Tällä kertaa kiinnitin aika lailla huomiota sanoihin ja niiden merkityksiin, kuten varmaankin huomaatte. Pahoittelen myöhästymistäni.
Tolkien aloittaa luvun (jälleen kerran) kauniilla ja yksinkertaisella kuvailulla. Teksti luo niin hauraita ja maalauksenomaisia mielikuvia, että on vaikea kuvitella joukon ratsastavan sotaan.
Legolaksen näön tarkkuus on minusta ollut aina hieman hassu kohta, koska virsta on kuitenkin varsin pitkä matka, ja kun niitä on monta, niin… No, ovathan haltiat ”jaloa kansaa”, kuten Gandalf toteaa, mutta silti mieleni on ehkä niin tiukasti kiinni fysiologisissa rajoitteissaan, ettei moinen näkö tunnu mahdolliselta.
Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, mutta olisin kiitollinen jos joku selventäisi sanan ”hursti” merkityksen. Se on hauska sana, sopii tekstiin, mutta kun sitä ei ymmärrä niin se aina pysäyttää lukemisen.
(Itseäni hämää aina syvästi kun luen nimityksen Kärmekieli, kukaan ei varmaan arvaakaan mihin nykyään assosioin sen…)
Ämyrilinna on myös hauska nimitys, koska täällä Juupajoella (ja ehkä muuallakin) kyseinen sana tarkoittaa bassokaiutinta. Sillä lienee suomenkielessä oikeampikin merkitys, mahtaako kukaan osata selittää?
Eli kuinka korkea oikeastaan?
Tolkienin taistelukuvaus tuntuu ”Tulen ja jään laulun” pedanttisuuden jälkeen aika epätarkalta, mutta kieltämättä siinä on tiettyä tarunhohtoisuutta, entisaikojen legendojen kaikua. Legolaksen ja Gimlin kaadettujen vihollisten laskeminen hymyilyttää raakuudestaan huolimatta.
Gimlin apu tunnelin tukkimisessa on mielenkiintoinen yksityiskohta. On hienoa huomata, että ihmiset pyytävät varsin luottavaisesti apua kääpiöltä, vaikka minun käsitykseni mukaan he eivät todennäköisesti ole kyseisen rodun edustajia juuri nähneet. Kuinkahan suuri merkitys Gimlin tietämyksellä loppujen lopuksi oli?
Aragornin kompastuminen säpsähdytti. En ollut ennen kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt oikein oli pakko pysähtyä. Tolkien tuo tässä hienosti esille sen, etteivät hänenkään mahtavat sankarinsa ole täydellisiä, että hekin horjuvat.
Örkkimurre on kaikessa kömpelyydessään… herttaista. ”töllötät” ja ”kunkku”, ne vain saavat hymyilemään, apsenomaisia ehkä. Jotenkin oli vaikea rinnastaa puheenpartta raakoihin örkkeihin.
Luku huipentuu metsän saapumiseen. On kiehtovaa kuvitella puiden hiljaista rivistöä kulkemassa kohti Helmin Syvännettä. Marssivatko ne? Vaiko liukuvat maata pitkin? Kyllä totisesti olisin halunnut olla näkemässä Gandalfin valkoisissaan ja kuulla Erkenbradin sotatorven soivan. Hieno päätös luvulle.
Tolkien aloittaa luvun (jälleen kerran) kauniilla ja yksinkertaisella kuvailulla. Teksti luo niin hauraita ja maalauksenomaisia mielikuvia, että on vaikea kuvitella joukon ratsastavan sotaan.
Legolaksen näön tarkkuus on minusta ollut aina hieman hassu kohta, koska virsta on kuitenkin varsin pitkä matka, ja kun niitä on monta, niin… No, ovathan haltiat ”jaloa kansaa”, kuten Gandalf toteaa, mutta silti mieleni on ehkä niin tiukasti kiinni fysiologisissa rajoitteissaan, ettei moinen näkö tunnu mahdolliselta.
Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, mutta olisin kiitollinen jos joku selventäisi sanan ”hursti” merkityksen. Se on hauska sana, sopii tekstiin, mutta kun sitä ei ymmärrä niin se aina pysäyttää lukemisen.
(Itseäni hämää aina syvästi kun luen nimityksen Kärmekieli, kukaan ei varmaan arvaakaan mihin nykyään assosioin sen…)
Ämyrilinna on myös hauska nimitys, koska täällä Juupajoella (ja ehkä muuallakin) kyseinen sana tarkoittaa bassokaiutinta. Sillä lienee suomenkielessä oikeampikin merkitys, mahtaako kukaan osata selittää?
Eli kuinka korkea oikeastaan?
Tolkienin taistelukuvaus tuntuu ”Tulen ja jään laulun” pedanttisuuden jälkeen aika epätarkalta, mutta kieltämättä siinä on tiettyä tarunhohtoisuutta, entisaikojen legendojen kaikua. Legolaksen ja Gimlin kaadettujen vihollisten laskeminen hymyilyttää raakuudestaan huolimatta.
Gimlin apu tunnelin tukkimisessa on mielenkiintoinen yksityiskohta. On hienoa huomata, että ihmiset pyytävät varsin luottavaisesti apua kääpiöltä, vaikka minun käsitykseni mukaan he eivät todennäköisesti ole kyseisen rodun edustajia juuri nähneet. Kuinkahan suuri merkitys Gimlin tietämyksellä loppujen lopuksi oli?
Aragornin kompastuminen säpsähdytti. En ollut ennen kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt oikein oli pakko pysähtyä. Tolkien tuo tässä hienosti esille sen, etteivät hänenkään mahtavat sankarinsa ole täydellisiä, että hekin horjuvat.
Örkkimurre on kaikessa kömpelyydessään… herttaista. ”töllötät” ja ”kunkku”, ne vain saavat hymyilemään, apsenomaisia ehkä. Jotenkin oli vaikea rinnastaa puheenpartta raakoihin örkkeihin.
Luku huipentuu metsän saapumiseen. On kiehtovaa kuvitella puiden hiljaista rivistöä kulkemassa kohti Helmin Syvännettä. Marssivatko ne? Vaiko liukuvat maata pitkin? Kyllä totisesti olisin halunnut olla näkemässä Gandalfin valkoisissaan ja kuulla Erkenbradin sotatorven soivan. Hieno päätös luvulle.
