Rohanin ratsastaja
Kontulainen
Frodo näkee jälleen unta johon liittyy tuttuja piirteitä tulevasta. Mistä tulee Frodon kyky nähdä tulevaa? Hobitit heräävät Tomin talossa kauniiseen aamuun. Rauhallinen aamu vaihtuu nopeasti kiireiseksi kun Tom hoputtaa hobitit matkaan ja samassa hobitit jo ratsastavatkin poneilla. Vasta ratsailla Frodo muistaa Kultamarjan joka jälleen näyttäytyy hobiteille hyvin viehkeänä.
Hätäisen alun jälkeen ratsastetaan Hautakerojen reunamia pitkin kohti pohjoista ja tietä. Hobitit valitsevat keskipäivän aikaan levähdyspaikaksi kivipaaden jonka viileä itäpuoli vaikuttaa miellyttävältä, vaikka kivipaadessa onkin jotain erityistä, jopa varoittavaa. Syötyään Tomin antamia runsaita eväitä, hobitit nukahtavat ja heräävät tyystin toiseen todellisuuteen.
Tämän jälkeen tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kuin kauhutarinassa. Minulla tulee mieleen Edgar Allan Poen novelli "Amontillado-tynnyri". Tapahtumat alkavat kevyistä tunnelmista, siirrytään uhkaavaan ympäristöön mutta edelleen vaikuttaa siltä, ettei tämä ole erityisen vaarallista. Molemmissa päädytään kuitenkin haudatuksi elävältä.
Haudassa tapahtumat ovat kuin lasten kummitustarinassa: Haamun käsi lähestyy vääjäämättä, Frodo lyö kättä löytämällään erityisiä voimia sisältävällä miekalla, käsi katkeaa ranteesta, miekka pirstoutuu ja pimeydestä kuuluu ärisevää ääntä. Haudasta poistuttaessa saadaan vielä splatterelokuvan näkymä kun katkaistu käsi liikkuu kuin hämähäkki.
Pelastuksen tarjoaa loitsu joka kutsuu Tomin paikalle. Tomin voimat pystyvät paitsi luontokappaleisiin myös haamuihin. Pienenä sivujuonteena totean, että olen pitänyt Tomia metsän haltijana, siis jiillä, tai metsän henkenä. Se, että metsään tai luontoon kuulumaton haudanhaamu väistää Tomia, täytynee vain selittää niin, että Tom on yksinkertaisesti voimakkaampi henkiolento kuin haudanhaamu.
Merirosvoseikkailun hengessä saadaan vielä kulta ja jalokiviaarteita ennen kuin siirrytään hippimeininkiin: ”Juoskaa alastonna nurmella kun Tom käy vähän metsällä!” Hobitit noudattavat käskyä ja palaavat entiselleen. Aamupäivän aurinko lämmittää kuumasti haudassa vietetyn yön jälkeen. Hautakuvausta lukiessani kuvittelin, että haudassa vietettiin vain lyhyehkö aika.
Hobittien päästessä tielle he ovat olleet hetken huolettomia mutta muistavat nyt Mustat Ratsastajat. Sade ja kahden päivän koukkaus pois tieltä ovat ehkä auttaneet karistamaan Mustat Ratsastajat kannoilta ja Tomin kehotuksesta hobitit suuntaavat kohti Pomppivaa Ponia.
Kun luin ensimmäisen kerran Tarua, aloin olla tässä luvussa kovin epäileväinen koko kirjaa kohtaan. Voi sanoa, että haudassa uskoni Kirjaan kävi pohjalla. Vaikutti siltä, että joka luvulle on varattu oma pikku seikkailunsa josta hobitit selviävät jollain näppärällä kikalla ja jatkavat seuraavaan pikku seikkailuun kuin ei mitään. Ja lukuja oli tiedossa melkoinen määrä. Tarinassa on koko ajan kulkenut varsinaisten tapahtumien rinnalla viittauksia kaukaisiin ja laajempiin tapahtumiin mikä on antanut jatkuvuutta ja syvyyttä tarinalle ja edelleenkin loi toivoa paremmasta jatkosta. Nämä ovat pieniä välähdyksiä mutta merkityksellisiä tunnelman kannalta, vaikka eivät suoraan kerrontaan liitykään. Gandalf on myös tarjonnut jatkuvuutta ja syvyyttä mutta hän on kovin yllätyksellinen liikkeissään ja katoaa milloin millekin asialle mutta onneksi Briissä on tarjolla uutta matkaseuraa…
Jotenkin tässä vaiheessa voi aistia Tolkienin vaikeudet kirjoittaa jatkoa Hobitille. Kerronnassa on jotain pakotettua, kuin Tolkienin ajatukset olisivat jossain suuremmissa tapahtumissa mutta hänen on kirjoitettava jotain muuta. Kuin hän häilyisi Silmarillionin ja Hobitin välillä löytämättä oikeaa tyyliä. No, tyyli löytyy ja loppu on historiaa.
Hätäisen alun jälkeen ratsastetaan Hautakerojen reunamia pitkin kohti pohjoista ja tietä. Hobitit valitsevat keskipäivän aikaan levähdyspaikaksi kivipaaden jonka viileä itäpuoli vaikuttaa miellyttävältä, vaikka kivipaadessa onkin jotain erityistä, jopa varoittavaa. Syötyään Tomin antamia runsaita eväitä, hobitit nukahtavat ja heräävät tyystin toiseen todellisuuteen.
Tämän jälkeen tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kuin kauhutarinassa. Minulla tulee mieleen Edgar Allan Poen novelli "Amontillado-tynnyri". Tapahtumat alkavat kevyistä tunnelmista, siirrytään uhkaavaan ympäristöön mutta edelleen vaikuttaa siltä, ettei tämä ole erityisen vaarallista. Molemmissa päädytään kuitenkin haudatuksi elävältä.
Haudassa tapahtumat ovat kuin lasten kummitustarinassa: Haamun käsi lähestyy vääjäämättä, Frodo lyö kättä löytämällään erityisiä voimia sisältävällä miekalla, käsi katkeaa ranteesta, miekka pirstoutuu ja pimeydestä kuuluu ärisevää ääntä. Haudasta poistuttaessa saadaan vielä splatterelokuvan näkymä kun katkaistu käsi liikkuu kuin hämähäkki.
Pelastuksen tarjoaa loitsu joka kutsuu Tomin paikalle. Tomin voimat pystyvät paitsi luontokappaleisiin myös haamuihin. Pienenä sivujuonteena totean, että olen pitänyt Tomia metsän haltijana, siis jiillä, tai metsän henkenä. Se, että metsään tai luontoon kuulumaton haudanhaamu väistää Tomia, täytynee vain selittää niin, että Tom on yksinkertaisesti voimakkaampi henkiolento kuin haudanhaamu.
Merirosvoseikkailun hengessä saadaan vielä kulta ja jalokiviaarteita ennen kuin siirrytään hippimeininkiin: ”Juoskaa alastonna nurmella kun Tom käy vähän metsällä!” Hobitit noudattavat käskyä ja palaavat entiselleen. Aamupäivän aurinko lämmittää kuumasti haudassa vietetyn yön jälkeen. Hautakuvausta lukiessani kuvittelin, että haudassa vietettiin vain lyhyehkö aika.
Hobittien päästessä tielle he ovat olleet hetken huolettomia mutta muistavat nyt Mustat Ratsastajat. Sade ja kahden päivän koukkaus pois tieltä ovat ehkä auttaneet karistamaan Mustat Ratsastajat kannoilta ja Tomin kehotuksesta hobitit suuntaavat kohti Pomppivaa Ponia.
Kun luin ensimmäisen kerran Tarua, aloin olla tässä luvussa kovin epäileväinen koko kirjaa kohtaan. Voi sanoa, että haudassa uskoni Kirjaan kävi pohjalla. Vaikutti siltä, että joka luvulle on varattu oma pikku seikkailunsa josta hobitit selviävät jollain näppärällä kikalla ja jatkavat seuraavaan pikku seikkailuun kuin ei mitään. Ja lukuja oli tiedossa melkoinen määrä. Tarinassa on koko ajan kulkenut varsinaisten tapahtumien rinnalla viittauksia kaukaisiin ja laajempiin tapahtumiin mikä on antanut jatkuvuutta ja syvyyttä tarinalle ja edelleenkin loi toivoa paremmasta jatkosta. Nämä ovat pieniä välähdyksiä mutta merkityksellisiä tunnelman kannalta, vaikka eivät suoraan kerrontaan liitykään. Gandalf on myös tarjonnut jatkuvuutta ja syvyyttä mutta hän on kovin yllätyksellinen liikkeissään ja katoaa milloin millekin asialle mutta onneksi Briissä on tarjolla uutta matkaseuraa…
Jotenkin tässä vaiheessa voi aistia Tolkienin vaikeudet kirjoittaa jatkoa Hobitille. Kerronnassa on jotain pakotettua, kuin Tolkienin ajatukset olisivat jossain suuremmissa tapahtumissa mutta hänen on kirjoitettava jotain muuta. Kuin hän häilyisi Silmarillionin ja Hobitin välillä löytämättä oikeaa tyyliä. No, tyyli löytyy ja loppu on historiaa.