Jännittääkö?

Tänään selviää, tarvitseeko käsi leikata uudelleen, onko kehitystä fysioterapiassa tapahtunut ja ilmoituksen teko potilasasiamiehen kanssa. Kaikenlisäksi illalla selviää, saanko yhden markkinointihomman pois alta eteenpäin postitukseen. Vatsaa kouristaa tämä jännitys!
 
Minun täytyy löytää uusi asunto tammikuuhun mennessä, se jo jännittää vaikka kai tässä on vielä aikaa. Nyt löysin yhden asunnon, joka vastaisi toiveitani aika täydellisesti niin saan jännittää onko se jo mennyt ja jos ei, niin täytänkö vaatimukset. Vähän liian hermostuttavaa puuhaa tämä muuttaminen.
 
Huomenna (tai no, teknisesti ottaen tänään) olisi luvassa ensimmäinen tapaaminen tuoreen poikaystäväotuksen parhaiden kavereiden kanssa. Kertarykäyksellä pamahtaa 6 brittiä jalkoihin, mitäköhän tästä tulee.

Entä jos ne vihaa minua!?

PS. Toivottavasti Ereinen asuntokuviot ovat selvinneet! Itselläkin pitää kohta aloittaa kämpänetsimisrumba uudestaan ja olen jo tietysti alkanut stressata asiaa aivan kohtuuttomasti...
 
Toivottavasti tapaaminen meni hyvin :) Se on kyllä kauhean jännittävää.

Minun uusin jännityksen aiheeni liittyy edelleen asuntoon. Suunnitelmani menivät aika uusiksi mutta nyt olemme muuttamassa monivuotisen poikaystävän kanssa toivottavasti aika kivaan asuntoon. Jännitys liittyy siihen yhteen muuttoon, olen asunut tähän asti vuosikausia yksin ja yhdessä asuminen tuntuu vähän hermostuttavalta.
 
Ajokoe tiistaina, klo 8 aamulla, ruuhkassa ja pimeällä ja vielä lisäksi paikassa, jota en tunne yhtään. Sinänsä ihan sama koska samojen liikennesääntöjen pitäisi päteä joka paikassa. Hauskinta on se, että viimeinen ajotunti on samana aamuna alkaen seitsemältä, joten joudun heräämään todella aikaisin. Väsyneenä ajaminen ajokokeessa ei kuulosta hauskalta, mutta nyt lienee pakko. Kyllä se hyvin menee, ja jos ei mene, ehdin yrittää uudestaan ennen miittiä. [22]
 
Sidhielille onnea ajokokeeseen. Minä ajoin kokeen kolme kertaa ennen kuin meni läpi. Ensimmäisellä kerralla kettumainen ja jokaiselle virheelleni myhäilevä inssi ei auttanut asiaa yhtään, toisella kerralla mokasin paikassa jossa kuulemma lähes kaikki mokaavat talvella. Risteys jossa parkkipaikalta lähti pieni kaksisuuntainen pätkä, mutta niin kapea että siinä kaikki ryhmittyvät kuin yksisuuntaisella.
 
Jännittää, ehtiikö yksi paketti perille ulkomaille ennen joulua. Se on lähetetty ajoissa, mutta viimeksi posti sen hukkasi Ranskassa 2kuukaudeksi. Ystävä ihmetteli suunnattomasti.
 
Työhaastattelun kakkoskierrosta pukkaa tammikuussa - valitettavasti alkuun ei lainkaan ja alun jälkeenkin korkeintaan 50% Tampereella. Hassua laatia kahteen eri suuntaan haarautuvia tulevaisuudensuunnitelmia: tätä teen alkuvuonna, jos en saa paikkaa, näin taas jos sen paikan saan.
 
Tammikuun loppuun mennessä pitäisi saada valtava määrä kasautuneita hommia tehtyä ja siitä, miten ne tehdään, on vain hämärä aavistus.
 
Käsi leikataan huomenna.. tai siis oikeastaan tänään. Olen hölmö, tiedän sen, sillä minulla pyörii kaikenmaailman kauhuskenaariot päässä, koska edellinen leikkaus meni pieleen. En osaa nukkua.. yritän epätoivoisesti siivota kämppää, että täällä voisi luonnollisesti vain olla ajattelematta koko ajan siivoamista. Ahdistaa..
 
Pidän peukkuja @Henane lle :)

Tämä nyt ei varsinaisesti jännitä, mutta huolettaa vähän. Minulla on pitkästä aikaa taas täysi työviikko jota edeltää ja seuraa ihan tavallinen viikonloppu. Olen välillä niin poikki jo neljän työpäivän jälkeen että en ole ihan varma miten voimat riittää viiteen. Mutta ei voi kuin katsoa mitä tuleman pitää ja toivoa että kaikki menee hyvin. Jos saan nukuttua tarpeeksi niin uskoisin että jaksan kahlata työpäivät läpi, mutta kotona tuskin saan yhtään mitään aikaiseksi.
 
Vajaan kolmen viikon päästä elämäni ensimmäinen leikkaus (jos luomien poistoja ei lasketa leikkauksiksi) ja samalla ensimmäinen nukutus.
Vaikka operaatio on pieni ja helppo (ja ennen kaikkea pienempi kuin mihin olin varautunut), jännittää silti, miten se menee, millä keinoin pääsen sairaalasta kotiin, miten kovat kivut ovat seuraavina päivinä, miten nopeasti toivun...
Mutta ehkä eniten mielenjärkytystä tässä aiheuttaa se mahdollisuus, että tuon kolmen viikon ja toistaiseksi tuntemattoman mutta luultavasti melko lyhyen toipumisajan jälkeen tässä kehossa saattaakin olla huomattavasti parempi elää kuin nykyisessä. Tai sitten ei... Mutta ehkä kuitenkin, ehkä jopa todennäköisesti?
 
Olen joskus pohtinut miten suhtautuisin jos saisin kuulla joutuvani nukutusta vaativaan leikkaukseen. Näitä spekuloidessa ensimmäinen huoli oli se milliainen olo jää nukutuslääkkeistä kun herää ja toisena sitten se miten tuskainen olo on toipumisen aikana. Näissä spekulaatioissa kuitenkin aina ajatuksena suht rutiinileikkaus jossa ei ole kovin suurta riskiä että jäisi siihen pöydälle.

Pidetään paukkuja että leikkaus menee hyvin ja siitä on mahdollisimman suuri apu!
 
Nukutusaineista herääminen on vähän sama kuin heräisi todella väsyneenä, koska on pöpperöinen olo koko loppupäivän ja yöllä saattaa hutasta sen 15 tuntia ihan kepeästi. Leikkauksen jälkeen voi olla ensin ihan normaali olo, mutta hetken päästä voi alkaa huimata jos esim nousee pikaisesti istumaan.
Olo alkaa normalisoitua päivän päästä, noin suurinpiirtein. Kipuja ei tule jos muistaa ottaa määrätyt lääkkeet ajoissa, korkeintaan sellaista pikku jomotusta. :)
 
Minut on kerran leikattu nukutuksessa, ala-asteen alkuvuosina kita- ja nielurisaleikkaus. Muistan, että oli hämmentävää herätä eri paikassa kuin missä muisti olleensa. Ja mustikkajugurtissa olleet mustikanpalaset repivät nielua ikävästi (kunnes äiti noukki ne pois). Särkylääkkeiden voimin innostuin toipilasaikana riehumaan vähän liikaakin naapurin lasten kanssa ja sitten illalla nielu oli tykyttävä ja kipeä ja kylmäpakkauskaan ei oikein auttanut. Eli vinkkinä varata mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän aikaa toipumiseen (jos se vain on mahdollista). Lapsena toipilaana olo oli monella tapaa helpompaa kuin jos ajattelisin vastaava tilannetta nykyhetkeen.
 
Jännitys ja ahdistus on todella kova. Kahden viikon päästä pitäisi yrittää aloittaa työntekoa ja nyt on jo innokkaimmat alkaneet painostamaan pomolle ilmoittamisesta, vaikka vasta tänään sain tietää asioiden laidan. Fysioterapeutin kanssa katsotaan vasta ensi viikolla liikeradat, jumppaohjeet ja mitä saan tehdä, joten vielä en itse pomolle ilmoittamista ottaisi täysin ajankohtaiseksi; "Juuri nyt heti -ideana".

Kukaan ei oikeastaan ymmärrä, kuinka kova ahdistus ja jännitys minulla on tällä hetkellä jutella ihmisten kanssa. Tai ottaa kontaktia. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle, koska en ole vielä ihan varma kaikesta. Painostaminen oman alan töitä kohtaan on todella voimakas, vaikka haluaisin toki katsoa, mitä muitakin vaihtoehtoja on tarjolla.

Jännittää jopa kirjoittaa tänne, koska jotenkin koko ajan tulee ahdistus momentti, kannattaako tätä ajatusta jakaa kenellekään. Kirjoitan tämän nyt, koska järki sanoo, että pitää jonnekin asiasta avautua.
 
Kukkahattutädit lausuvat tuomionsa huomenna. 'nuff said.
 
Tsemppiä Henane! Huolten kertominen auttaa aina, ja toivottavasti sinuakin tässä tapauksessa.
Itseäni jännittää muutaman tunnin päästä alkava Sibelius-Akatemian pääsykokeen esikarsinta. Olen ollut vuoden nyt niin tuuliajolla etten halua enää koskaan kokea samaa. Toivottavasti pääsen jatkoon..
 
Minä en Henanena (olipas hankala sana) vielä ilmoittaisi pomolle mitään jos hän ei itse suoraan kysy. Pitää antaa ihmiselle kumminkin toipumisrauha vaikka ennuste olisikin positiivinen. Toki pomolle on hyvä jossain kohtaa infota suunnitelmistaan, mutta eiköhän tuo myös osaa itse kysellä perään jos tulee tilanne että asia olisi tiedettävä heti tai pian.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös