulta pelastavat maailman. Noh, keski-ikäinen, Tunnekylmä, kyyninen ammattimies ja mutantti Geralt erottuu sellaisesta joukosta varsin räikeästi.
Vaikka tarina pyöriikin päähenkilön takia vahvasti hirviöiden tappamisen ympärillä, toiminnalla on yllättävän pieni painoarvo tarinassa ja kerronta onkin positiivisen dialogivahvuista. Sapkowski onnistuu mielestäni hyvin luomaan kirjoittamistyylillään jännitteitä hahmojen välille ja osaa hyvin täyttää kirjat kuivaakin kuivemmalla huumorilla ja synkkien metsien melankolialla, jotka kumpikin sopivat noiturin henkeen kuin nyrkki naamaan. Tämä on totta kai täysin mielipidekysymys, mutta mielestäni elävä ja yllätyksellinen kirjoitustyyli yleensäkin jättää juuri sopivassa määrin asioita lukijan mielikuvituksen varaan; jää sellainen fiilis ettei kirjoittaja aliarvioi lukijaansa kun ei selitä kaikkia asioita puhki.
Kun kaikkeen tähän yhdistää eri kansansaduista ja itäeuroopan mythologiasta ynnä kulttuurista inspiroitu kokonaisuus, maailma herää henkiin mukavasti ja esimerkiksi Grimmin satujen tunnelman ynnä raadollisuuden voi välillä miltei haistaa noiturin keskeltä. Toki myös Tolkienin voi nähdä noiturissa ilmiselvänä inspiroiana (puolituiset esiintyvät kuin vierailevina tähtinä eräässä luvussa ).
Kirjoja on nyt suomennettu kaksi ensimmäistä: Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka. Kumpikin on täytetty eräänlaisella episodekerronnalla, jossa annetaan irrallisia pätkiä Geraltin seikkailuista. Nähtävästi niillä tehdään lähinnä vain tietä sileäksi varsinaiselle viisiosaiselle romaanisarjalle, mutta siitä huolimatta toinen kirja jäi sen verran mielenkiintoiseen kohtaan, että toivoisi kolmannen osan tulevan mahdollisimman nopsaan.
Sitten pelisarja, josta onkin ajan mittaan muodostunut melkoinen kansallisylpeys puolalaisille kirjojen ohella. Ainakin Puolan pääministeri kehtasi antaa viime keväänä lahjaksi kumpaakin maailman tunnetuimmalle fantasian ja scifin harrastajalle, Barack Obamalle.
The Witcher periaatteessa jatkaa Geraltin tarinaa kirjojen jälkeen, vaikka nähtävästi ne antoivatkin miehelle lopullistakin lopullisemman lopun. Muistinmenetystä potevalla Geraltilla pelatessa tehdään jatkuvasti pieniä ja suuria päätöksiä hirviöiden nirhimisen ohella, joihin pelimaailma reagoi. Se mikä viehättää on, ettei peli pidä ollenkaan kädestä kun näitä moraalisia probleemia ratkotaan vaan valta on pelaajalla ja pelaaja joutuu elämään päätöstensä kanssa.
Tämä ei sinänsä ei ole mitenkään uutta peleissä, mutta toteutus tekee noiturista tässäkin tapauksessa massasta erottuvan edukseen. Samalla lailla kuin kirjoissa tarinassa ei ole mitään selvää hyvä-paha vastakkainasettelua ja mihinkään ei ole ilmiselvän mustavalkoista oikeaa tai väärää ratkaisua. On vain joukko hyvin erilaisia motiiveja teoille ja niistä kiinni saaminen jää pelaajan käsiin. Omanlaisella pelityylillä luodaan omanlainen jatkotarina noiturille. Kaiken kaikkiaan peli onnistuu varsin hyvin puhaltamaan itseensä samaa henkeä mikä tekee kirjoistakin hyvän.
Witcher leimataan usein sen verisen väkivaltaisuuden ja rohkeiden seksikohtauksien takia tietynlaiseksi vaikka pääpaino on pikemminkin hienosti käsikirjoitetussa dialogissa. Enemmänkin kokonaisuudesta tulee sellainen fiilis, että vihdoinkin on tehty aidosti aikuisille tarkoitettu fantasiaseikkailu, joka ei yritäkään kosiskella suurempaa yleisöä toteutuksellaan.
Myönnän, että teki mieli pelata heti saman tien uudestaan ykkösosa ihan vain nähdäkseni toisenlaisia päätöksiä ja lopetuksia, mutta kakkososa oli niin kehuttu ja jätin suhteellisen mielenkiintoiset lähtökohdat kuninkaidentappajat jatko-osaan, että päätin seurata kiltisti perässä. Hiukan mietitytti että pytyykö CD project pitämään yllä hyvää tasoaan, mutta nähdessäni nämä yhdeksän traileria, tiesin olevani varsin varmasti myyty.
Enkä pettynyt.
Trailer1, Trailer2,
Trailer3, Trailer4,
Trailer5, Trailer6,
Trailer7, Trailer8,
Trailer9
...Lupailevat 16 erilaista lopetusta tarinaan. En kyllä yhtään ihmettele, sen verran omanlaiseen suuntaan alkaa omakin pelaamiseni upota jo nyt.