Jahas. Ensimmäinen herätys soi 5.25, toinen 7.30. Niinkään aikaisin ei minun tarvitsisi herätä, mutta ajattelin shokkihoidon vuorokausirytmin korjaamiseksi olevan hyvästä.
Koulu alkaa 11.30, enkä pääse yli siitä painostavasta tunteesta että haluan tämän olevan viimeinen välivuoteni. Sormet suorastaan syyhyää päästä tekemään musiikkia ja teoriatehtäviä ja olen asiasta todella innoissani. Siksi on jotenkin outoa, että samalla minua häiritsee tällainen lopullisen epäonnistumisen pelko.
Tiedän olevani valmis yrittämään tosissani Sibelius-Akatemiaan pääsyä, ja ensimmäistä kertaa en pelkästään haaveile määränpäästä, vaan iloitsen ja innostun myös matkan ajattelemisesta. En malta odottaa että pääsen sorvin ääreen, upottamaan käteni multaan ja treenaamaan. Olen oikeasti kirjoittanut itselleni päätavoitteen, välitavoitteet ja konkreettisen suunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi yhdeksi tekstitiedostoksi. Ei tiukkoja lukujärjestyksiä, maksimissaan tunti instrumenttiharjoittelua päivässä ja läksyt päälle. Suunnitelma on terveellä pohjalla ja sisältää ihmissuhteiden hoitoa sekä liikuntaa.
Oma mieliala ja asenne olisikin hyvä saada keskittymään nimenomaan tuohon innostukseen ja selkeään ja hyvin jäsenneltyyn suunnitelmaan, koska silloin asiat etenisivät omalla painollaan, ja ajoittainen stressini toimisi hyvänä positiivisena polttoaineena. Nyt pitääkin saada oma ajatusmalli lempeästi muutettua fiksumpaan suuntaan. Luulen, että kun menee tekeminen edellä, ei pääsykokeistakaan tarvitse stressata. Onnistuminen pääsykokeissa olisi parhaimmillaan vain sivutuote, joka tulisi omasta mielenkiinnosta musiikkia kohtaan.
Toivon että onnistun. Enköhän minä onnistu. Minulla on mahtavat opettajat ja ihanat ystävät tukijoukkoina.