Auringon onnistui harvoin löytää tiensä Kaupungin pohjalle; kapeille kaduille, joita valaisivat pelkät keinovalot, ja joita ihmiset kansoittivat, päivin ja öin. Vuorokauden ajalla ei tuntunut olevan merkitystä siellä. Joka puolelle ahdetut kojut ja kaupat pienensivät jo entisestäänkin ahtaita katuja, ja pääteillä sai pitää joka hetki varansa, ettei jäänyt ihmismassan puristuksiin. Tokoylle, joka oli laaksolaisena tottunut tilaan ja valoon, Kaupungin ahtaus oli ensin järkytys, mutta hän toipui siitä nopeasti, ja pian hän tunsi olevansa siellä enemmän kotona kuin oli ollut Laaksossa koskaan. Ei mennyt pitkään, ennen kuin hän osasi liikkua Kaupungissa, kuin syntyperäinen. Ja paremminkin. Hän tunsi niin oikopolut, kuin kiertotietkin, ja lopulta hän itsekin ymmärsi, että hänelle oli syntyessään lahjoitettu Tienlöytäjän lahja.
Pilvenpiirtäjä, jossa Tokoy kasvatusvanhempineen asui, oli kaupungin laidalla rikkaalla alueella, jossa rakennukset olivat keskikaupunkia matalammat, ja kadut valoisammat ja leveämmät. Kua ja Jian olivat pari, joka oli lähetetty Laaksosta hoitamaan tehtävää, josta ei Tokoyn kuullen puhuttu sanaakaan. Hän tiesi heistä ainoastaan, että toisin kuin hän, he olivat olleet jo aikuisia Kaupunkiin tulessaan, ja enemmän kuin mitään, he odottivat päivää, jolloin heidän tehtävänsä olisi saatettu päätökseen ja he saattaisivat palata Laaksoon. Tokoy kunnioitti heidän uhrautumistaan, sillä jos Laaksosta lähteminen oli vaikeaa lapselle, oli se aikuiselle monin verroin vaikeampaa. Mutta vaikka Tokoy toivoikin heidän pääsevän joskus takaisin, ei hän uskonut oman polkunsa kulkevan enää sinne. Eikä se synnyttänyt surua hänen sydämeensä.
Viikko siitä, kun Tokoy oli saapunut, tuli aika hänen aloittaa koulunkäyntinsä. Koulu sijaitsi kaupungin korkeimman rakennuksen yläkerroksissa, ja sisältä se oli sisustettu pelkällä valkoisella. Opettajien pöydillä oli jokainen kirja ja paperi suorassa, kuin viivaimella vedetty, ja oppilaiden paikat olivat nekin samoin tiukan suorissa riveissä ja jonoissa. Koulu oli kuuluisa erittäin tiukasta kuristaan, samoin kuin korkealaatuisesta opetuksestaan ja oli jokaisen seurapiireihin kuuluvan vanhemman kunnia-asia lähettää lapsensa sinne oppilaaksi.
Ensimmäisenä aamuna Tokoy saapui koululle hyvissä ajoin ehtiäkseen vielä hiljentyä hetkeksi ollakseen valmis vastaanottamaan sen, mitä ikinä olisikaan tulossa. Ensi alkuun vaikutti, että toiset oppilaat eivät hyväksyisi häntä joukkoonsa, sillä mustat vaatteet ja epänormaalin valkea iho olivat yhdistelmä, joka sai lapset heti oudoksumaan uutta tyttöä. Tyynesti hän kuitenkin kesti kaiken pilkan sanomatta mitään. Hänen ei tarvinnut. Yksi katse hänen silmiinsä sulki jokaisen ilkeän suun. Ja kun Tokoy oli opettanut heidät pelkäämään häntä, hän opetti heidät kunnioittamaan häntä. Vaikka Tokoy useimmiten olikin myötätuntoinen ja herkkä, hän saattoi myös olla säälimätön ja osoittaa hyvin suoraan ystävilleen, ettei todellisuudessa tarvinnut ketään. Suuttuessaan hänen kasvonsa kivettyivät niin hirvittäviksi, ettei kukaan uskaltanut asettua häntä vastaan. Todellisia ystäviä hänellä ei ollut. Eikä hän tuntunut sellaisia tarvitsevankaan.
Koska laaksolaiset arvostavat itsenäisyyttä yli kaiken, sai Tokoy liikkua useimmiten miten tahtoi, ja usein hän ei edes nähnyt kasvatusvanhempiaan moneen päivään. Kaupunki ei kuitenkaan ollut mikään turvallinen paikka, varsinkaan kuusivuotiaalle pikkutytölle, osasi tämä sitten juosta nopeasti karkuun tai ei. Niinpä Kua ja Jian pitivät huolen, että jos tarve tuli, hän osaisi myös puolustaa itseään. Aina kun heiltä liikeni aikaa, he opettivat häntä. Kua oli hänen mestarinsa taistelulajeissa, Jian tuliaseiden käytössä. Ensimmäinen oppitunti Kuan käsissä jäi Tokoyn mieleen ikuisesti, eikä hän muistellut sitä myöhemmin ilolla, vaikka ymmärsikin, että jokainen mestari kohteli oppilastaan alussa aivan samoin.
Tokoy astui kaksiosaisista liukuovista sisään saliin, ja kumarsi ovella, aivan kuin hänen oli käsketty tehdä. Hänellä oli yllään harjoituspukunsa, jonka oli löytänyt aamulla sängyltään. Housut ja hihaton paita. Mustia, tietysti.Kua odotti toisella puolella salia, ja viittasi Tokoyn luokseen. Tokoy jäi seisomaan sopivan matkan päähän, kumarsi taas, ja jäi odottamaan ohjeita.
– Tiedätkö miksi laaksolaislapset eivät saa tavata vanhempiaan ennen nimeämistään?
– En mestari, kukaan ei ole nähnyt tarpeelliseksi selittää sitä minulle.
– Ei tietenkään ole! Typerä lapsi! Kuvitteletko, että olet jotenkin erityisessä asemassa? Että yhteisömme olisi pitänyt tehdä sinun kohdallasi poikkeus sääntöihin, joita olemme noudattaneet jo satoja vuosia?
– En mestari.
– Hyvä. Sinulla on siis edes jonkin verran järkeä päässä. Ja mitä sääntöihin tulee, TÄSSÄ SALISSA SINÄ ET PUHU ELLEI SINUA PUHUTELLA! Ja sen tulisi olla selvä ilman sanomisiakaan. Vai onko
– Kyllä on mestari.
– Hienoa. Tämähän sujuu jo ihan hyvin. Eikö?
– Kyllä mestari.
– Ja toinen sääntö; täällä sinä teet juuri niin kuin minä käsken sinun tekevän. Ei epäröintejä, ei kyselyitä. Mutta; mikäli luulet keksineesi paremman keinon toteuttaa käskyjäni, niin kokeile toki. MUTTA SEN ON SITTEN TODELLA PARAS OLLA PAREMPI KEINO, TAI MUUTEN SINÄ KADUT TODELLA SYVÄSTI, ETTÄ MOINEN AJATUS EDES EKSYI PÄÄHÄSI!
– Kyllä mestari.
– Ja nyt, poistu. Ja muistakin olla täällä huomenna täsmälleen samaan aikaan.
– Mutta..
– Niskuroit vastaan jo näin pian? Joko sinä olet todella uskalias, tai ehkä vain typerä. No mitä?
– Sinä lupasit kertoa miksi en saanut koskaan tuntea vanhempiani?
– Lupasinko? Enpä tainnut, kysyin vain, tiedätkö. Enkös? Mutta, kai sinulla on oikeus tietää. Joutuisin minä sen joka tapauksessa kertomaan sen ennemmin tai myöhemmin. Laaksolaisella ei ole eläessään montaa mestaria. Itse asiassa niitä on aina kaksi. Yleensä, vanhemmat ovat nämä mestarit. Joskus kuitenkin, kuten esimerkiksi sinun tapauksessasi, vanhemmat eivät syystä tai toisesta voi olla lapselleen mestareina. Silloin jonkun muun täytyy ottaa heidän paikkansa. Mutta, jos lapsi on jo ehtinyt kiintyä vanhempiinsa, ei oppilaan, ja tämän mestareiden välille voi kehittyä niin suurta kiintymystä, kuin olisi tarve, jotta lapsi oppii AIVAN KAIKEN mestareiltaan, jos tärkeimmät paikat lapsen sydämessä on jo varattu. Siksi, tyttäreni, ei lapsi saa koskaan kiintyä liiaksi keneenkään, ennen nimeämistään. Mutta menehän nyt. Luullakseni haluat miettiä tätä kaikkea rauhassa. Me näemme taas aamulla.
Tokoy kumarsi, ja hetken pohdinnan jälkeen hän halasi naista, joka olisi tästä lähtien paitsi hänen mestarinsa, myös hänen äitinsä. Sitten hän juoksi pois. Kua jäi paikalleen hymyillen haikeasti.” Kuinka pian mekin sinut hylkäämme.”
. Tässä on tunnetta ja syvyyttä mutta samalla tuo viimeinen säe keventää sitä, ettei tule liian syvällistä. Tämä ei ollut niin agstaava, jos sanoisin, kuin useimmat lukemani runosi. Siksi tykkään paljonkin 
Tuo runosi oli todella hieno, mutten osaa sanoa siitä oikein muuta. Tämä tarina/ajatus/novellinpätkä on sen sijaan minusta varsin ihana. Ehkä liiaksi pisteitä kohdissa, joissa olisi voinut vaikka käyttää puolipistettä. Toisaalta ellei sitä osaa käyttää niin on viisainta vain käyttää sitä ihan kokonaista, tai muuten tulee noottia sitten siitä. Kuitenkin tuo "jokaisen sanan takana. Tyhjyys." sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Se oli jotenkin niin lopullinen, pysäyttävä. Ihana. <3
