Vko 25: Lukitarin luola

Tällä kertaa en ollut unohtanut, vaikka Kointähti jo muistuttelikin. Vähän myöhäksihän tämä kuitenkin jäi.

Viimein lähestyy loppuaan tämä pitkä veteinen neljäs kirja, vaikka Samin ja Frodon taivalluksen raiskain vaihe on vasta tulossa.Ennen lukua yritin turhaan muistella, kuin Frodo ja Sam oikein päätyivät erilleen. Muistin vain Jacksonin version ja sen, että se oli erlainen kuin Tolkienin. Luolan kuvaus on kyllä kirjassa hyvin toimiva, sillä se jättää kylliksi lukijan mielikuvituksen varaan. Varsinkin elokuvissa tällaiset jättiläishämähäkit ovat turhan kauheita, ja toki kirjailijakin voisi kuvata luolaa turhan pitkään ja elävästi.

Itse luku on varsin suoraviivaista toimintaa, vaikka mukaan mahtuu mainintoja Eärendilistä, Berenistä ja muista. Hobitit menevät Klonkun johdolla luolaan, vaikka lukijalle lienee selvää, ettei kaikki ole kunnossa. Toki haju häiritsee hobittejakin, mutta he eivät selvästikään käsitä vaaraa. Kun tilanne kiristyy, pysyy Samilla maltti pisinpään mukana. Lukitar joutuu perääntymään, kun ei osannut odottaa Klonkun tuomalta saaliilta moista voimaa, ja tuskin vieläkään viisastui, vaan uskoo yhä voittavansa hobitit helposti haltiavaloista ja -miekoista huolimatta.

Ja kuin Lukitarta auttaakseen Frodo menettää malttinsa ja lähtee juoksemaan yksin päättömästi, mutta tuo taisto jää seuraavaan lukuun. Klonkku taas alkaa tapansa mukaan puhua ja lopulta häviää Samille. Ja vaikka Samkin lähtee lopussa "ryntäsi sokeasti pitkin polkua" isäntänsä perään, pysyy hänellä parhaiten ajatus ja maltti mukana. Hänestä voidaan kylä ensi luvussa puhua enemmänkin.

Kovin niukasti mietittävää tämä luku tarjoaa. Samin dúnedainin miekkaja ei pysynyt Lukitarin verkkoon kuten Frodon gondolindrimin takoma Piikki, mutta nuo Hautakummusta löytyneet veitset osoittautuvat myöhemmin varsin pystyvyksi. Mutta pitänee tämäkin pohdinta jättää seuraavan kirjan puolelle, jota itse ainakin odotan innolla.

Tämä ja seuraava luku olivat ensimmäisellä lukukerralla äärimmäisen hiostavia, varsinkin kun kärsin tuolloin araknofobiasta. Tolkien kuvaa erittäin hyvin pimeässä pahojen aavistusten vallassa harhailun kauhua.

Klonkkuahan on verrattu useaan otteeseen hämähäkkiin, voisiko Lukitarin ajatella Klonkun sivupersoonaksi? Pimeydessä Klonkku katoaa Frodolta ja Samilta, ja tilalle tulee Lukitar. Vielä kun ajattelee Frodon ja Samin saman entiteetin kahdeksi puoleksi, päästäänkin mielenkiintoisiin päätelmiin... "Tolkieni minulle pornokuvan näytti, siinä oli Lukitari väärinpäin!"

Muistelen lukeneeni, että Tolkien itse kärsi jonkinasteisesta hämähäkkikammosta. Onhan Etelä-Afrikassa isoja ja vaarallisiakin hämähäkkejä, joten ei ihme.

Millainen mielikuva teillä on Ungoliantista ja Lukitarista? Ovatko ne karvaisia, lintuhämähäkin tapaisia vai paljaita? Todellisuudessa karvaiset tarantellat eivät ole hengenvaarallisia. Myrkyllisiä kyllä (kuten kaikki hämähäkit), mutta ihmistä ne eivät pysty tappamaan. Vaarallisimmat hämähäkit ovat karvattomia.

Siitä huolimatta Lukitari on mun mielikuvissani karvainen, tumma tarantella. Syytän siitä Ryhmäteatteria ;-)

Onko muuten jossain myöhemmässä painoksessa otuksen nimi Lukitar? Mun painoksessa se on Lukitari, ja taipuu esim. Lukitaria, ei Lukitarta.

Kyllä tämän ihanan inhottavan otuksen nimi suomennettuna tosiaan on Lukitari kera loppu-i:n. Nimen voisi kenties odottaa päättyvän -tar, mikä olisi jotenkin säännönmukaista, mutta Lukitari hän kuitenkin on, minusta ihan hauskasti niin.

Hobittien matka pimeässä luolassa on niin hyvin kuvailtu että ei millään osaa kuvitella että he ei siellä mitään näe. Mutta voi vain ihailla Frodon ja Samin rohkeutta kun uskaltautuvat sysipimeään luolaan joka lemuaa ja reitistä ei mitään tietoa kun Klonkkukin meni menojaan. Ja se hiipivä uhka ja kauhu mikä tiivistyy kun hobitit aistivat vaanivan pahan. Haltiamiekan ja Galadrielilta saadun kristallipullon valon avulla hobitit pääsivät ulos luolassa jossa vasta Lukitari heidät yhyttää, tai no Frodon kimppuun se hyökää kun Frodo pää kolmantena jalkana laukkasi mitään varomatta eteenpäin. Sam koitti toki perästä huutaa varoittaakseen näkemästään uhkasta, mutta sanat jäivät vähäiksi kun Klonkku yhtäarvaamatta olikin jo karistanut Samin kurkkuun. Liiassa innossaan Klonkku ei hoidellut Samia kerralla pois pelistä vaan jäi nautiskelemaan ja huono ote antoi Samille mahdollisuuden puolustautua ja niin sai Sam itsensä sen verran vapaaksi ja toimintakykyiseksi että onnistui lyömään kepillä Klonkkua pariinkiin otteeseen, mikä oli Klonkulle liika ja se pakeni. Sam seuraa Klonkkua luolan suulle asti, mutta muistaakin Frodon ja Lukitarin ja kääntyy takaisin.

Muistan kuinka ensimmäisellä lukukerralla nousi niskavillat pystyyn. Sellaista paksun pimeyden kuvausta ja kuvottava löyhkä seurana, että oksat pois. Muistan vain, että tunneli tuntui silloin pitkältä. Pimeässähän hobitit joutuivat etenemään todella varoen, koska silloin tällöin oli aukkoja tunnelin seinässä, jotka saattoivat johtaa johonkin kammottavaan kuiluun. Hirviötä kuvaillaan pala palalta, eikä lukijalle paljasteta heti, että kyseessä on jättiläismäinen hämyri. Tämä tosiseikka avautuu pikkuhiljaa, kuten hobiteillekin.

Sitten seuraa hobittien taivaltaessa pikku pläjäys tämän hirviön historiasta, tietoa Ungoliantin viimeisestä suuresta vesasta. Muuthan olivat vain pieniä tämän hirmujätin rinnalla. "Pimeys on sen oksennusta", hyh hyh. Tämä kammotus kuvataan juuri niin epämiellyttäväksi, että lukiessa alkaa kiemurrella ja tuskastua hobittien puolesta. Hiukan ihmetyttää Frodon yhtäkkinen riemu ja kirmailu, mutta kaipa se on mahdollista kun jännitys laukeaa ja pää saa jälleen luolaston jälkeen Mordorin "raitista" ilmaa. Tilannetta kuvataan Samin silmin ja sitten lukijaa kiusataan sillä, että vietävän Klonkku tulee jostain keskeyttämään tuon herkullisen kamalan hetken, kun tuo jättimäinen hämähäkki rientää Frodoa kohti. Klonkku on kadottanut reissun aikana lihasvoimiaan ja Sam päihittää sen, mutta sitkeä tuo luinen veikko on. Kuristavissa käsissä on edelleen voimaa.

Tähtilasillekin löytyi käyttöä. Sitä käyttäessään Frodo puhuu vieraita sanoja. Tämän jälkeen hän käyttää Galadrielin nimeä.
Lyhyessä luvussa edetään mukavaa laukkaa kohti jännittäviä tapahtumia.