Minulta leikattiin viime vuorokauden puolella kielijänne. Sen leikkaamista tiedusteltiin jo elämäni ensimmäisessä hammastarkastuksessa kun olin lapsi.
Pääsin kuitenkin aina laulutaustani takia artikulaatiotesteistä läpi, ja asiaa ei helpottanut että kielen liikkuvuutta testattiin usein myös d-kirjaimen lausumisella. Siviilinimessäni on d, joten ihan varmasti harjoittelu on korvannut luontaista lahjakkuutta. Siban aikana siitä tuli kuitenkin rasite ja este kehittymiselle joten päätin uskaltaa napsaista sen pois.
Leikkaukseen meneminen jännitti hurjasti ja itkin aika paljon. Kärsin jonkinlaisesta sairaalafobiasta, joka on kyllä helpottunut vuosien aikana, mutta toimenpiteet saavat minut todella hermostuneeksi. Törmäsin onneksi kahteen ystävääni, jotka saattoivat minut sairaalaan. Itse sairaalan väki oli hurjan ystävällistä ja empaattista. He kertoivat koko toimenpiteen pikkutarkasti ja kyselivät lempeästi vointiani. Kun aloin puuskuttaa niin minulle ohjeistettiin kaikki hengittämisestä ja nielemisestä lähtien. Oli todella outo tunne, kun kieli irtosi suun pohjasta. Haavasta tuli jonkun verran verta, joten se vielä poltettiin sellaisilla polttopihdeillä kiinni. Paraneminen kestää viikon, mutta tästä lähin jännityspäänsäryt toivottavasti helpottavat, kun leualla ei tarvitse kompensoida kielen huonoa liikkuvuutta.
Leikkauksen jälkeen minulla on ollut hieman etova olo. Onneksi hoito on helppo ja normaalit särkylääkkeet tepsivät.
Iltapäivällä menetin hermoni minulle rakkaaseen ihmiseen, joka on tutustunut minuun elämäni synkimmässä vaiheessa. Välillä tuntuu että hän haluaa pitää kiinni kynsin ja hampain siitä surkeasta ja sääliä herättävästä ihmisestä joka silloin olin. Aiheuttaa hankaluuksia, kun hän keksimällä keksii dramatiikkaa aiheisiin, jotka eivät sisällä sitä. On myös ongelmallista, että neutraaleista asioista (otin jälleen käyttööni aktiivisuusrannekkeen) seuraa automaattisesti kummaa holhousta (muista sit levätä ja pitää aktiivisuus alle 300%:n). Miksei toinen voi sanoa mitään positiivista..
Minä en halua nolata ystäviäni seurassa, joten kun useat yritykset kääntää keskustelua muualle eivät tepsineet, lähdin pois paikalta. Se tuntui niin hyvältä!! Olen yhä rohkeampi pitämään rajojani, mutta varsinkin läheisten kanssa se on edelleen vaikeaa. En halunnut huutaa, ja olin liian kiihtynyt puhumaan mitään järkevää. Oli niin vapauttava ja upea tunne, kun pystyi rehellisesti suuttumaan ja kävelemään tilanteesta ulos!
Myöhemmin juttelin kodin isännän kanssa, joka on tuntenut pelkästään aurinkoisen ja hyvinvoivan minut. Hän sanoi ihmetelleensä, että jaksoin kuunnella sitä niinkin paljon, eikä hän pitänyt reaktiotani yhtään ylimitoitettuna. He kuulemma olivat myös keskustelleet lähdettyäni, ja rakkain kaverini sai jotain uutta perspektiiviä asiaan. Minäkin sain noottia siitä, että muistutin innostunutta papupataa kun en malttanut vielä puudutusaineissa pitää kieltä paikallaan. Ymmärrän että ystäväni ovat minusta huolissaan, ja ymmärrän ettei asiaa edesauta se, että vitsailen terveysasioista. Mutta luulen, että meidän kaveripiiristä minä olen se, joka miettii ylivoimaisesti eniten kehonsa hyvinvointia, koska laulamiseen liittyy niiin paljon muuttujia. Terveysasiat ovat kuitenkin yksityisasioitani, joten seurassa en todellakaan halua velloa niissä. Silloin mieluummin puhun niistä kepeästi, jos mitään pitää puhua.
