Kultakutri
Hobitti
Que-Shu'n Xantippe sanoi:
Tässä on sanottu asia niin kauniisti ja tiivistetysti kuin olla ja voi. Tällaiseen tyyliin minäkin voisin kuvailla omaa parisuhdettani. En vain saanut sitä nuin hienosti muotoiltua!
Yhteenmuuttaminen
- Keskustelun aloittaja illusio
- Aloitettu
Tässä on sanottu asia niin kauniisti ja tiivistetysti kuin olla ja voi. Tällaiseen tyyliin minäkin voisin kuvailla omaa parisuhdettani. En vain saanut sitä nuin hienosti muotoiltua!
Lentävä lumi
Kontulainen
Que-Shu'n Xantippe sanoi:
Olen käytännössä asunut kolmisen kuukautta poikaystäväni soluasunnossa (tämän poikasolun naapurit tykkäävät oikein kovasti, kun täällä hyörii nainen...
). Odotamme, koska meille vapautuisi oma yhteinen isompi asunto. Itselleni yhdessäasuminen on kaikkea muuta kuin yksityisyydestäni luopumista. Tuossa ylhäällä asia on niin hyvin sanottu, etten taida lisätä siihen mitään. Ja oikeasti yhteiseen asuntoon muuttaminen merkitsee minulle yhteisen perheen perustamista. Se ei ole mikään pikku juttu ja olemme puhuneet asiasta poikaystäväni kanssa ja hän on samaa mieltä kanssani. Meistä tulee silloin virallisesti avopuolisoista ja sehän sopii meille. Molemmilla on kuitenkin omat menonsa ja kaverinsa, joiden kanssa haluaa viettää itsekseen aikaa. Omista kaverikuvioista en kyllä osaisi poikaystävääni jättää täysin ulkopuolelle, koska hän on kuitenkin niin iso osa elämääni. Taas kerran kohtuus kaikessa tuntuu toimivan parhaiten.
Suurempaa kinaa ei ole ehtinyt vielä muodostua, koska kumpinkin inhoamme riitelyä yli kaiken ja pyrimme keskustelemaan kaikesta, tosin tiedän kyllä riitojakin jossain vaiheessa syntyvän sillä ne kuuluvat elämiseen. Ruuanlaitto sujuu yhdessä hyvin ja meille on ehtinyt jo syntyä mukava ja tehokas työnjako. Samoin siivouksen yms suhteen. Yhdessätekeminen tuntuu paljon helpommalta ja hommatkin sujuvat nopeammin. Kun terveen maalaisjärjen kanssa tekee hommia tarpeen ja jaksamisen mukaan, kaiken pitäisi sujua hyvin. Me olemme onneksi kumpikin hyvin mukavuudenhaluisia ja laiskahkoja joten kumpikaan ei motkota vaikka likasista sukista lattialla...
Ajatus yhteisestä asunnosta tuntuu erityisen hyvältä ehkä juuri siksi, että tiedämme jo arjen sujuvan hyvin tämän yhteiselon jälkeen. Kyttäämme vain innolla sähköpostia, koska meille vapautuisi se asunto
No me muutettiin n. 2kk ensitapaamisesta yhteen nykyisen mieheni kanssa. Ei ollut liian nopeasti. Oltiin me sitä ennenkin hänen luonaan öitä, mutta ei vielä virallisesti, eikä pysyvästi, koska hän etsi koiralleen kotia mun koira-allergian takia.Hellas Platinum sanoi:
Ja vakavasti oltiin siinä vaiheessa, olihan Hän kosinut 3 viikkoa ensitapaamisesta. Häät olivat tasan 6kk tuosta ensitapaamisesta, päivälleen. Eikä yhtään liian hätäiltyä. Ihmisen oppii tuntemaan aikanaan, mutta jos tuntuu, että on tuntenut aina eikä tunnu, että tekee mitään kiireellä vaan asiat menevät kuten niiden pitää mennä, niin mitä sitä pitkittämään? Pitkittämällä asiat mutkistuu.
Sitä paitsi, mikä laki määrää, että täytyisi tutustua etäällä toisistaan asuen ja silloin tällöin tavaten? Mieheni sanoi, että yhteen muuttaminen ja naimisiin meneminen olisi kaikista selkeintä, lapsenkin takia (mulla siis silloin 2v lapsi, hoppeli). Hän ottaisi lapsen nimelleen ja me oltaisiin selkeästi perhe, eikä minä, hoppeli ja joku mies joka kuljeksii meidän nurkissa.
Kun se, minkä pitää tapahtua, osuu kohdalle, siinä ei edes huomaa toimitaanko nopeasti vai ei. Kun tuntuu, että on tuntenut toisen aina.
Meillä ainakin ratkaisu oli loistava. Nyt eletään onnellisena perheenä, lapsia siunaantunut kaksi lisää ja vietettiin tammikuussa 3-vuotishääpäivää. Muistan vielä kun Ahvenen ircissä muutamille jänskäsin juhannuksen 2002 aikaan erään miehen tapaamista, ja muutaman viikon päästä kun tavattiin jo pakkasin muuttokamoja.
Niin ja
Ei aikataulut ja se kuinka nopeasti / hitaasti etene, osoita mitään suhteesta. Kuka tekee mitenkin. Mä ainakin olen onnellinen, että mulle kävi näin, eikä nopeus tuntunut, kun se oli luonnollista. Niin sen piti mennä, rakastan häntä ja hän kuuluu elämääni. Vatvoin sen pienen hetken ja sitten olin täysin varma. Olen yhä.
Lisäys: mutta ehkä asiaa auttoi se, että molemmat olimme tutustuessamme wanhoja. Eli oli molemmilla omat elämät takana, pitkät liitot, erot, elämää yksin, mulla sen lisäksi elämää yksin lapsen kanssa jne. Emme muuttaneet yhteen suoraan kotoa, ja molemmilla oli kokemuksia parisuhteesta/suhteista, tekemistämme virheistä ja siitä, mikä tulevassa suhteessa olisi tärkeää. Keskusteltiin niistä asioista tuntikausia ensimmäisinä viikkoina, ja se kyllä varmisti, että tässä tää on. Ihan vaan noin maininnaksi.
En minäkään kykene näkemään yhteen muuttamista yksityisyyden menettämisenä. Tietenkin jos on tottunut siihen että ympärillä on aina paljon tilaa ja voi olla yksin aina silloin kuin sitä haluaa niin voihan se tuntua hieman tukalalta olla yllättäen sulloutuneena pieneenkin asuntoon toisen ihmisen kanssa. Itse olen elänyt perheessä, jossa 6 ihmistä pitivät melkoista vilskettä. Minulle elämä on aina ollut jakamista lähimmäisteni kanssa, niin iloissa ja suruissa kuin materiaalisellakin puolella. Siksi yhteen muuttaminen oli minusta vain luontevaa. Miksi pitäisi asua erikseen kun tahtoo kuitenkin päivittäin jutustella ja nähdä?
Itse olen myös tottunut siihen että jos tarvitsen aikaa itselleni, järjestän sitä yksinkertaisesti tekemällä itsekseni sitä mitä milloinkin satun kaipaamaan. Miehen läsnäolo samassa huoneessa tai asunnossa ei muuta sitä, että koen nimenomaan antavani aikaa itselleni tekemällä mieliasioitani kuten käsitöitä tai vaikka katsomalla itsekseni leffaa. Kertaakaan ei ole tullut erikseen sellaista tarvetta, että minun pitäisi erikseen varta vasten lähteä ulos tms. ilman miestä, jotta voisin kokea saavani omaa tilaa. Minulla on sitä jo nyt riittävästi. Minulla on myös oma elämä, mutta mieheni kuuluu siihen kiinteänä osana arkeani.
Me muutimme yhteen hieman yli vuoden seurustelun jälkeen. Miehellä oli pieni vuokrakämppä tuolloin lähellä vanhempieni kotia. Minusta ei ollut järkeä muuttaa tuolloin virallisesti yhteen kun kotona tuli kuitenkin vietettyä paljon aikaa. Yöt kuitenkin olin miltei poikkeuksetta miehekkeen luona. Kun paikkakunta vaihtui, muutimme sitten yhteen. Sen isompia keskusteluita asiasta ei käyty, yhdessä asuminen tuntui luonnolliselta jatkeelta.
Itse olen myös tottunut siihen että jos tarvitsen aikaa itselleni, järjestän sitä yksinkertaisesti tekemällä itsekseni sitä mitä milloinkin satun kaipaamaan. Miehen läsnäolo samassa huoneessa tai asunnossa ei muuta sitä, että koen nimenomaan antavani aikaa itselleni tekemällä mieliasioitani kuten käsitöitä tai vaikka katsomalla itsekseni leffaa. Kertaakaan ei ole tullut erikseen sellaista tarvetta, että minun pitäisi erikseen varta vasten lähteä ulos tms. ilman miestä, jotta voisin kokea saavani omaa tilaa. Minulla on sitä jo nyt riittävästi. Minulla on myös oma elämä, mutta mieheni kuuluu siihen kiinteänä osana arkeani.
Me muutimme yhteen hieman yli vuoden seurustelun jälkeen. Miehellä oli pieni vuokrakämppä tuolloin lähellä vanhempieni kotia. Minusta ei ollut järkeä muuttaa tuolloin virallisesti yhteen kun kotona tuli kuitenkin vietettyä paljon aikaa. Yöt kuitenkin olin miltei poikkeuksetta miehekkeen luona. Kun paikkakunta vaihtui, muutimme sitten yhteen. Sen isompia keskusteluita asiasta ei käyty, yhdessä asuminen tuntui luonnolliselta jatkeelta.
Samaa mieltä. Ei mun mielestä toinen ihminen samassa asunnossa estä tekemästä omia juttujaan. En mä ainakaan koe, että elämä olis rajoittuneempaa kun en ole enää yksin. Sitä mitä haluaa tehdä, voi tehdä, mäkin jopa, vaikka kotona on miehen lisäksi kolmen lapsen hunnilauma.Alx sanoi:
Yhdessä asumisessa on se hyvä puoli, että voi olla yksin omissa ajatuksissaan jos haluaa, mutta ei ole pakko olla yksin omissa ajatuksissa jos ei halua, kun on se kumppani.
Tätä keskustelua on aina hauska lukea, kun itsellä ei ole mitään kokemusta sen enempää yksin elämisestä kuin kumppanin kanssa yhteen muuttamisestakaan. Pari ystävistä on kyllä koonnut kamansa saman katon alle puoliskonsa kanssa, mutta kenenkään kanssa ei ole tullut ihmeemmin keskusteltua siitä, miten se on toiminut tai mitä tehnyt suhteelle.
Lohduttavaa parissa edellisessä viestissä on se, että niiden perusteella näyttää siltä, ettei yhteen muuttaminen välttämättä tarkoita uutta "kietoutumisvaihetta". Lievä kammotus tähän liittyen seurasi siitä, kun eräs parhaista kavereistani poikaystävänsä kanssa yhteen muutettuaan näytti elävän ihastumisvaihetta uudelleen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, ettei ihmiseltä vaan muille oikein liiennyt aikaa. Itse tarvitsen hyvin paljon omaa tilaa, mutta tämä ei tarkoita fyysistä tilaa. Siis hyvä, että ihmisillä toimii Mun Oma Elämä Meidän Yhteisessä Kodissa - järjestely.
Lohduttavaa parissa edellisessä viestissä on se, että niiden perusteella näyttää siltä, ettei yhteen muuttaminen välttämättä tarkoita uutta "kietoutumisvaihetta". Lievä kammotus tähän liittyen seurasi siitä, kun eräs parhaista kavereistani poikaystävänsä kanssa yhteen muutettuaan näytti elävän ihastumisvaihetta uudelleen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, ettei ihmiseltä vaan muille oikein liiennyt aikaa. Itse tarvitsen hyvin paljon omaa tilaa, mutta tämä ei tarkoita fyysistä tilaa. Siis hyvä, että ihmisillä toimii Mun Oma Elämä Meidän Yhteisessä Kodissa - järjestely.
Kun kaksi saman katon alle muuttaa...
Voisinpa väittää ainakin omalta kohdaltani ettei yhteenmuuttaminen helppoa ole...Oman avopuolisoni kanssa ollaan asuttu samassa osoitteessa nyt vuoden päivät, kolme vuotta seurustelua takana. Niin ylämäkiä kuin alamäkiä on tullut koettua tässä viimeisen vuoden aikana. Me kaksi ollaan kaiverrettu niin totaalisesti erilaisista puista, että väistämättä on odotettavissa aika ajoin yhteentörmäyksiä
Ongelmat voivat alkaa sisustamisesta, ruuan tekemisestä, ikkunoiden pesemisestä, kissojen karvojen määrästä, imuroimisesta jne... ja harmillisin sanaharkan syy on raha. Itse opiskelen tällä hetkellä ja siitä saankin kuulla kritiikkiä lähes päivittäin. Kun en tuo rahaa talouteen niin sitä saa kuulla huonoina päivinä kunniaa. Kyllä se pistää välillä tipan silmään, mutta niin asiat vain ovat.
Yhteiselo on ihanaa silloin, kun hyvä päivä koittaa. Ja jokainen varmasti tietää, ettei alku helppoa ole. Ajan pitää kulua enne kuin kahden elämä nivoutuu tyylikkäästi yhteen ja asiat alkavat luistaa ilman pahempia kömmähdyksiä. Nostan hattua niille kenellä jo aivan alkumetreillä onnistuu ja yhteinen sävel löytyy kuin taikaiskusta
Minulla ja siipallani on vielä pitkän pitkä matka yhteisen sävelen löytämiseen, mutta kenties joku kaunis päivä se löytää meidät :wink:
Voisinpa väittää ainakin omalta kohdaltani ettei yhteenmuuttaminen helppoa ole...Oman avopuolisoni kanssa ollaan asuttu samassa osoitteessa nyt vuoden päivät, kolme vuotta seurustelua takana. Niin ylämäkiä kuin alamäkiä on tullut koettua tässä viimeisen vuoden aikana. Me kaksi ollaan kaiverrettu niin totaalisesti erilaisista puista, että väistämättä on odotettavissa aika ajoin yhteentörmäyksiä
Ongelmat voivat alkaa sisustamisesta, ruuan tekemisestä, ikkunoiden pesemisestä, kissojen karvojen määrästä, imuroimisesta jne... ja harmillisin sanaharkan syy on raha. Itse opiskelen tällä hetkellä ja siitä saankin kuulla kritiikkiä lähes päivittäin. Kun en tuo rahaa talouteen niin sitä saa kuulla huonoina päivinä kunniaa. Kyllä se pistää välillä tipan silmään, mutta niin asiat vain ovat.
Yhteiselo on ihanaa silloin, kun hyvä päivä koittaa. Ja jokainen varmasti tietää, ettei alku helppoa ole. Ajan pitää kulua enne kuin kahden elämä nivoutuu tyylikkäästi yhteen ja asiat alkavat luistaa ilman pahempia kömmähdyksiä. Nostan hattua niille kenellä jo aivan alkumetreillä onnistuu ja yhteinen sävel löytyy kuin taikaiskusta
Minulla ja siipallani on vielä pitkän pitkä matka yhteisen sävelen löytämiseen, mutta kenties joku kaunis päivä se löytää meidät :wink:
Aiwendil
Hobitti
Edellinen viesti oli kuin olisin itse kirjoittanut sen. Kissankarvoja myöten! (kissani on varmasti maailman karvakatoisin elukka. ihme ettei ole vielä naku)
Ja minäkin olen opiskelija, toisen puoliskon ollessa työssäkäyvä. Jää rahnat mun osalta melkoisen vähiin, ja siitä syntyy kinaa etenkin kun on ostettava viikon ruoat. Kompromisseihin kuitenkin yritämme aina päättyä, mikäli mahdollista.
Meillä on sikäli jännä tilanne, että muutimme vuosi sitten yhteen asumaan tähän kommuunitaloon, eli täällä asui parhaimmillaan kolme muutakin ihmistä. Uskon, että kun asumme aivan kahdestaan, siitä tulee hieman erilaista. Ensinnäkin ympärillä ei sitten ole silminnäkijöitä, kun huudamme toisillemme :wink:
Edessä on kyllä pian muutto pois täältä, ja jännittää vähän. Ollaan sitten ihan me kaksistaan ja kaksi kissaa. Epäröin kyllä tätä päätöstä, sillä puoliskoni ei ole koskaan asunut yksin - muutti suoraan tänne äidin helmoista. Jos nyt ensin asustelisi jonkin aikaa yksin ja oppisi jotain uutta itsestään.
Mutta katsotaan mitä tulevaisuus eteen tuopi. ^^
Ja minäkin olen opiskelija, toisen puoliskon ollessa työssäkäyvä. Jää rahnat mun osalta melkoisen vähiin, ja siitä syntyy kinaa etenkin kun on ostettava viikon ruoat. Kompromisseihin kuitenkin yritämme aina päättyä, mikäli mahdollista.
Meillä on sikäli jännä tilanne, että muutimme vuosi sitten yhteen asumaan tähän kommuunitaloon, eli täällä asui parhaimmillaan kolme muutakin ihmistä. Uskon, että kun asumme aivan kahdestaan, siitä tulee hieman erilaista. Ensinnäkin ympärillä ei sitten ole silminnäkijöitä, kun huudamme toisillemme :wink:
Edessä on kyllä pian muutto pois täältä, ja jännittää vähän. Ollaan sitten ihan me kaksistaan ja kaksi kissaa. Epäröin kyllä tätä päätöstä, sillä puoliskoni ei ole koskaan asunut yksin - muutti suoraan tänne äidin helmoista. Jos nyt ensin asustelisi jonkin aikaa yksin ja oppisi jotain uutta itsestään.
Mutta katsotaan mitä tulevaisuus eteen tuopi. ^^
Lentävä lumi
Kontulainen
Saimme poikaystäväni kanssa asunnon ja pääsemme muuttamaan kesä- ja heinäkuun vaihteessa kunnolla yhteen. Rahan kanssa minun osaltani on alkuun hieman ikävä tilanne, koska kesällä minulla ei ole tuloja eli poikaystäväni maksaa heinä- ja elokuun vuokran ja oikeastaan elämisenkin. Minä lainasin äidiltäni rahat takuuvuokraan eli sen osuuden katson tulevan minulta, mutta mikään muu ei sitten tulekaan. Onneksi syksyllä alan saada taas opintotukea yms. vuokranmaksun mennessä puoliksi. Kuitenkin tämä kesä hieman ahdistaa, kun ei voi osallistua oikein mihinkää kuluihin.
Poikaystäväni ei ole onneksi halaistulla sanalla edes vihjannut olevansa se ainoa rahan tuoja ja siitä olen onnellinen. Olemme molemmat opiskelijoita joten kumpikaan ei käy täysipäiväisesti töissä sitten syksyllä. Minulle on tärkeää, että parisuhteessa ei lasketa pennejä, että kuka on maksanut mitäkin ja kenen vuoro on nyt maksaa jne. vaan se maksaa kenellä sattuu olemaan rahaa. Minä maksan ruokia yms sitten, kun minulla on rahaa.
Ja tässä suhteessa minä olen se, joka muutta pois kotoa äidin helmoista, mutta se ei (käsittääkseni :wink pelota ketään, edes itseäni. Yhteiselo on jo todettu toimivaksi ja olen jo hyvin nuoresta opetettu itsenäiseksi joten opeteltavaa on vain se tunne, että äitiä ei ole siinä enää turvana. Ja jos tulee hätä käteen, en ole muuttamassa kauas.. Kodinrakentamisinto on nyt hirmuinen ja haalin kaikkea mahdollista tavaraa uuteen kotiin. Saa sitten nähdä mahtaako kaikki edes mahtua
Edit: Nyt sitä todella alkaa arvostamaan rippi-, lakkiais- ja synttärilahjaksi saatuja astioita ja muita sellaisia. Aikanaan osasin kyllä niitä arvostaa ja otin kaiken sellaisen ilolla vastaan, mutta nyt sen vasta todella ymmärtää. Kun kahden ihmisen kipot laittaa yhteen, niin siinä on lautasta isompiinkin juhliin.
Poikaystäväni ei ole onneksi halaistulla sanalla edes vihjannut olevansa se ainoa rahan tuoja ja siitä olen onnellinen. Olemme molemmat opiskelijoita joten kumpikaan ei käy täysipäiväisesti töissä sitten syksyllä. Minulle on tärkeää, että parisuhteessa ei lasketa pennejä, että kuka on maksanut mitäkin ja kenen vuoro on nyt maksaa jne. vaan se maksaa kenellä sattuu olemaan rahaa. Minä maksan ruokia yms sitten, kun minulla on rahaa.
Ja tässä suhteessa minä olen se, joka muutta pois kotoa äidin helmoista, mutta se ei (käsittääkseni :wink
pelota ketään, edes itseäni. Yhteiselo on jo todettu toimivaksi ja olen jo hyvin nuoresta opetettu itsenäiseksi joten opeteltavaa on vain se tunne, että äitiä ei ole siinä enää turvana. Ja jos tulee hätä käteen, en ole muuttamassa kauas.. Kodinrakentamisinto on nyt hirmuinen ja haalin kaikkea mahdollista tavaraa uuteen kotiin. Saa sitten nähdä mahtaako kaikki edes mahtua Edit: Nyt sitä todella alkaa arvostamaan rippi-, lakkiais- ja synttärilahjaksi saatuja astioita ja muita sellaisia. Aikanaan osasin kyllä niitä arvostaa ja otin kaiken sellaisen ilolla vastaan, mutta nyt sen vasta todella ymmärtää. Kun kahden ihmisen kipot laittaa yhteen, niin siinä on lautasta isompiinkin juhliin.
Muutimme yhteen viime marraskuun ensimmäisenä päivänä. Yhteistä taivalta on takana vasta aika tarkalleen 2.v
Olen kuitenkin majaillut miehen luona melkein koko sen ajan, lukuunottamatta 9kk armeija aikaa.
Mies maksoi aluksi kaiken, kun olin työtön, ja kirjoilla vanhempien luona. Nyt olen töissä, ja maksan vuokran, ruuan yms.
Tulemme toimeen rahallisesti, mutta syksyllä teke taas tiukkaa. Työni luultavasti loppuvat ja menen kouluun mikäli pääsen.
Yhteiselo on toiminut varsin mutkattomasti. Perus nalkutuksen aiheita on siivoaminen. Olen siisteyshullu, mies ei. Jossain vaiheessa koin burn outin, ja lakkasin siivoamasta. Sen huomaa, ja nyt mies on alkanut nalkuttaa minulle kun asunto on kamalassa kunnossa....No ei siinä kestänyt kuin 5kk, että rakkaani alkoi kyllästyä sekasotkuun...siivoaa jopa omasta aloitteestaan.
Rahasta ei ole meillä niin väliä, se maksaa joka jaksaa. Emme jaksaisi mitään hirveää tarkkailua siitä, että kaikki menee puoliksi. Esimerkiksi, minä maksoin miehen ajokorttipäivityksen, opintolainan jonkin jutun. Mies sitten taas maksaa minulle vaikka bussikortin yms.
Olen kuitenkin majaillut miehen luona melkein koko sen ajan, lukuunottamatta 9kk armeija aikaa.
Mies maksoi aluksi kaiken, kun olin työtön, ja kirjoilla vanhempien luona. Nyt olen töissä, ja maksan vuokran, ruuan yms.
Tulemme toimeen rahallisesti, mutta syksyllä teke taas tiukkaa. Työni luultavasti loppuvat ja menen kouluun mikäli pääsen.
Yhteiselo on toiminut varsin mutkattomasti. Perus nalkutuksen aiheita on siivoaminen. Olen siisteyshullu, mies ei. Jossain vaiheessa koin burn outin, ja lakkasin siivoamasta. Sen huomaa, ja nyt mies on alkanut nalkuttaa minulle kun asunto on kamalassa kunnossa....No ei siinä kestänyt kuin 5kk, että rakkaani alkoi kyllästyä sekasotkuun...siivoaa jopa omasta aloitteestaan.
Rahasta ei ole meillä niin väliä, se maksaa joka jaksaa. Emme jaksaisi mitään hirveää tarkkailua siitä, että kaikki menee puoliksi. Esimerkiksi, minä maksoin miehen ajokorttipäivityksen, opintolainan jonkin jutun. Mies sitten taas maksaa minulle vaikka bussikortin yms.
Mortal Illusion
Hobitti
Firesoul sanoi:
Minä olen tuosta eri mieltä. Kaikki puoliksi, niin tarkkaan kuin pystyy. Mistään penneistä ei tietysti alkaa kinata puhumattakaan siitä, että pitäisi riidellä siitä, että toinen syö enemmän. Olen kuitenkin aina pitänyt hirveän hankalana sitä, että olisi tuollainen suurpiirteinen järjestely. En muuttaisi yhteen, jos tietäisin, että pysty osallistumaan kustannuksiin riittävästi. Sellainen johtaisi hyvin helposti sellaiseen keskiaikaiseen tilanteeseen, että toinen elättää toista. On yksinkertaista jakaa vuokra, ruoka ja yhteiset laskut puoliksi ja maksaa omat menonsa itse. En ikinä haluaisi olla tilanteessa, jossa minulla ei ole rahaa elättää itseäni. Tämä ei ollut nyt kritiikkiä muita systeemejä kohtaan, koska tosiaan joskus toinen on töissä ja toinen ei. Siksi minusta onkin törkeää, että puolison tulot vaikuttavat tukiin. Elämme 2000-luvulla ja tässä maassa oletetaan edelleen, että jopa avopuoliso on elatusvastuullinen toisesta. Ymmärrän, jos toinen on miljonääri, mutta normaali palkka on minusta eri asia. Sen ei kuuluisi vaikuttaa tukiin ainakaan yhtä paljon kuin nyt. En ole tosin näistä varma. Opintorahaa kai saa aina, mutta asumistuki voi ilmeisesti katketa kokonaan. Entä peruspäiväraha tai ansiosidonnainen?
Meillä on selainen tilanne, että yleensä vain toisella on rahaa. Sain syksyllä rahaa 185e kuussa, ja aika ongelma olisi tullut, jos kaikki olisi pitänyt maksaa puoliksi. Nyt mies saa 400e kuussa, ja minä 1400e.Joten maksan puolestani suurimman osan menoista. Syksyllä, kun menen kouluun, niin maksamme luultavasti enemmän puoliksi, koska olemme yhtä köyhiä.
Minusta se ei ole keskiaikaista. Tosin tuntuu välillä ärsyttävältä huolehtia koko taloudesta, lähinnä koska pitää laskea mihin rahat riittävät. Meillä jää käteen kuussa 1400e, mutta johonkin ne rahat vaan aina katoavat, vaikka en käy edes kaupungilla shoppailemassa.
Minusta se on järkevää. Kyllähän se yhdessä eläminen vähentää hiukan vuokra/ruokakuluja, ei tuilla ole tarkoitus rikastua. Tosin minusta tukien vähentämisen suuruutta pitäisi hieman alentaa.
Minusta se ei ole keskiaikaista. Tosin tuntuu välillä ärsyttävältä huolehtia koko taloudesta, lähinnä koska pitää laskea mihin rahat riittävät. Meillä jää käteen kuussa 1400e, mutta johonkin ne rahat vaan aina katoavat, vaikka en käy edes kaupungilla shoppailemassa.
Minusta se on järkevää. Kyllähän se yhdessä eläminen vähentää hiukan vuokra/ruokakuluja, ei tuilla ole tarkoitus rikastua. Tosin minusta tukien vähentämisen suuruutta pitäisi hieman alentaa.
Mortal Illusion
Hobitti
Firesoul sanoi:
Eihän rikastumisesta olekaan kyse, vaan omillaan toimeen tulemisesta. Jos asuu yksin, saa täydet tuet. Jos ei, koko elatus jää toisen harteille. Kas kun ihmisen seurustelukumppania ei tarvitse rekisteröidä mihinkään ja vaatia tältä toisen elatus. Ihme, ettei ihmisen vanhempia ei velvoiteta huolehtimaan aikuisista lapsistaan (Saksassahan tuo ikäraja on tolkuttoman korkea, by the way). Miksei voi laskea niin, että esim. oma puoli vuokrasta jäisi omista tuista maksettaviksi? Muista kuluista puhumattakaan. Totta kai yhdessä asuessa esim. tv-lupa puolittuu ja pesukone tulee helpommin täyteen, mutta kai 1+1 syövää ihmistä on sama kuin 2, ei yhtään vähempää. Mutta joo, kun en tiedä näistä pykälistä tarkemmin, niin en jatka enempää. Pointti on vain se, että minusta ihmisen kuuluu pystyä tulemaan omillaan toimeen, vaikka eläisikin yhdessä jonkun muun kanssa, se on ihannetilanne. On typerää, jos tulot vähenevät itsestä riippumatta.
Thali sanoi:
Samma här. Vaikka koko kuun budjetti olisi 1400, niin sillä elättäisi kepeästi keskihintaisen vuokrakaksion kaksi asukkia.[/i]
Saan palkkaa 1400e kuussa, mies opintotukea 400e. Verojen jälkeen käteen jää n. 1400e.
vuokra 360
ruoka 150-200e
bensa 100e--->
puhelin ja nettilaskut 60e
bussikorttini 35e
Eläinten ruuat, purut n.40e
Lopuista vähennetään terraarion tekeminen(noin 500e), muut menot.
Niin käteen jääkin maksimissaa 300e. Sillä ei loppujenlopuksi ihan hirvittävästi juhlita, jos tulee äkkimenoja, kuten viimekuussa n.150edestä.
Silmälasit pitää ostaa ensi tilistä, ja pitäisi myös ostaa uusi sohva. Toisaalta pitäisi säästää rahaa n.1000e mikäli syksyllä menen kosmetologilinjalle. Saan eniten rahaa lähipiiristä, mutta en silti tunne itseäni erityisen rikaaksi.
Yllättävän monet koulussani olevat tytöt ovat muuttaneet yhteen poikaystäviensä kanssa. Mielestäni se on näin 17-18-vuotiaana ehkä hieman aikaista, vaikka he olisivatkin olleet yhdessä jo pari vuotta. Tai en minä silti tiedä mikä on sopiva aika olla yhdessä ennen yhteen muuttamista.
Lentävä lumi
Kontulainen
Ei 17-18 minun mielestäni ole mitenkään liian varhainen ikä muutta jonkun kanssa yhteen, jos siltä tuntuu. Eikä mielestäni sopivaa aikaa yhdessä olemista ennen varsinaista yhteen muuttamista ole. Jotkut tarvitsevat useamman vuoden ja joillekin riittää parikin viikkoa. Tärkeintä on, että se tuntuu hyvältä eikä hätiköidyltä.
Minä olen ollut poikaystäväni kanssa neljä kuukautta yhdessä ja kuukauden päästä pääsemme muuttamaan yhteen. Nyt tuntuu jopa, että voisi aikaisemminkin muuttaa. Se täytyy kyllä myöntää, että lukio oli mukava käydä rauhassa läpi äidin helmoissa eikä tarvinnut kirjoitusstressin lisäksi huolehtia raha-asioista tai työssä käynnistä. Toisaalta joiltain kavereiltani se onnistui hyvin. Ja niin tuntui parilta sujuvan hyvin poikaystäviensä kanssa yhteenmuuttaminenkin. Tämä nyt on kauheaa toistoa, mutta jos se tuntuu hyvältä, niin se on oikein.
Minä olen ollut poikaystäväni kanssa neljä kuukautta yhdessä ja kuukauden päästä pääsemme muuttamaan yhteen. Nyt tuntuu jopa, että voisi aikaisemminkin muuttaa. Se täytyy kyllä myöntää, että lukio oli mukava käydä rauhassa läpi äidin helmoissa eikä tarvinnut kirjoitusstressin lisäksi huolehtia raha-asioista tai työssä käynnistä. Toisaalta joiltain kavereiltani se onnistui hyvin. Ja niin tuntui parilta sujuvan hyvin poikaystäviensä kanssa yhteenmuuttaminenkin. Tämä nyt on kauheaa toistoa, mutta jos se tuntuu hyvältä, niin se on oikein.
Minullakin on sitten tyttöystävän kanssa yhteenmuuttaminen edessä. Keski-Suomen opiskelija-asuntosäätiöltä pitäisi irrota edullinen perheasunto. Saa sitten nähdä, mistä päin Jyväskylää. Muuttamisesta mahtaa tulla aika härdelli... Mutta oikein mukavalta se ajatus tuntuu. Vuosi ollaan nyt oltu yhdessä. Ensin puoli vuotta tavallisena kaukosuhteena, sitten puoli vuotta varusmies-inttileski -suhteena ja nyt kesällä yhdessä milloin missäkin. Se vaihe, että asuttaisiin samassa kaupungissa, mutta eri kämpissä, jää kokematta. Tuskinpa se mikään ongelma on.
Vuosi ollaan nyt oltu yhdessä. Ensin puoli vuotta tavallisena kaukosuhteena, sitten puoli vuotta varusmies-inttileski -suhteena ja nyt kesällä yhdessä milloin missäkin. Se vaihe, että asuttaisiin samassa kaupungissa, mutta eri kämpissä, jää kokematta. Tuskinpa se mikään ongelma on.Ensi vuonna muutamme molemmat, minä ja poikaystäväni, Turkuun opiskelemaan. Mietimmekin sitten, että eihän meidän ole järkeä muuttaa erillisiin asuntoihin, vaan hankkia samantien yhteinen koti. Olemme olleet nyt 1,5 vuotta kaukosuhteessa, emmekä koskaan ole asuneet samassa kaupungissa. Eniten minua huolettaa, että poikaystäväni on melkoinen mammanpoika, eikä ole koskaan joutunut siivoamaan mitään tai tekemään ruokaa. Hän ei osaa edes keittää vettä. Minut taas on kasvatettu ihan päinvastaisella tavalla. Hän kyllä lupasi yrittää parhaansa ja opetella.
Mortal Illusion
Hobitti
Cirandel sanoi:
Tavallaan ymmärrän, että tuo on järkevää, mutta toisaalta tuntuu, että tuo on yksi suurimmista syistä siihen, miksi naiset nykyään edelleen tekevät suurimman osan kotitöistä. Etenkin miehet tuntuvat muuttavan suoraan lapsuudenkodista tyttöystävän kanssa yhteen ja kun ei ole koskaan asunut yksin, ovat kotityötkin uusi juttu. Toisaalta voihan sama homma olla poikamieskämpästä muuttaessakin...Mutta joo, kyllä normaali ihminen oppii siivoamaan ja laittamaan ruokaa, jos oikeasti haluaa. Vedenkeittotaidottomuus tosin kuulostaa hivenen hälyyttävältä, mutta siitä on hyvä aloittaa...
Silti en tajua monen pariskunann eloa. Äimistelin hirveästi kaveriani, joka kertoi tarkastavansa kämpän poikaystävän imuroinnin jäljiltä. Pidin käytäntöä vähän fasistisena, kunnes kaveri sanoi, että yleensä lattialla on hiekkaa imuroinnin jälkeenkin. En jotenkin millään käsitä, miksi ihmiset eivät keskustele näistä asioista etukäteen ennen kuin muuttavat yhteen. Eivät kotityöt ole mitään avaruustiedettä, ne kuuluvat jokaisen aikuisen ihmisen elämään yhtä itsestäänselvästi kuin muukin työnteko. Minusta esim. naiset, jotka ovat omineet ruuanlaiton kokonaan itselleen, tekevät karhunpalveluksen miehelle. Mitä tapahtuu, jos toinen sairastuu vakavasti tai kuolee? Tai jos perustetaan perhe ja lapset pitäisi ruokkia?
