Tässä, niin kuin monisssa muissakin asioissa perheen arkitaapertamisessa, syyllisyys, syyllistäminen ja etenkin syyllistäytyminen kaatuu naisten ja eritoten äitien niskaan.
Murroskaudet ovat yllättävän pitkiä ja me elämme varmasti sellaista. Vuosikymmeniä sitten naisten työssäkäynti oli vähäisempää ja vaikka töissä käytiinkin, silloinen vielä kaukaisempi malli oli se, että raataminen perheen edestä kuului asiaan eikä siitä sopinut valittaa. Niinpä lapset kasvatettiin niin, että pojilta jäivät kotityöt oppimatta. Ja on melko yleisesti kasvatettu ainakin melkein tähän päivään saakka.
Mutta nyt ei naisilla ole aikaa hoitaa huushollia. Mies ei osaa eikä halua, mikä neuvoksi? Etsitään syyllinen, tietenkin. Niitä on kaksi, molemmat äitejä: on tietysti miehen äiti, joka kasvatti poikansa nykyajan vaatimusten kannalta väärin, mutta myös oma äiti, joka antoi tyttärelleen esikuvan (puhdas koti jne.) ja mikä pahinta, tiedot ja taidot sen toteuttamiseksi, mutta ei toki pystynyt taikomaan aikaa siitä suoriutumiseen.
Syyllisyys siirtyy äidiltä tyttärelle, josta myös saattaa tulla äiti. Hän ei tavoita esikuvaa, mikä aiheuttaa syyllisyyttä, hänellä ei ole aikaa istuttaa uusia ihanteita lapsiin (etenkin poikiin), mikä aiheuttaa syyllisyyttä, eikä hän ehdi eikä pysty auttamaan miestä pois onnellisesta avuttomuudestaan, mikä iskee kipinöitä sekä miestä että jonkin verran (tai paljonkin) anoppiakin kohtaan.
Noidankehä, olisiko se sopiva sana kuvaamaan tilannetta? Pitääkö syyllistyä vielä siitäkin, että arvaa omien poikiensa pullahtavan aikanaan maailmalle yhtä tumpeloina kuin mies? Ja sitten aikanaan kuulee miniänsä suusta lipsahtavan omat enemmän tai vähemmän katkerat repliikkinsä...
Jonkun täytyy kuitenkin tehdä aloite ja uskoisin, että useimmissa tapauksissa se jää naisen tehtäväksi ja se vaatii voimia, aikaa ja hermoja. Ehkä kerta ei riitä, ei riitä vihjaus (ei mene perille), kaunis pyyntö tai perheneuvottelu ("joo toki" ei tarkoita samaa kuin imuriin tarttuminen oma-aloitteisesti), suuttuminen (tyypillisiä vastareaktioita hämmennys, loukkaantuminen-mökötys jne.), itku (suuri hämmennys, vieraantuminen...) eikä lakko (erittäin suuri hämmennys, työsulku...).
Vaan ehkä kuitenkin vähitellen pääsee eteenpäin, kun vain jaksaa yrittää, myöntyy kompromisseihin ja pienten askelten politiikkaan.
On kuitenkin muistettava, että sotaa ei käydä niin, että tartutaan kivääriin, juostaan suon yli ja huudetaan "Haaaa!" Ensin tehdään sotasuunnitelma, päätetään tavoitteista ja lasketaan ammusvarastot. Sitten laaditaan strategia, joka perustuu omiin resursseihin, maaston arviointiin ja ennen kaikkea tiedusteluun. Vastapäisessä metsässä molottava vastustaja pitää tuntea perinpohjin, sen heikkoudet ja vahvuudet on otettava selville ennen kuin lähdetään hienoon kiertoliikkeeseen. Ja on iskettävä silloin kun naapuri ei osaa sitä odottaa. Paras voitto on se, kun kukistettu vihulainen ei tajua edes taistelleensa.
Minä puhun vertauksilla, mutta uskon lujasti siihen, että kadetti kyllä osaa soveltaa tämän käytäntöön omalla rintamallaan. Helppoa ja nopeaa voittoa ei kannata kuitenkaan odottaa, mutta kun ensin tekee tavoitteet itselleen selviksi, niiden saavuttaminen on vain ajan kysymys. Malttia siinä vain tarvitaan ja tietenkin myös tukea ja neuvoja toisilta kenraaleilta. Kokemuksia kannattaa vaihtaa ja hankkia hyviä vinkkejä.
Onko äijällä ja kakaroilla siis mitään mahdollisuuksia? Ei, kerta kaikkiaan ei, jos olet päättänyt voittaa. Päättäväisyys se antaa voimaa pienten (ja suurempienkin) takaiskujenkin sattuessa, kun jaksaa uskoa kulkevansa kohti lopullista voittoa.
