Arjen nyrjäyttäminen

Hienoa että vankilassakin pystyy pitämään elämänsyrjästä kiinni tekemällä töitä (kenelle muuten menee palkkio näistä? Vankilalle, valtiolle vai työn tehneelle vangille?). Toisaalta surettaa että vanki tekee työn niin halvalla, mutta toisaalta jos vankilassa saisi elää kuten missä tahansa niin toimisiko se silloin enää niin hyvin rangaistuksena. Ja taas toisaalta onko tarve rankaista vai yrittää sopeuttaa elämään sääntöjen ja pykälien mukaan?
Hirveästi heräsi kysymyksiä tästä pikkuisesta postauksesta.

Ps. Tykkäsin Jännittääkö-topikissa laittamastasi älypuhelimiin liittyvästä tolkienvertauksesta.
 
Käsittääkseni vankiloiden työpajoissa tehtävästä työstä maksetaan vangeille varsin pieni korvaus, mutta niihin on silti tunkua, koska työnteko voittaa tiilenpäiden laskemisen. Se saa ajan kulumaan paremmin ja voihan siinä oppia joitain uusia taitojakin, joista saattaa olla hyötyä siviilissä. Onpa jonkin vankilan metallipajassa tehty Abloy-lukon murtamiseen suunniteltu työkalukin, joten ihan aina eivät töitä tekevät vangit ole entistä elämäänsä hylänneet.

Muoks. Tuotetta ei ole varastossa ja sen saisi "joskus ensi vuonna". Vankiloissa ei näemmä kiire paina.
 
Last edited:
Minä ostin vankilassa tehdyn kukkapöydän kun mistään muualta ei löytynyt niin täydellisesti omiin tarpeisiini vastaavaa. Sekin oli edullinen mutta ehkä kohtuullinen siihen nähden että se piti itse kootakin. Ainakin silloin ostokset piti tehdä tietyn verkkokaupan kautta, jota pyörittävät erikoisammattikoulun oppilaat. Ehkä kaikille ihan positiivinen juttu.
 
Opin muutama päivä sitten, että äitini tyttönimi on ollut suvussa vasta muutaman sukupolven. Kuulemma äidin isoisä lähti aikoinaan oppipojaksi suurkauppiaalle, ja kauppiaalla oli tapana, että jos oppipojalla ei ollut sukunimeä, hän antoi sellaisen. Hänellä oli käytössä kaksi nimeä, toinen suomenkielinen ja toinen ruotsinkielinen, ja niitä hän jakeli vuorotellen. Äidinisänisälleni osui se suomenkielinen.
 
Vetämäni eläkeläisille suunnatun keskusteluryhmän jäsenistöstä ainakin osa jaksaa yllättää vanhojen hyvien aikojen mielipiteillään, joihin punavihreä hapatus ei ole päässyt pureutumaan. Linnan juhlien uutisointi Aamulehdessä oli saanut eräänkin papan soittamaan raivopuhelun toimitukseen, koska etulehdellä oli kuva tanssivasta nais- eli huoriparista. Muutkin olivat sitä mieltä, ettei omaa yksityiselämää ole soveliasta räväyttää toisten silmille tuolla tavoin. Ja muslimit tietysti ovat ihan oma lukunsa, ei moskeijoita Suomeen!
 
Kyllä tänään pääsi nyrjähtämään!
Olen tänne Kontuunkin joskus vuodattanut sitä, kuinka ainakaan muutossa Naantalista tänne Raisioon tulin hävittäneeksi kaikki hopealusikkani ja kakkulapioni. Ja ei elämän kevät - ne putkahtivat tänään kätköistään. Ne olivat juuri niin loogisessa paikassa kuin arvasin että ne varmaan voivat olla, eli keittiön yläkaapin perimmäinen takaosa. Ja olen siis nämä kätköt jo etsinyt toden totta pari kertaa ennenkin. Silmäni ovat nähneet pahvilaatikon, johon on aikanaan pakattu yksi kodinkoneista ja koska tämä kodinkone on esillä ja käytössä niin olen arvellut laatikon olevan tyhjä. Olen vuosien varrella heitellyt vähitellen noita tyhjiä säilytyslaatikoita pois. Puolisoni tuli napanneeksi laatikon esiin ja totesi että heitetään nyt tuokin pois. Mutta laatikossa rapisi eli siellä onkin säilytetty jotain muuta, mutta mitä?

:joy: Ne 7 vuotta ja 4 kuukautta häviksissä olevat kalleudet ne sieltä pölähtivät. Saimme makeat naurut emmekä toki ole pahoillamme, että iso kasa lusikoita ja kaksi kakkulapiota voivat jatkossakin palvella meitä hyvin.
 
Tämä liittyy nyt Sibaan pääsyyn.
Olen haaveillut tästä niin monta vuotta. Tämä tuntui pitkään täydeltä mahdottomuudelta. Kuvittelin, että Akatemialle pääsee vain yli-inhimilliset, valtavan taitavat opiskelijat.
Nyt kun tämä tapahtui, niin kaiken loogisuuden mukaan minun pitäisi lukea itseni "yli-inhimilliseksi, valtavan taitavaksi opiskelijaksi," vaan enpä lue. Sen sijaan ihmettelen, miten näin virheellisellä ja epätäydellisellä pääsykoesuorituksella saatoin päästä sisään opiskelemaan. Olen ilmeisesti ihan sokea omille kyvyilleni.
Toinen puoli asiasta on se, että kun yhtäkkiä, vastoin omia odotuksiaan saavuttaakin oman unelmansa, on mieli todella tyhjä. Minä elin yli vuoden pääsykokeita varten. Vielä pidempään se on ollut ykkösunelmani ja -tavoitteeni. Nyt sitä ei enää ole. Se on saavutettu. Mieli kysyy hämmästyksissään koko ajan, mitä seuraavaksi. En osaa vastata omille aivoilleni. :D
 
Miun arki kyllä nyrjähti eilen pahemman kerran! En tiedä, pitäisikö olla enemmän järkyttynyt siitä, että anoppi sanoi pesukarhua pokemoniksi vaiko siitä, että hän tietää, mikä on Pokemon? ? Ehkä toi pesukarhun ja pokemonin sekoittaminen samaksi asiaksi on pahempi miulle ? Anopin kanssa naurettiin kyllä eilen niin mahanpohjasta, että on vatsalihakset tosi kipeät ??
 
Suomalaisessa indie-sarjakuvassa Tarinoita muinaisesta Pohjolasta on tarina, jossa esiintyy munkkiritari Gerbertus, joka toimii saksalaisten hallitsemassa Baltiassa 1200-luvun puolivälissä Viljandin linnanherrana. Omassa Marianmaa-saagassani oli tarkoitus olla Viljandin linnanherra Gerhard, joka olisi useimpien tarinan kannalta keskeisin osin samanlainen sarjakuvan Gerbertuksen kanssa. Ajallisesti omat tapahtumani sijoittuvat 20 vuotta aiemmas, mutta niin paljon on kaikessa samaa, että tarinaa on muutettava ainakin tältä osin. Onneksi en ehtinyt kirjoittaa juuri tuota Gerhard-osuutta alkua pitemmälle!
 
^ Varmaankin joo. Mutta eipä se omaperäisyys itselläni ollut keskeisin kriteeri alkuperäiselle suunnitelmalle vaan toimivuus. Silti Gerhard vs Gerbertus ja vielä Viljandin linna molemmissa... Uusia hyviä ideoita tulee niin kovin harvoin maailmaan, sarjamurhaajatkin toistavat itseään.
 
Olen tänne Kontuunkin joskus vuodattanut sitä, kuinka ainakaan muutossa Naantalista tänne Raisioon tulin hävittäneeksi kaikki hopealusikkani ja kakkulapioni. Ja ei elämän kevät - ne putkahtivat tänään kätköistään.

Meidän huushollissa kutsutaan Varmaksi Paikaksi tuota säilöön laitettua tavaraa piilottavaa / hävittävää paikkaa. Yleensä Varmaan Paikkaan laitettua tavaraa tms. ei löydy sen koommin, mutta toisinaan se / ne todellakin putkahtavat esille, etenkin sen jälkeen, kun on jo ehditty hankkia uusi tilalle. Tarvitsimme viime talvena kotona laattaleikkuria, joka oli viety Torpalle muutama vuosi sitten. Leikkurin piti löytyä juuri sieltä, mihin mies oli sen minun läsnäollessani laittanut. Siis työkalu-konevajan kaapin päältä. Ei löytynyt sieltä, ei saunavajasta, ei ns. Urhon kopista eikä ullakolta. Etsimme kotoa. Ei löytynyt. Mies kävi kovistelemassa veljeään, kun muistelimme, että olimme sitä joskus hänelle lainanneet. Ei ollut siellä, eikä keskimmäisen lapsen kätköissäkään. Tosin hän löysi oman leikkurinsa, joka oli kadoksissa. Mies osti uuden. Pari viikkoa sitten se kadoksissa ollut laattaleikkuri löytyi Torpalta työkalu-konevajan kaapin päältä...

Arki nyrjähti eilen: Mies tasoitti laiturille vievän polkua ja levitti sen pinnalle sellaista tosi hienoa hiesumaata, jonka hän haravoi ihan tasaiseksi. Hän vei kottikärryt ja muut työvälineet vajaan, meni takaisin rantaan noin kymmenen minuutin kuluttua ja huomasi, että polulla näkyi tosi kummallisia jalanjälkiä. Ne olivat ilmaantuneen kuin tyhjästä keskelle polkua noin metrin matkalle ja sitten ne hävisivät. Niitä sitten yhdessä ihmettelimme. Yhtäkään elukkaa, avaruuusoliota, lintua tms. ei ollut näkösällä. Sitten mies hoksasi, että kyseessä on varmaan joutsenperhe (vanhemmat ja neljä poikasta). Ne ovat rantautuneet maihin, tepastelleet ympäriinsä, kokeilleet minkälaisia jälkiä jää polun pintaan, menneet kiiruusti taikaisin veteen ja uineet piiloon. Niiiden räpylän jälki on kutakuinkin kämmeneni kokoinen. Arvaan, että joutsenet hihittelivät keskenään kaislikon suojissa...
 
Tajusin aamulla, että Hirmuinen oli se joka on tässä huushollissa pessy kaikki lattiat viimeksi ja se tapahtui joskus viime vuonna (toki olen pessyt keittiötä ja syöttötuolin ympärystää). Niinpä aamu meni luututessa. Imuroinut olen toki melko usein eli ei täällä saastassa olla elelty.

Noista varmoista paikoista puheenollen voisikohan Keskeneräisten tarujen kirja putkahtaa esiin jos löytäisi uuden jostain? Omani hävisi viitisen vuotta sitten muutossa eikä ole sen koommin näkynyt. Tosin uuden (käytetty kelpaa vallan mainiosti) löytäminen taitaa olla aika kiven alla kun edellisestä painoksesta on aikaa.
 
@Satekai , huutonetissä on tällä hetkellä kaksi varsin säädyllisen hintaista Keskeneräisten tarujen kirjaa myynnissä.

Oma arkeni nyrjähti hiukan, kun sörkkiessäni tietyissä netin notkelmissa kuohuvaa käsittämätöntä vääntöä aiheesta "voiko Disneyn Pienen merenneidon liveversion pääosan esittäjäksi hyväksyä mustan henkilön" törmäsin monen ihmisen esittämään näkemykseen, että Andersenin alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon iho on vihreä. Ilmeisesti tämä sitkeä luulo johtuu siitä, että jossain - kaikesta päätellen yleisesesti tunnetussa - englanninkielisessä käännöksessä pienen merenneidon ihon vertauskuva "ruusun terälehti" on erehdyksessä käännetty sanoilla "rose leaf" eli ruusun lehti.
 
Josko tämä 14 euron hintainen KTK olisi vielä myymättä (divari Kummisetä, Uudenmaankatu, Helsinki): https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=1966691

Huom. on tosin pehmeäkantinen ja niin ollen siinä ei ole irrallista karttaliitettä (josko sitä on aina säilynyt kovakantisissakaan, irrallinen kun on).

P.S. Ei mikään ihme, että kirjaa on vaikea löytää. Siitä on otettu kaikkiaan kahdeksan painosta mutta uusimmat ovat peräisin kahdentoista vuoden takaa, vuodelta 2007 (sid. ja nid. samana vuonna).
 
Last edited:
@Satekai saat minun kappaleeni Keskinkertaisia tarinoita samalla hinnalla kuin mitä itse siitä maksoin eli kahdeksalla eurolla. Kartta on varmaan tallessa, koska kirja on yhä muoveissaan.
 
Taas oli oikein mielenkiintoinen nyrjähdys, jonka tapahtumapaikkana tällä kerralla oli takapiha. :grin:
Täällä kävi ukko puhdistamassa ilmastointiröörejä. Oli aloittanut naapurista jo maanantaina ja tänään oli meidän asunnon vuoro. Tehoimuri oli tuossa takapihalla ja kohta mies tulee sieltä kertomaan että "maa meinasi vallan niellä". Ja kas... pihalla oli aikamoinen kuoppa jonka viereltä myös oma jalkani upposi hyvän matkaa kohti maapallon ydintä. Aikamoinen onkalo sinne nyt jäi, joka vaatii vielä varmaan 80 litraa multaa jotta sen saa täytettyä. Haiskuko sinne on pesää yrittänyt kaivaa vai jokin muu otus?
Mieleeni nousivat myös tarinat lapsuudesta, jolloin minulle kerrottiin että kun tarpeeksi syvälle kaivaa, niin tulevat kiinalaiset vastaan. Sekin kävi mielessä onko nyt joku kiinalainen kaivanut liian syvään? Vaiko itse Sarumanin örkit. Joka tapauksessa - tuosta kuopasta saisi kehitettyä jonkinlaisen jännitysnovellin.
 
Ylös