Alla harmaan kiven

Prologi

Havahdutte kylmältä kivilattialta. Olonne on tokkurainen, aivan kuin olisitte valvoneet vuorokausia. Lihaksenne ovat veltot, jalat eivät kanna ettekä pysty edes kohottautumaan. Silmissänne sumenee ja suunne kahisee kuivuuttaan.

Jonkin ajan kuluttua saatte aistinne hallintaan. Huomaatte olevanne yksin karussa sellissä. Pienen kalterioven läpi näette huoneen, jonka keskellä olevan pöydän ääressä istuu kaksi vartijaa. Huoneen toisella puolella näette kolme kohtalotoverianne samankaltaisessa sellissä. Muutama soihtu tuo huoneeseen valoa, mutta sitäkin enemmän savua. Ilma on tunkkaista ja silloin tällöin rotta juoksentelee nurkissa.

Menetätte hiljalleen ajantajunne tyrmän tylsässä yksitoikkoisuudessa. Vartijat tuovat teille ajoittain ruokaa, jos homeista leipää ja epämääräistä velliä voi ruoaksi kutsua. He eivät puhu edes keskenään lyhyitä käskyjä lukuunottamatta. Teidän käsketään olla hiljaa. Hitaammin oppivat saavat tuntea kartun nahoissaan. Ympärillä olevan harmaan kiven massa tuntuu painostavalta.

Eräänä päivänä vartijat avaavat yhden selleistä. Sen asukki raahataan huoneen päädyssä olevasta ulos. Tuntien kuluttua hänet kannetaan takaisin tajuttomana. Havahduttuaan vanki käpertyy sellin nurkkaan ja sopertelee sekavia. Ennen pitkää koette kaikki saman kohtalon. Reittinne kulkee päätyovesta käytävään, risteyksestä vasempaan ja toiseen huoneeseen. Huoneen keskellä on kolme pöytää. Seinustoilla olevilla pöydillä näette monenlaisia lasipulloja, astioita ja työvälineitä, joiden käyttötarkoitusta voitte vain arvailla. Vartijat kahlehtivat teidät pöytiin ja poistuvat. Jonkin ajan kuluttua huoneeseen saapuu kolme tummaan kaapuun ja naamioon pukeutunutta henkilöä.

Muistikuvanne seuraavista tapahtumista ovat sekava kokoelma yksittäisiä välähdyksiä. Lasipullojen kilinää. Lyhyitä ohjeita. Veitsi. Kipua. Musta olento. Puhetta. Hampaita ja kynsiä. Lisää kipua. Punainen utu. Huutoa. Ja sitten pimeys. Heräätte sellistänne ja kestää pitkään, ennenkuin tunnette olevanne oma itsenne. Kaapujen käsittely jatkuu sietokykynne rajoille asti ja päättyy sitten kuten alkoikin, äkkiä ja ilman selityksiä. Seuraavien päivien aikana tuntuu siltä, kuin vangitsijannekin odottaisivat jotain. Usein huomaatte yhden tai kahden kaapuniekan tulleen tarkkailemaan teitä. Ette saa kuitenkaan vihjettäkään siitä, mikä oli toimenpiteiden tarkoitus tai keitä vangitsijanne ovat. Toivoa vapaudesta on enää vähän.

Vartija kirosi hiljaa, heitti lyhyemmän tikun nurkkaan, nousi ja otti leipäsäkistä vielä yhden säälittävän käntyn. Hän käveli kohti seitsemättä ovea, vastapäätä sitä joka johti kidutuskammioon. Tämä oli jykevä ovi, veistetty kolmesta eri puusta. Lajit saattoi tunnistaa jos katsoi tarkkaan; tammi, saarni, orapihlaja. Oven raskaita raudoituksia koristivat riimut. Siihen oli maalattu suojelevia ja vartioivia merkkejä, ja keskellä olivat Järjestyksen vaakakupit. Siinä oli järeät rautasalvat ja neljä lukkoa, jokaiseen oma avaimensa. Vartija viittasi toverinsa auttamaan. He avasivat lukot ja hakkasivat ruostuneet salvat sivuun. He kiskoivat oven auki. Se kirskui kumeasti. Oven takaa pimeästä valui huoneeseen kostea ja kylmä homeen lemu.

Toinen vartija palasi pöydän ääreen, toinen astui sisään käytävään. Homeen hajuun sekoittui ulosteiden pistävä löyhkä. Tämä oli paha paikka. Lyhyt käytävä päättyi pieneen selliin. Sen lattiassa ammotti mustana kuoppa. Paksut tangot kulkivat aukon poikki, sulkivat sen. Kolmetoista raskasta ruosteista rautaa, liian tiheässä että edes lapsi olisi voinut kiemurrella läpi. Sen verran harvassa että vartija saattoi nähdä alas kuoppaan soihdun avulla.

Lepattavassa valossa näkyi vain kasa likaisia riepuja, vangin makuusija, ja siinä päällä lihava rotta. Eläin penkoi kasaa, etsien kai ruokaa. Löysikin, alkoi nakertaa. Mitä lie vanhaa luuta... Ihmisluuta? Sitähän se, mutta... Vartija värähti. Lämmin punainen tahra levisi rotan ahnaan suun alla. Se oli vanki, hän makasi mädäntyneissä oljissa kuin riepukasa itsekin. Kuolleena? Ja rotta nakersi kättä...

Vaan makaaja liikahti, toinen käsi nousi, hitaasti kuin vaaniva kärme, kynnet pitkät ja mustat kuin petolinnulla, lähestyi eläintä...

Silitti sitä.

Harmaa, kivinen, kostealta haiseva seinä. Teräksen harmaat silmät nauliintuivat nurkkaan. Takkuinen, likainen männynkaarnan ruskea tukka valui pitkin kasvoja, kyyristynyt, hintelä keho nojautui vasten kylmää seinää. Jos joku katsoi miestä takaa päin, hänen olisi voinut luulla nukkuvan, mutta teräs silmissä löi hyvinkin villi kipinä.

Totuuden nimissä, hän ei ollut nukkunut kunnolla aikoihin, eikä hän ollut liiaksi koskaan unta kaivannutkaan. Nukkumiseen tulisi käyttää aikaa vain sen verran, että ruumis ehtii levätä, ja mieli pysyy selkeänä. Minuuttikin enemmän on vain ajanhukkaa ja turhaa aikaa puolustuskyvyttömänä. Mies nukkuikin kuin kissa, usein, mutta aina puolijalkeilla, joskin kissaa lyhyempiä jaksoja.

Oli kuitenkin huomattavasti helpompi esittää nukkuvaa, koska silloin kanssakäyminen muiden olentojen kanssa oli helposti vältettävissä. Ei tarvitsisi myöskään kestää alati vilkuilevia vartijoita tai outoja kaapuniekkoja, joista hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Itseasiassa, hänellä oli hyvin vähän minkäänlaista käsitystä siitä missä hän oli, tai miksi. Ensimmäinen tyrmäreissu tämä ei ollut, mutta tämä ei ollut todellakaan mikään heppoinen normihäkki. Pitkällisten ponnistelujen jälkeen vanki oli vain päättänyt olla ymmärtämättä tilannettaan, ja oli mieluusti vain rauhassa, odottamassa väistämätöntä. He kaikki kuitenkin kuolisivat tänne, eikös niin? Mitä todennäköisimmin. Huonosti syötetty ja juotettu mies epäili, että olisiko hhänestä yksin kaatamaan vartijoita kun seurana näytti olevan vain joukko kömpelyksiä. Tai ehkä heistä olikin johonkin, mistä hän tiesi, kun mieluummin vain nökötti nurkassaan puhua pukahtamatta, unen ja valveen rajamailla. Kuolisivat vain kaikki tyyni, olisikohan tuolla nyt niin kovasti väliä.

Siinä unen rajamailla miehen ainoa huvitus itselleen oli laskeminen. Hän laski seinässä olevia kiviä, lattian halkeamia, askeleita, tavuja niin pitkälle kuin tavuttamaan lukemiskyvytön mies osasi, henkäyksiä, rottia ja mitä ikinä vain pystyi erottamaan ympärillään. Ajantaju oli kadonnut kauan sitten, vain juoksevat numerot antoivat jonkinlaista osviittaa siitä, ettei kaikki ollut pysähtynyt. Jälleen kaikuivat vartijoiden askeleet, jälleen mies vain laski niitä itsekseen. Laski vain, ja odotti. Odotti ihan mitä tahansa.

Mies istui pimeässä laskien. Yhden vartijan askeleet tulivat lähemmäksi selliä, jossa mies makasi. Astuja käveli kiihtyneesti. Uni valui jäsenistä, mies laski hänen askeleitaan. Ne kuulostivat epäröiviltä. Pelokkailta. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, kaksitoista.. Mies tuijotti pimeyteen näkemättä mitään. Silmäni sumenivat. Askeleet pysähtyivät. Mies oli laskenut kuusikymmentäseitsemän kopsahdusta, jotka oli alkanut käytävän risteyksestä, vasemmalta puolelta. Vartija pysähtyi juuri miehen sellin kohdalle.

Mies pelkäsi vartijaa, pelko oli aika uusi tunne miehelle. Hän siristi silmiään pimeyteen, ja näki ihmishahmon sellinsä kaltereiden edessä. Kalterit heittivät vaaleita raitoja hänen väreihinsä.
Hän näki vartijan kasvot. Ne olivat veressä. Mutta mies tiesi, että ei hänen omassaan. Mies käänsi katseensa pois vartijan kasvoista. Vartija tuijotti vankia tulisilla silmillään ja odotti. Hän odotti ja sitten mies kuuli, kuin toiset askeleet tulivat vasemmalta. Ne olivat paljon varmemmat, ei minkäänlaisia epäilyksen kaikuja. Kaksikymmentäkaksi, kaksikymmentäkolme, kaksikymmentäviisi.. Rotat heräsivät nurkastaan. Ne alkoivat vikistä, pelosta. Vartijan veriset kasvot karkottivat ne syvälle koloihinsa.

Toinen hahmo pysähtyi miehen sellin eteen. Mies ei nähnyt hänen kasvojaan. Hän oli kaapuniekka, sen mies näki. Sitten vartija avasi sellin oven. Kaapuniekka astui sisään ja vartija sulki oven. Sen saranat narahtivat kuin kivusta. Kaapuniekka löi miestä, mies ei tuntenut enään mitään, paitsi sen kuinka kipu vaihtui valoon pimeässä. Hänen päänsä painui harmaata, pölyistä, kosteaa, kylmää ja kivistä laattaa vasten.