Yökukkujien tunkio! ~klo 1.00 - 5.00

Nyt tuli pieni lapsus: luulin kellon olevan kuusi ja aloin keittellä kahvia. Yllätys olikin kova kun mikron kellossa komeili luku 03:14 eli piin likiarvo. Mutta totta se oli! Ei kai tässä sitten muuta kun päivää aloittelemaan.

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut täydellistä painajaista. Studio meni rikki, kone meni jäkkiin, oli kaikenmaailman ahdisteluita ja itsetuhoisen ihmisen auttamisia. Koulussa tuli koronarypäs laulumusiikin osastolla ja on stressiä laulututkinnosta ja siihen valmistautumisesta, eikä se helpota asiaa että valmistautuminen tapahtuu zoomin kautta.
Kouluhommat ovat jääneet tekemättä ja minulla on 20-kohtainen tehtävälista, jossa yksi tehtävä on melkeinpä yksi aine, jotten masentuisi tehtävien kokonaismäärästä.
Ja se tutkinto. En ollut tähän päivään mennessä antanut sen kokoonpanolle muuta ajatusta kuin neljän tyypin verran, ja meitä pitäisi olla 15. Illalla ahdistus alkoi laukata niin pahasti, etten saanut unta. Laitoin viestiä yhdelle sellistille, ja sitten alkoi tapahtua. Puoli yhteen mennessä minulla oli sitovasti rekryttynä jo kahdeksan tyyppiä.
En tiedä, miksi viivyttelin tätä asiaa näin pitkään. Ihmiset olivat otettuja siitä, että kysyin heitä. Vain kaksi kahdeksasta ihmisestä alkoi kysellä tarkempia juttuja tutkintoon liittyen, kuten vaikka miten monet treenit ja mikä aikataulu jne. Kaikki muut ilmoittivat että "pääsen, ihanaa että kysyit mua!"
Luin juuri artikkelin laiskuudesta ja viivyttelystä. Oikeasti laiskuus on melko huonosti tunnistettava ilmiö, ja viivyttelyssäkin on yleensä kyse siitä, että mitä tärkeämpi asia, sitä enemmän sen haluaa onnistuvan ja sitä pidempään sitä lykkää.
Kyllä minua pelotti, kiinnostaako musiikkini ja tekemiseni toisia ihmisiä. Ja siis tämähän on oikeasti tarkasteltuna aivan naurettavaa ja absurdia: miten sibalaisia ei voisi kiinnostaa musiikki? Sen lisäksi tosin koko projekti oli aivan hirvittävä möykky vatsassani, koska en yhtään tiennyt, miten siballa tutkintotreenejä kannattaa järjestää tehokkaasti. Onneksi se sellisti selitti, että yhdet treenit per sektio ja sitten koko porukalle yhteinen treeni. Siis kahdet, maksimissaan kolmet. Minä olen tietysti kaikissa treeneissä mukana, mutta minullakin on niitä vain neljät kokonaisuudessaan. Olen häkeltynyt tästä ammattimaisuudesta, vaikka senkään ei pitäisi olla mikään yllätys.
Seuraavaksi tekemään sovituksia jousille, blokkailemaan sooloja saksofonille ja nuotintamaan lauluosuuksia. Pianolle pitää hommata jostain nuotit, ja niistä voisi jopa maksaa. Bändille teen sointulaput.
Onneksi tulee syysloma! Ihmiset katsovat minua kieroon, kun sanon että lomalla tekeminen on mukavaa. Mutta se on, koska silloin ei ole kiirettä mihinkään muualle. Toki se ei ole loman tarkoitus, mutta todennäköisesti en pystyisi lomailemaan ollenkaan jos jättäisin asioita roikkumaan. Silloin tulisi vain syyllinen viivyttelijän olo.
Mutta päivä alkaa vihdoin paistaa risukasaani. Jotenkin kummallisesti äänikortin volumeongelmat hävisivät. Sen sijaan ykköskanavan RCA-narttu oli oikeasti fyysisesti rikki. Hobittimies ratkaisi ongelman laittamalla jakopalan balansoituun lähtöön, ja nyt studio toimii taas ja pääsen omien projektien ja tilaustöiden kimppuun. Ihanaa kun kaikki solmut aukeavat ja isot möykyt sulavat sellaisiksi pieniksi ja käteen sopiviksi paloiksi.

Kukun, koska koira 8 kk on taas pitkästä aikaa päättänyt, että yöllä on kiva herätä ja käydä ulkona pissalla ja mielellään myös nuuskia pihapupujen jälkiä. Juuri kun minusta alkoi tuntua, että kesän ja syksyn kantava teema väsymys alkaa helpottaa ja työpäiviä jaksaisi ilman päiväunia... Lisäksi koira raapii ja kirputtaa itseään todella paljon, ja tietysti murehdin nyt sitä. Jos kaikki arkipäivät menee työpäiviä kituuttaen, niin missä välissä eläinlääkäriinkin ehtisi? Ja miksen vain mennyt heti takaisin nukkumaan, kun koira suvaitsi tulla sisään ja vetelee nyt hirsiä?

Hyvää yötä täältä vaalinvalvojaisista. Tilanne on tällä hetkellä hyvin kutkuttava, Florida on menossa Trumpille, mutta Texas on vielä täysin avoin. Muuten äänet ovat menossa odotusten mukaisesti, Ohio on myös mysteeri.

Olin jälleen hereillä noin seitsemän tunnin unien jälkeen, ja päätin aloittaa kahvin kittaamisen. Vielä ei ole väsymys palannut, mutta saattaa olla tiedossa alhaisen energiatason päivä liian vähäisestä nukkumisesta johtuen. Toivotaan silti parasta.

Töttöröö. Outo viikko, sillä uni ei tule sitten ei millään. Sitä vain pyörii niin ylikierroksilla onneksi ihan mukavien asioitten ympärillä että ei mitään määrää. Ehkä se limun kittaaminen myöhään iltapäivällä ei auta myöskään asiaa, mutta en usko sen olevan syyllinen tällä kertaa. Ihme että olen jaksanut pysyä päivisin hereillä. Onneksi alkaa viikonloppu eikä heräämisajalla ole niin väliä.

Tämä joulukuun alkukin on jollain lailla vain hurahtanut ohitse. En ole ehtinyt edes perehtyä niihin moniin joulukalentereihin, mitä on tarjolla, koska ei vain ehdi tai muista. Tajusin että kohta pitäisi alkaa siivotakin, ettei täällä vallan pöly pyörisi jouluna. Tavanomaisen siivouksen lisäksi sauna saa pesun ja muutama nurkka ehkä hieman tavallista paremman jynssäyksen, muuten ei ole tarvis kauheasti nipottaa.

Oho. Selailin nettiä, chattailin, soittelin menemään jotain jazzia ja kello on nyt puoli neljä. Unirytmi on ollut kadoksissa jo pidempään. Aattoaamuna pitää pystyä heräämään aikaisemmin kaikkien perinnejuttujen takia.

Kello on kaksi ja istun keittiön lattialla juomassa teetä valtavasta kupista. Ikuinen pääni sisäinen monologi on Luther-sarjan myötä täydellistä brittiaksenttia. I'm acting like a lunatic, oh if there were cameras in this apartment...
Onneksi ei ole. Tietääkseni.

Ongelmia. En jostain syystä halua nähdä poikaystävääni, haluan tietää, että hän on kunnossa mutten missään nimessä tavata häntä. Rakastan tällä hetkellä Luther-sarjan Alice-nimistä täydellistä psykopaattinarsistia enemmän kuin ketään oikeaa ihmistä. Ehkä en osaa rakastaa. Haluaisin rakastua uudelleen. Itseeni. On ihanaa salaa ajatella olevansa jonkinlainen nero. On kamalaa ajatella olevansa elämässä epäonnistunut kaikkien vihaama mieleltään sairas nuori nainen. En tiedä mitä oikeasti asiasta ajattelen. En halua ajatella. Haluan paeta johonkin fantasiamaailmaan, karata Alicen kanssa Berliiniin, hän voisi olla minun rakastajani. Siinä olisi oikean elämän makua.

Tee on hyvää. Naurattaa, vaikka olen kai oikeasti aika surullinen. Pitäisi ottaa unilääke niin en olisi aamuun asti hereillä. Pitäisi päättää, mitä seuraavaksi teen. Kaiken kanssa. Elämän kanssa.

Arwen, nyt huolestuttaa. Mene puhumaan tuosta jollekin välittömästi. Todellisuuden horjuminen EI ole leikin asia.

Kello nyt ei ole ihan vielä yhtä, mutta kun kävin nukkumaan ajoissa, ajattelin että en heräisi kello 23:15. Ongelmana on ikivanhat patterit, joiden venttiili on jumissa, ja kiertävä vesi on selkeästi polttavan kuumaa. Toki myös yövuoron jälkeen rytmi on ihan surkea, eilen nukahdin kolmelta.

Itse höperönä nukuin iltapäikkärit kuudesta kahdeksaan joten ihmekös tuo että nyt ei sitten nukuta yhtään. Oikeestaan naurattaa kaikki.

Tiedän että aikarajaan on vielä tunti, mutta kun tunne on vaan sellainen ettei tänä yönä nukuta..
Malmilaulu julkaistaan huomenna. Minua pelottaa sen suhteen monet asiat, suurimmaksi osaksi se, että saan varmasti paljon vihapostia ja ilkkumista osakseni. En varmaan koskaan osaa kasvattaa mitään kuorta suojakseni. Sen lisäksi pelottaa tulkinnan vastaanotto. Enkä halua että ihmiset nostavat minua jalustalle. Suurten asioiden henkilöityminen on harvoin hyvä asia, vaikka toki poikkeuksiakin on (esim. Greta ). Mutta yleensä henkilöityminen voi viedä tilaa itse asialta, ja sitten tulee sitä vihapostia. En sitten tiedä, miten toimia hieman anonyymimmin. Ehkä sitä voisi poistaa kaikki someen tehdyt mainokset, ja pyytää ettei minua mainita jaon yhteydessä. Saakohan facesta sellaisen ominaisuuden, ettei minua pysty tägäämään?
Jännittää ylihuominen tutkinto, tai en osaa oikeastaan vieläkään jännittää itse tutkintoa, vaan pelkään sitä että joku THL:n pamppu soittaa huomenna ja sanoo että kaikki karanteeniin, tutkinto perutaan.

Edit: kello on 1.11 ja en saa unta.

Olen jäänyt koukkuun Youtubesta löytyviin Nazranaa Diaries -videoihin. Nazranaa on USA:lainen kauppa, joka myy kaikkein hienoimpia ja kalleimpia intialaisia ja fuusiojuhlapukuja, ja jokaisessa Nazranaa Diariesin jaksossa kauppaan tulee morsian ja/tai sulhanen sekä taustavaikuttajina yleensä erinäisiä sukulaisia valitsemaan asua/asuja vihkiseremoniaan ja häävastaanotolle. Saan jostain syystä suurta nautintoa katsellessani aivan överiylellisiä pukuja toinen toisensa jälkeen, ja on ihanaa nähdä miten ratkiriemuissaan ihmiset välillä ovat kun se täydellinen puku vihdoin löytyy. En tiedä, kuinka pitkälti käsikirjoitettuja jaksot oikeasti ovat, mutta lopussa on aina kuvia varsinaisista häistä, joten olettaisin kyseessä olevan kuitenkin ihan oikeat asiakkaat, jotka ehkä ovat saaneet jotain alennusta siitä hyvästä, että ovat olleet mukana tällaisessa liikettä vahvasti promoavassa sarjassa. Oli miten oli, minulle sarja on ollut odottamattoman iso ilonaihe, ja olen nytkin valvonut ihan liian myöhään vain kimaltavista prinsessapuvuista nauttiakseni. Nyt on kuitenkin jo korkea aika mennä nukkumaan ja jättää seuraava jakso huomisen iloksi.

Lindëalda sanoi:

Saakohan facesta sellaisen ominaisuuden, ettei minua pysty tägäämään?

Click to expand...

Minusta ainakin joskus oli sellainen asetus joka kielti tägäämisen.

Viime aikoina on tullut heräiltyä öisin tosi herkästi. Nyt oli jäänyt ikkuna raolleen ja kettu alkoi huutaa tuolla pellon reunassa siihen malliin että kävi jo mielessä murhataanko tuolla jotain.

Heräsin viime vuorokauden puolella jo ennen kahdeksaa, joten vähän kyllä ärsyttää etten saa unta.
Sakuralla (parhaalla kaverillani) oli rankka työpäivä, ja annoin hänelle iltapäivällä aimo annoksen linden rakkautta. Syötin ja juotin pääruoat ja pääsiäisen passionkakut nälkäiselle haltialle, ja sen jälkeen pelasimme Wii Fit Plussaa. Toisen auttamisesta tulee hyvä mieli. Minusta on ihanaa elää tässä maailmassa toisia rakastaen. Tuntuu siltä, että mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakkautta on jakaa..

Sakura osasi kyllä myös olla epeli, oli nimittäin ostanut minulle salaa kimonon. Senkin rakas pöhkö.

Minusta tuntuu, että rakkaimmat ihmiset ympärilläni ovat niitä, jotka tarvitsevat eniten aikaa oman haavoittuvuutensa ja herkkyytensä ilmaisuun. Varsinkin Sakura ja hobittimies. Onneksi olen oppinut antamaan sitä aikaa heille paremmin.

Tänään pitäisi jaksaa tehdä lisää rästitehtäviä ja opetella taas uusia kappaleita. Josko sitä joisi hieman vettä ja yrittäisi saada unen päästä kiinni.

Heräsin linnunlauluun ja valoisaan yöhön (sekä painajaiseen pyöräni varastamisesta) joku aika sitten.
On se hauskaa, kuinka kovaa meteliä nuo kaikenmaailman tirpat ja kurpat pitävät tuolla ulkona tähän aikaan vuodesta. Sitä on niin rentouttavaa kuunnella.
Tänään olisi töitä keskipäivästä alkuiltaan, ja sitten voisi käydä salilla nauttimassa lihaksiensa rääkkäämisestä. Pitäisi saada mahtumaan sitä enemmänkin, että olisi kunnossa sitten syksyllä.
Sen lisäksi pitää varata fyssari, koska toinen hartiani on taaaas senttejä matalammalla kuin toinen, mikä kertoo lantiojumista. Josko siihen nyt käyttäisi aikaa ja rahaa tänä kesänä, niin riesa olisi kerralla hoidettu.

Hmmm.. Kolmas peräkkäinen postaus tässä topikissa. Mitä se kertoo minusta ja pitäisikö olla huolissaan..?
Ilo budolajeista, parhaan kaverin kanssa treenaamisesta ja uusista ihmisistä loppui lyhyeen. Sakuran mies, joka on myös ystäväni, oli sanonut, että on outoa, että Sakuralla ja minulla on niin paljon yhteisiä harrastuksia. Hän myös ihmetteli sitä, miksi vietämme niin paljon aikaa yhdessä ja olemme koko ajan toistemme kanssa. Hän harmitteli, ettei Sakuralla ole yhtään harrastusta, jossa hän tekisi asioita itsenäisesti.

Sakura kertoi tästä tänään minulle, ja kyllähän se harmittaa aivan vietävästi, mutta päätin nyt toistaiseksi pitää taukoa ulkodojolle menemisestä. Ehkä luikertelen jotenkin paikalle jonkin matkan päähän, siten ettei läsnäoloani huomata, tai sitten otan iltatöitä etten voi mennä paikan päälle.

Muuten harmittaa tämä tilanne yleisesti, se, ettei tästä puhuttu minulle suoraan. Minusta tuntuu myös osittain epäreilulta, että meidän ihmissuhdetta syytetään jostain epäterveestä kiintymyksestä tai riippuvuudesta, koska a: se ei ole sitä, ja b: Sakuran mies käytännössä kuskaa Sakuraa joka paikkaan, ei anna hänen kulkea yksin kaukobusseilla kotikylään, ja tulee myös Sakuran kirsikkakuninkaallis-juttuihin ja budotreeneihin mukaan käytännössä autokuskina. C: olen mennyt treeneihin mukaan niiden tuoman rauhallisuuden ja ilon takia, en Sakuran takia. Juuri siksi treenien poisjääminen harmittaakin niin paljon. Ne kun ovat onnistuneet hiljentämään ne kalloni sisäiset symbaaleja hakkaavat apinat todella tehokkaasti.

On jotenkin todella tulehtuneet tuntemukset tästä kaikesta, ja vietämme vielä juhannuksenkin yhdessä. Saa nähdä, miten onnistun luovimaan tämän kaiken keskellä. Eniten pelkään tietysti sitä, että menettäisin jotenkin parhaan ystäväni.

Olenko yökukkuja vai aamuvirkku, kun heräsin klo 4? Minut herätti taas susi. Oikein iso ja paha tällä kertaa. Ahdistus ei anna unta. Kylän iloisin ihminen kirjoitti siitä hyvästä erittäin Sentenced-henkisen biisin. Se plus bodypillowiin itkeminen helpotti hiukan. Ja nyt olen täällä teidän kullanmurujen ja teidän surujen vieraana. Minä, Konnun passiivisin jäsen. Mea culpa siitäkin taas.
Joka taloyhtiössä saisi olla pehmustettu huone, jonne mennä huutamaan täysillä, kun tällainen tunnetila iskee. Kun ei tähän aikaan sovi enää ahdituslääkettäkään ottaa, kun kahden tunnin päästä pitää herätä. Yare yare daze!

Vai ei voisi huutaa, niin toivottavasti edes asian purkaminen tänne helpottaa oloa. <3