Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Sibelius-Akatemia ei todennut minua riittävän päteväksi jatkamaan valintakokeisiin. Itkettää, väsyttää, suututtaa, harmittaa. Tuntuu siltä että työ on mennyt täysin hukkaan. Olisin halunnut oppia opettamaan. Nähtävästi joudun odottamaan sitä aikaa lisää.
 
Pappa oli kuollut viime yönä. Rehellisesti sanottuna ensimmäinen reaktioni ei ollut kovin tunnepitoinen - en ollut varsinkaan viimeaikoina enää papan kanssa kovin läheinen, emme ole vuosiin enää nähneet usein, ja tämä oli tavallaan odotettavissakin alzheimerin takia. Nyt jotenkin kuitenkin muutamaa tuntia myöhemmin on alkanut ihan hämmentävän paljon itkettää, ja tuntuu melkein syylliseltä että surettaa näin vaikken edes muista milloin olisin viimeksi pappaa nähnyt.

Huomenna olisi myös opetusharjoittelun viimeinen opetustuntini, joka stressasi jo muutenkin, eikä tämä itkeskely nyt oikein auta asiaa. En myöskään ole (onnekseni) kauhean montaa kertaa elämässäni vielä päätynyt tällaiseen tilanteeseen - varsinkaan aikuisena -, enkä oikein tiedä mitä tehdä tai mitä sanoa isälleni.
 
Voimia Otakille. Tunnistan aika paljon tuosta reagointitavasta. Minulta kuoli setä reilu viikko sitten. Isäni soittaessa en oikeasti tiennyt miten reagoisin tai mitä sanoisin tai tekisin. Hölmönä möläytin että "no ei tarvitse miettiä sielläkään vierailua ensi kesänä". Isä varmaan kyllä ymmärsi etten tarkoittanut pahalla. Onneksi ehdittiin kumminkin vähän lähentyä sedän kanssa viimisten vuosien aikana. Lapsena en juurikaan häntä tavannut enkä nuorempanakaan. Rempseä ja joka suuntaan suuri savolaismies jolla riitti tarnoita ja juttuja kerrottavaksi. Kutsuttiin hänet meidän häihin ja ollaan sen jälkeen pariin otteeseen tavattu ja minusta se oli tässä tapauksessa kumminkin paljon. Ei kohtaamismäärissä, mutta henkisessä lähentymisessä kyllä.

Minulla on tapana reagoida näihin suru-uutisiin niin että ensin olen puhelimessa kylmän rauhallinen ja aika tunteeton, mutta kun suljen puhelimen ryöpsähtää itku vaikka olo ei olisikaan oikeasti kovin surullinen. Itken sen 5 min ja sen jälkeen alan ajatella asiaa järkevästi, hermoilla hautajaisia (joita inhoan yli kaikkien sukutapaamisten. minä haluaisin surra omassa rauhassa omalla tavallani ja tuollaiset yhteiset surujuhlat saavat minut vain ahdistumaan). Oikea surutyö alkaa minulla vasta kun saa stressaavat hautajaiset pois alta. Jatkan sitä sitten usean vuoden ajan enkä koe yhtään huonommuutta omasta tavastani. Voisin hyvin jättää hautajaiset aina väliin jos uskoisin sukulaisten ymmärtävän minun tarpeeni tässä asiassa, mutta valitettavasti en usko että juuri kukaan ymmärtäisi. Se oikea suru ja haikeus tulee sitten vaikka jostain tietystä musiikkikappaleesta, paikasta, muistosta, säästä, lauseesta... Se että reagoin ensin itkulla tai jos itken hautajaisissa ei ole minulle oikeaa surua. Se on jonkinlainen primitiivinen reaktio. En pysty niissä hetkissä käsittelemään asiaa mitenkään enkä pidä siitä että joudun usein olemaan tällaisina hetkinä muiden ympäröimänä. Voin itkeä suruni sitten joskus kun saan olla yksin ajatusteni ja muistojeni kanssa. Joskus oikein itketän itseäni tahallaan näillä muistoilla kun on sille sopiva hetki ja lopulta se tekee hyvää.
 
Maaliskuun lopussa minulle tehty leikkaus ei ole auttanut niin paljon kuin sen piti. Toipuminen sujui ihan hyvin, joskin vähän hitaammin kuin lääkäri antoi ymmärtää, mutta lopputulos ei vain ole tuonut sitä helpotusta mitä piti.
Kontrolliaika on reilun viikon päästä. Pelottaa, että oireet helpottavat vähän, mutta eivät ikinä niin paljon, että voisin sanoa parantuneeni. Suututtaa, etten osaa iloita edes siitä vähästä.
 
Peukalosta piti olla viimeinen kontrolli 1,5viikkoa sitten. Ei juu ollut ei.. nyt jäykistetyn peukalon ylin nivel (ei jäykistetty) fletkuaa kuin fletkumato ja ylilääkäri tutkii sen heinä-elokuussa. Whippii.. Rehellisesti sanottuna, pääsin peukalotuesta eroon, niin nyt tuli sitten uusi peukalotuki, koska ylänivel ei kestä mitään nostaa, kun lähtee sojottamaan ihan eri suuntiin. Luulin tämän painajaisen jo loppuneen :(
 
Tämä ei ole nyt mitenkään konkreettinen tai ajankohtainen aihe, mutta huomaan taas kun on päivisin oikeasti aikaa ajatella että niinä päivinä kun Mushu ei ole kotona ajatukset usein karkaavat vahingossa siihen suuntaan että mitä jos syystä taikka toisesta en saakaan sitä enää kotiin takaisin. Pohdin kaikenlaisia muistolaatikoiden sisältöjä ja sitä miten reagoisin asiaan ja koko maailma todennäköisesti romahtaisi. Pohdin mitä sanoin hänelle viimiseksi ja millä mielellä aamu lähti käyntiin ja jos oli vähän kiirettä tai tappelua niin saatan jossain taustalla puolitiedostamattomasti surra koko päivän sitä että en osannut aamulla olla kärsivällisempi ja ymmärtäväisempi.
 
Kuulostaa tutulta, @Jaamar . En osaa kohta 15 täyttävän Marionkaan kohdalla olla miettimättä vastaavia asioita ainakaan silloin, kun lapsi on jossain liikkeeellä omin nokkineen, ilta alkaa pimetä eikä kännykkään saa yhteyttä. Pahimpina hetkinä on ollut sellainen olo, että olisi oikeasti paras valmistautua henkisesti menettämään ainakin toinen lapsi, koska maailma on niin täynnä vaaroja ja piittaamattomia ja pahoja ihmisiä. Onneksi niitä hetkiä tulee yhä harvemmin lasten kasvaessa ja itsenäistyessä, vaikka tietoisella tasolla olen hyvin selvillä siitä, että vaarat väijyvät myös teinejä ja aikuisiakin. Inhottava alitajuinen, vaistomainen lapsen menetyksen pelko tuntuu kuitenkin helpottaneen, kun noista kumpikaan ei ole enää ihan pieni ja avuton.
 
Sitten tulee mopokortti, mottoripyöräkortti, ajokortti ja täysi-ikäisyys. Joku piripäähän voi vaikka puukottaa pienokaisesi baarissa tms. Yritän aktiivisesti torjua näitä ajatuksia, koska pahinta on koko ajan pelätä taivaan putoamista niskaan. Puhumattakaan, että yrittäisi estää lastaan aikuistumasta ja tekemästä omia valintojaan. It's their life, not mine.
 
Piripäät on enemmän vaaraksi kadulla kun käytännössä jokaisessa baarissa on lista vähintään paikallisista ja joskus laajempikin luettelo epätoivotuista henkilöistä. Samoin käy rahanpummaajille jotka kiertää pöydästä pöytään ja omien viinojen litkijöille. Baareilla on oikeus valita asiakkansa. Tämä ei tietty tarkoita että jokainen baari olisi ns.turvallinen.
 
Last edited:
Se, kun tyyppisuomalainen säätarjonta tuppaa ajastaikaan hieman hidastamaan (mutta ei sentään ehkäisemään) yhteisesti hyödyttävää kanssakäymistä kotikaupunkini asukkaiden kanssa.
 
Erittäin rakas isotätini on joutunut sairaalaan. Vasen puoli halvaantunut kokonaan, eikä pysty puhumaan. Juuri kaksi viikkoa sitten lupasin mennä käymään lähiviikkoina. Nyt kadun sitä, etten ole saanut vielä järjestettyä aikataulujani niin, että olisin päässyt häntä katsomaan. Nyt pelkään sitä, että aika on loppumassa, mutten tiedä saanko mennä häntä katsomaan sairaalaan, koska hän on vielä tarkkailussa eikä päässyt vielä ainakaan osastolle. Olen todella huolissani ja voitte vain kuvitella, miten juhannusfiilikseni katkesi kuin kanan lento. Olen vain itkenyt koko aamun, koska pelkään menettäväni hänet ennen kuin saan sanottua hänelle kaiken, mitä on sanottavana. Olemme erittäin läheisiä, siksi siis olen aivan poissa tolaltani. Toivottavasti saan vielä hänen kanssaan tämän kesän. Vielä tämän kesän :cry: Mitään muuta en pyydä :cry::heart:
 
Ylen uutisesta poimittuja kohtia:

"Lääkittyjen skitsofreniapotilaiden diabetesriski on nelinkertainen muuhun väestöön verrattuna."

"Skitsofreniaan sairastuvat kuolevat noin 13–15 vuotta muuta väestöä nuorempina."

"Varsinkin miehillä skitsofrenia johtaa usein syrjäytymiseen, naimattomuuteen ja alhaiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan."
 
Sitten vaan Kointähti todistamaan ainakin tuota viimistä väitettä vääräksi ;) No ei vaan, en yhtään osaa ajatella mitä kaikkea joudut kestämään, joten jaksamista ja koita pitää lippu korkealla.

Miten @Henane n isotäti jaksaa?
 
Ei sitä kestämistä lopulta niin paljoa ole, joskus vain tulee uskonpuute mediaa seuratessa. Enköhän joka tapauksessa ole surrut tälle päivälle riittävästi kohtaloani, voisi yrittää tehdä jotain mukavaakin. Kuitenkin jakson toukokuu 2014 - huhtikuu 2015 aikana oli mahdollisuudet kuolemaankin, ja olen silti nykyään yleensä suhteellisen tyytyväinen ja onnellinen. Kun ei ajattele mitä itseltä puuttuu, vaan mitä elämässä on, helpottuu elämä kummasti.
 
Joo, se on viisautta. Puuttuvia juttuja voi surra loputtomiin, jos välttämättä haluaa. Kaiken saanut ja kokenut taas kadehtii sitä, jolla kaikki on vielä edessä.
 
Julli-korppi on kuollut. Näin eilen lapun kiinnitettynä sen häkkiin, että se oli viety sisätiloihin lääkitystä varten. Nyt on Julli päästänyt viimeisen yskäisynsä :(

Muistokirjoitus lintutarhan sivuilla:

JULLI - korppi

* 03 2006 Ristijärvi
kuoli 6.7 2017 Heinola

Surun yli kantaa mukavat muistot. Julli tuli lintutarhalle marraskuun hämärässä 11.11.2006 siipirikkona. Sen terve huuto kuului syysaamun hämärässä tai yhtä lailla kovana pakkasaamuna. Ei kuulu enää, tänä aamuna Julli nukkui pois. Se oli sairastellut jo viime talvena, mutta piristyi taas kevään tullen. Pesää se ei kuitenkaan enää rakentanut, kuten muina keväinä. Tiesikö se elävänsä viimeistä kesäänsä, mene ja tiedä. Tässä työssä kokee paljon ilon ja surun hetkiä, mutta tuon kaverin lähtö kouraisee aika syvältä.
Noiden yhdentoista vuoden aikana Julli keräsi suuren ystäväjoukon. Keppileikit ja matkimiset ovat nyt leikitty.
Hyvää matkaa Julli!
 
Last edited:
Voi Jullia :( Olin jokunen vuosi sitten töissä sielläpäin ja kävin aina ruokiksella leikkimässä keppivetoa Jullin kanssa.
 
Isotäti on ollut masentunut. Eikä mikään ihmekään.. Nyt ollut eilen pirteä ja hyväntuulinen :) Sain tosin tietää, Että on erittäin huonot ennusteet tulevasta. Eli valmistaudutaan jo henkisesti tulevaan menetykseen :(
 
Ylös