Fantasiakirjallisuutta - laatulukemistoa myös aikuisille?

Uskaltauduin nyt aloittamaan oman aiheen. Saa poistaa, muokata tai jotain jos katsotte tarpeen (tosin perustelut kaipaan ja vinkkejä mistä etsiä). Otsikko voisi kaivata muokkaamista? En löytänyt parasta mahdollista sananmuotoa.

Etsiskelen fantasiakirjallisuudesta uutta luettavaa. Yritin kyllä näitä sivuja selailla, mutta tuskastun jossain määrin teinimielipiteisiin vaikka hyvin perusteltuja olisivatkin. Lukukokemusta ja elämänkokemusta on jo ehtinyt toivon mukaan kertyä sen verran, ettei ihan kaikista kevyimmin kirjoitettu fantasia enää nappaa, sitä varmasti pystyisin kirjastosta omatoimisestikin poimimaan. (Ei millään pahalla, jos joku loukkaantuu. Olen oikeasti oikein kiltti ihminen, joka ei halua ketään loukata.)

Pitkästä alkujohdatuksesta asiaan.
Haen siis fantasiaa, jossa näkyy kirjailijan harkinta ja taito. Kirjoja, joita voisi jopa suositella fantasiaa hyvin vähän lukeville tai enimmäkseen ns. vakavaa kaunokirjallisuutta lukeville. Eli laatulukemista aikuisikään ehtineille. Mieluusti kuitenkin suomeksi käännettynä, energia ei ehkä riitä tavaamiseen.

Vihjeeksi tähän alkuun kirjaan omia lukuelämyksiä lyhyelti.
TSH on kovaakin kovempi sekä muut Tolkienit - sopii monen ikäisille.
Eddingsit laskisin tuonne teiniosastolle, niin paljon kuin viihdyinkin niiden parissa parikymppisenä.
LeGuinit luettu jo lapsena - voisin kyllä käydä uudelleen läpi. Taisi olla viimeinen osa, mikä sen nimi nyt olikaan, jonka olen lukenut varmaan viimeisen vuoden sisällä, kiehtova aihe kuoleman maasta.
Shannaran taru, Brooksin muistaakseni. Tuntuivat syvällisemmiltä kuin Eddingsit.
Neil Gaiman, varmaa laatua ja kiehtovia tarinoita.
Sinisalo. Kannattaa jo pelkästään lukea Suomen kieltä käännöskukkasten sijaan. Erilaista fantasiaa.

Mutta mitä seuraavaksi? Perustelut mukaan.

Tuota, tuota. Periaatteessa aihetta sivuaa Kehu kirjaa / löydä luettavaa-ketju, mutta koska siinä on kaikenlaisia kirjoja ja tämä on keskittynyt "aikuisfantasiaan" ja koska alustus on hyvä ja on muutenkin hyvä päivä, suosittelisin tämän ketjun pyhittämistä vain aikuisempaan makuun sopivalle fantasialle, jota itse kukin on etsinyt. Lyhyesti virsi kaunis, säilyy tällaisenaan.

Kun puhutaan "aikuisfantasiasta", Robin Hobb(linkki Konnun keskusteluun) on ehdoton ykkönen LeGuinin ohella. Näkijän tarusta aloitin minäkin ja "aikuisempi", kliseettömämpi ja oikeasti hyvä juoni iski kuin märkä sukka. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Dragonlancet, Forgotten Realmsit ja Ajan Pyörät kierrä suosiolla kaukaa, mutta Weiss & Hickmanin Kuolemanportti-sarja on erilainen, aiheeltaan mielenkiintoinen ja ainakin minulle erottui harmaasta massasta edukseen. Jotkut pitävät Guy Gavriel Kaysta, minulle ei iskenyt, mutta kokeilemisen arvoinen yhtä kaikkea.

Noilla alkuun

Näistä pidän itse eniten:

J. R. R. Tolkien: Hobitti, Sormusten herra, Silmarillion ja muut.

Maarit Verronen: Älä maksa lautturille ja muut kirjat. Kaikki Verrosen kirjat ovat hyviä.

Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3, Tehanu, Kertomuksia Maamereltä, Toinen tuuli. Tämä sarja ei siis loppunutkaan ensimmäiseen trilogiaan. Hyvin arvostettu fantasiasarja.

Robert Holdstock: Alkumetsä, Metsän henget, Holvi metsään, Merlinin metsä, Norsunluuportti. Hyvin omaperäistä fantasiaa.

Terry Pratchett: Kiekkomaailma-sarja. 16 kirjaa. Huumorifantasiaa joka käsittelee myös vakavia teemoja.

Lucius Shepard: Lohikäärmeen varjossa. Aikuinen, kipeän kaunis ja liikuttava kirja.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär. Seksiä, väkivaltaa ja huumeita fantasiamaailmassa.

Jack Vance: Iltaruskon maa. Klassikko 1950-luvulta.

Mark Twain: Jenkki kuningas Arthurin hovissa. Klassikko. Hauska kirja.

Guillaume Apollinaire: Mätänevä velho. Merlin ja muita taruhahmoja.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Novelleja. Maagista realismia.

On myös oikeaa historiallista fantasiaa: Beowulf, Kalevala, Kalevala 1999, Eddan jumalrunot ja Eddan sankarirunot. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho sisältää Eddan myyttejä uudelleenkerrottuna.

Islantilaiset saagat ovat hienoja: Gísli Súrinpojan saaga, Poltetun Njállin saaga ja Grettir Väkevän saaga. Toteavasti kuvailtuja miekkatappeluita, käräjöintejä ja valojen vannomisia maalla ja merellä.

Nuortenfantasian puolelta olen jaksanut lukea vanhempana ainakin Susan Cooperin Kultakaapu, siniviitta -kirjan.

Alla mainituista en ole lukenut kaikkia:

Neil Gaiman: Neverwhere, Tähtisumua, Unohdetut jumalat.

David Gemmell: Legenda, Varjojen prinssi. Herooisen fantasian kärkinimi.

Lafcadio Hearn: Kwaidan ja Intohimon karma. Japanilaisia kummitustarinoita.

Robin Hobb: Näkijän taru - trilogia ja Lordi Kultainen -trilogia.

Guy Gavriel Kay: Fionavarin kuvakudos -trilogia. Tigana.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu -sarja. Historiallista, eeppistä ja realistista fantasiaa.

Philip Pullman: Universumin tomu -trilogia. Nuortenfantasiaa jota varsinkin ulkomailla markkinoidaan aikuisille.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Sankarit ja tuleva novellikokoelma.

Ville Vuorela: Vanha koira. Miekka ja magia -seikkailuita.

Nuortenfantasiasta Cornelia Funken Mustesydän ja Garth Nixin Sabriel voisivat olla myös mahdollisia.

Samoin Philip Reeven Kävelevät koneet ja Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat.

Thialfi sanoi:

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär. Seksiä, väkivaltaa ja huumeita fantasiamaailmassa.

Click to expand...

Tätä lähemmäs "aikuisille suunnattua" fantasiaa on vaikeaa kyllä päästä... Monitasoista kamaa, kaiken lisäksi. Swanwickilla tuntuu olevan hyvin hienovaraiset viittaukset hallussa.

Neil Gaiman: Unohdetut jumalat.

Click to expand...

Mainituista Gaimanin kirjoista yllä oleva on ehkä eniten AOL (adult oriented literature), muut ovat sellaista köykäisempää seikkailutavaraa.

Robin Hobb: Näkijän taru - trilogia ja Lordi Kultainen -trilogia.

Guy Gavriel Kay: Fionavarin kuvakudos -trilogia. Tigana.

Click to expand...

Hobb kirjoittaa kuitenkin loppujen lopuksi nuorille, eli tavallaan vähän naiivia tekstiä. Ihan vangitsevalla tavalla tosin, mutta ei mitenkään erityisen älynystyröitä kutkuttavasti.

Kay on myös vangitseva kirjailija, mutta ainakaan noiden kahden kirjasarjan juonikuvioissa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ainoa syy, miksi Kaytä voisi pitää aikuisille suunnattuna on kirjojen sisältämän runsaan erotiikan tähden.

Hieman saman tyyppistä kamaa, kuin Orson Scott Cardin kirjat. Kivaa luettavaa, oikein hotkittavaa, mutta lukukokemuksen jälkeen tuntuu, että mitään ei oikein ole jäänyt käsiin eikä hampaiden väleihin. Ja Cardin jatkuva moralismi on viime kädessä vähän kyllästyttävää.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu -sarja. Historiallista, eeppistä ja realistista fantasiaa.

Click to expand...

Martin on ainakin minun mielestäni paljon vähemmän nuortenkirjallisuutta kuin nuo kolme edellä mainittua, Kay, Hobb ja Card. Omalla tavallaan Martin kirjoittaa aika säälimättömällä otteella, minkä takia Martinia onkin aika hauskaa lukea... Teokset ovat aikamoisia järkäleitä, mutta toki lukemisen arvoisia. (Koska hemmetissä se A Feast for Crows oikein ilmestyy?!)

Ville Vuorela: Vanha koira. Jalava, 2004. Miekka ja magia -seikkailuita.

Click to expand...

Itseäni jäi hieman ihmetyttämään, minkä ikäisille tämä on oikein suunnattu. Aika lailla Conan Barbaari -henkistä kamaa, joskin ehkä vähän kiltimpää.

Jos haluaa kiusata itseään, niin Umberto Ecoa kannattaa lukea. Foucaultin heiluri eritoten. Ja Jorge Luis Borgesin Sadan vuoden yksinäisyys kannattaa myös lukea.

Robert Holdstockin tuotantoa voi myös pitää enemmän aikuisille suunnattuna. David Gemmel kirjoittaa myös aika aikuismaisesti, mutta aihepiiriensä puolesta se ei välttämättä kosketa ihan kaikkein aikuismaisimpia aikuislukijoita. Itte tosin tykkään (jee! Miekkojen heiluttelua!).

Richard Adamsin "Shardik - Beklan herra", voisi kiinnostaa joitakuita (suomennettu joskus 1980-l. alussa). Kirjassa ei tosin ole yliluonnollista ainesta, se on vaihtoehtohistoriaan sijoittuva kertomus siitä, miten jättiläiskarhua palvovat viidakon barbaarit puolivahingossa valtaavat Beklan valtakunnan (tai suurimman osan siitä). Uskonnolista fanatismia ja skepsistä, vahingossa ylipapiksi päätyvän kalastajan moraalisia ongelmia, lapsiorjien kauppaa yms. kuvataan realistisen tuntuisesti.

Toista "fantasian" äärilaitaa hipaisee Matti Hällin joskus 1950-60-luvulla kirjoitettu hailuotolaisromaani "Ruottinojan aurinko", jossa kuvataan maanviljelijä/myrrysmiesperhettä, jolla on aivan oma suhteensa yliluonnolliseen. Tässä kirjassa eivät miekat heilu, ja muutenkin tapahtuu erittäin vähän. Paikalliskuvaus on kuitenkin hienoa, ja tunnelma ajoittain aavemainen.

Maarit Verrosta en tosiaan maininnut, mutta sehän löytyy ns. vakavan kaunokirjallisuuden joukosta kirjastosta. Ehdottomasti kotimaisia suosikkikirjailijoitani. Voisikohan kuvailla osin realistiseksi fantasiaksi, scifi-ainesta löytyy myös.
Älä maksa lautturille on muuten hyvä kirja niistä ensimmäisenä lukea, näin kävi itselleni ja tarinat veivät mukanaan. Mieltä kutkuttavia novelleja. Pimeästä maasta -kirjaa voisi kuvailla Verrosen kirjoista puhtaimmaksi fantasiaksi, mikäli kriteerinä pidetään kokonaan uuden maailman ja hahmojen luomista. Sisältö on kuitenkin varsin vakavahenkistä kapinointia olemassa olevia tapoja ja yhteiskuntia vastaan. Kiehtova tarina. Jotkin Verrosen novellikokoelmista eivät ole niin "fantastisia" kuin olisin toivonut, ja olin hivenen pettynyt lukemaani, (mutta omapa on vikani).

Aah, se viimeisin Le Guinilta lukemani oli juuri Toinen Tuuli.
Swanwick on tuttu, nimeä en vain muistanut. Rankka kirja, todellakin aikuisikään ehtineille.

Richard Adams tosiaan tuttu myös, lähinnä lapsuudesta. Shardik näistä lapsillekin tarjotuista olisi kuitenkin mielestäni enemmänkin vanhemmille sopiva (minulle se luettiin ala-asteikäisenä, muiden Adamsien ohella.) Adamsilla on lisäksi Keinumorsian-niminen aikuisten romaani, joka tosiaan on hyvin kaukana Ruohometsän kansasta.

Joskus aikoinaan oli keskustelu "paremmasta" fantasiasta mutta se on oletettavasti hautautunut jonnekin Kirjaston kellareihin ja tama on loistava aloitus keskustelulle.

Mina en taida olla niin aikuinen etta osaisin arvostaa Rautalohikaarmeen tytarta, minusta se oli kammottava. Mutta ehka se oli tarkoituskin ja mina olen liian herkka.

Aikuista fantasiaa taitaa olla myos China Mieville, jos otetaan mukaan suomentamattomatkin (hanen kirjojaan ei kai ole suomennettu?). En osaa tarkemmin suositella, hapeakseni olen lukenut vain pari lukua Perdito Street Stationia. Kirjassa ei ollut mitaan vikaa, se oli vain ehka vahan liian rankka minulle. Pitaa joskus yrittaa lukea loppuun.

Martinin tapainen on Steven Eriksonin Malazan Book of the Fallen. Eeppisemmaksi ei taida paasta. Minun suosikkini uudesta fantasiasta, mina pidan enemman seikkailuista kuin seksista, huumeista ja vakivallasta.

Tama on kai suomennettavien joukossa, Susanna Clarken Jonathan Strange and Mr. Norrell tai jotain sinne pain. Loistava 1800-luvun alun henkinen ja ajan tyyliin kirjoitettu vaihtoehtohistoria. Jossakin se on luettu lastenkirjaksi mutta painava (fyysisestikin) ja minusta pelottava (mutta siihen ei vaadita paljoa).

Klassikoista Zelaznyn Amber on suunnattu ehka teini-iasta ylospain, ei ehka suunnattoman syvallinen mutta hauska ja seikkailullinen.

Iain M. Banks kirjoittaa yleensa jonkin sortin sci-fia mutta Inversions on puhdasta ja erilaista fantasiaa.

Kaylta olen lukenut kirjan nimelta Lions of Al-Rassan, se oli aika aikuinen ja kypsempi kuin Fionavar.

Tormasin vahan aikaa sitten kirjakaupassa kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltaan The Geographers Library, tekija Jon Fasman. Liittyi jollain tavalla Viroon.

Lehtokuusama sanoi:

Pimeästä maasta -kirjaa voisi kuvailla Verrosen kirjoista puhtaimmaksi fantasiaksi, mikäli kriteerinä pidetään kokonaan uuden maailman ja hahmojen luomista. Sisältö on kuitenkin varsin vakavahenkistä kapinointia olemassa olevia tapoja ja yhteiskuntia vastaan. .

Click to expand...

"Pimeästä maasta" on ainoa lukemani Verrosen kirja. Alkupuoli piti minua hyvin otteessaan, mutta vähitellen alkoi tuntua, että Verronen on jollain tapaa kömpelö kertoja, jolla on lisäksi rasittavuuteen asti Sanomaa välitettävänä. Toivotaan, että hän kehittyy...(Eräiden Verrosta parempienkin kirjailijoiden huonommissa teoksissa on yliannos Sanomaa, esim. joissakin jumalaisen Ursula Le Guinin scifi-kirjoissa.)

Leena Krohnin "Tainaron" on mielestäni hieno kirja, en tosin tiedä, kuuluuko se fantasiaan vai ei. Ottfried Preusslerin "Mustan myllyn mestari" on selvästi "nuorten kirja", mutta ainakin minä olen lukenut sen erittäin mielelläni uudestaan myös keski-ikäisenä. Erittäin uskottavaa 1700-luvun alun saksalaisen velhokoulun tunnelmaa.

Täydennys: Jos T.H.Whiten "Once and Future King" suomennetaan, niin vilkaiskaa sitä. Siinä on fantasiaa!

Suosittelisin Mervyn Peaken Gormenghast -trilogiaa eli Titus Groan, Gormenghast ja Titus Alone. Käsittääkseni näitä ei ole suomennettu, joten englanniksi joutuisit ne läpi kahlaamaan. Voi olla myös hitusen vaikea saada käsiinsä, minulla kesti metsästyksessä pari vuotta, mutta toisaalta en kovin aktiivisesti etsinytkään.

Muutakin on Peake kyllä kirjoittanut, mutta kun itse en ole lukenut, en juuta enkä jaata voi sanoa.

Thialfin hienoon listaan voisi lisätä vielä yhden nimen: Michael Moorcock. Häneltä on suomennettu kaksi fantasiaromaania: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi. Kirjat ovat selvästi aikuisille suunnattuja. Ne ovat aika lyhyitä ja sisältävät paljon toimintaa, mutta myös syvällisempää sanomaa löytyy. Moorcock on lisäksi täysin vapaa Tolkienin vaikutuksesta. Thialfin mainitsemista suosittelen erityisesti Hobbia, Kayta ja Martinia.

Jos mennään englanninkieliseen fantasiaan, niin täytyy mainita oma suosikkini: Stephen R. Donaldsonin Thomas Covenant -sarja. Tätä ei voi nuorimmille suositella, sillä meno on välillä aika rajua. Sarjan yleistunnelma on synkkä ja ahdistava, mutta toivokin pilkottaa horisontissa. Ensimmäisen kirjan alussa annetaan filosofinen ongelma, jonka ympärille koko trilogia rakentuu. Lopussa asiaan saadaan mahdollinen vastaus.

Ensimmäinen Covenant-kirja on suomennettu nimellä Berek Puolikäden paluu, mutta siihen ei ilmeisesti kannata tutustua. En ole käännöstä itse lukenut, mutta olen kuullut useasta lähteestä, että suomentaja on onnistunut tuhoamaan koko kirjan. Ja ainakin hakemistoa selailemalla huomasin, että termit oli käännetty täysin käsittämättömästi.

Gargantua sanoi:

Jos haluaa kiusata itseään, niin Umberto Ecoa kannattaa lukea. Foucaultin heiluri eritoten.

Click to expand...

Itse koin Foucaultin heilurin vähintäänkin vaikeasti lähestyttäväksi, mutta saman herran "Baudolino" ja erityisesti maailman paras kirja, "Ruusun nimi", ovat suositeltavia.

Terry Pratchettin unohdin täysin, mutta oikeastaan koko tuotanto on hyvää, jos omaa yleissivistystä.

Jaa, Ecoa en tainnut kommentoidakaan. Huikaisevia kirjoja, enemmänkin historiallista osastoa. Baudolinon seikkailut idän ihme maissa, kyllä on hulvatonta mielikuvituksen käyttöä. Itseasiassa varsin hauska kirja.

Hmm. Joskus muinoin tuli luettua Berek Puolikäden paluu. Ei minulla ainakaan mitään pahaa sanottavaa siitä ollut, jos kohta siitä mitään juuri muistan.

Mina jatin aikuin Berek Puolikaden kesken mutta en tieda johtuiko se suomennoksesta. Taytyy varmaan joskus kokeilla miellyttaisiko paahenkilo minua enemman englanninkielisena.

Mistakohan muuten johtuu se etta aikuisten fantasia tarkoittaa yleensa vain lisattya rankkuutta eika vaikka kypsempaa tunteiden kasittelya?

Koska on "aikuisten fantasiaa" ja aikuisten fantasiaa. Ensimmäistä lukevat nuoret, jotka haluavat sitä veristä tappelua ja erotiikkoo jota Harry Pottereissa ei ole (been there, done that), toista aikuiset, jotka haluavat päästä klisemöykyistä ja lukea juuri tuota syvempää draamaa, joka taas ei ensimmäisen lukijoita kiinnosta. Kärjistettynäkin, suunnilleen noin.

No joo, taisin muotoilla tuon viestini huonosti. Covenant-kirjat eivät keskity yksityiskohtaisen väkivallan kuvailuun, jotkut roolipelifantasiat tyyliin R.A. Salvatore hoitavat tämän puolen. Sarjan "aikuisuus" tulee juuri esiin sen teemoissa: todellisuuden olemuksen pohtiminen, vastuun ottaminen omista teoistaan, syyllisyyden ja epätoivon merkitys jne. Päähenkilön tunteiden käsittely on koko ensimmäisen trilogian pointtina. Kirjailija ei tee helppoja ratkaisuja, joten juonenkäänteet seuraavat loogisesti toisiaan. Lisäksi sarja on kirjoitettu todella hyvin tyylillisesti; Donaldson taitaa kielenkäytön. Samaa voi sanoa myös Guy Gavriel Kaysta.

Mutta Donaldson ei päästä lukijoitaan eikä päähenkilöään helpolla, joten kirjat ovat kieltämättä rankkoja. Sarjan käsittelemät teemat ovat luultavasti liian vaikeita nuorimmille fantasianlukijoille, joten edellisessä viestissäni antamani varoitus on paikoillaan. Eikä sarja tietenkään sovi kaikille, monien mielestä se on varmasti täyttä roskaa. Mutta kirjailija on aikakin yrittänyt (ja mielestäni onnistunut) kirjoittamaan fantasiaa, jolla on jotain suurempaa sanottavaa lukijalle. Eivät Covenant-kirjat suotta ole mukana fantasiaklassikkolistoilla.

Ehkä tämä riittää tästä aiheesta, tämän ketjun tarkoituksena tuskin on vain yhdesta sarjasta väittely.

Ereine sanoi:

Aikuista fantasiaa taitaa olla myos China Mieville, jos otetaan mukaan suomentamattomatkin (hanen kirjojaan ei kai ole suomennettu?). En osaa tarkemmin suositella, hapeakseni olen lukenut vain pari lukua Perdito Street Stationia. Kirjassa ei ollut mitaan vikaa, se oli vain ehka vahan liian rankka minulle. Pitaa joskus yrittaa lukea loppuun.

Click to expand...

Miévilleltä kannattaa lukea paitsi Perdido Street Station, myös Scar, jos kielipäätä riittää (niissä on siltä osin koko lailla purtavaa, vaikka osaisi englantia hyvinkin). Upeaa ihmeentuntua, kokonaan uusia rotuja ja kulttuureja, varsinainen mielikuvituksen runsaudensarvi. Teemat ovat synkähköjä, mutta eivät niin epätoivoisia tai epämiellyttäviä, että se olisi ainakaan minua häirinnyt.

Heti Miévillen jälkeen luettuna Kay tuntui yhtäkkiä lapselliselta ja yksinkertaiselta, vaikka tosiasiassa ei ehkä sitä olekaan .

Entä pitääkö joku Mary Gentlen tuotannosta? Minulle se ei oikein ole ottanut auetakseen, vaikka olen mielestäni yrittänyt sinnikkäästi.

Gandar sanoi:

[
Itse koin Foucaultin heilurin vähintäänkin vaikeasti lähestyttäväksi, mutta saman herran "Baudolino" ja erityisesti maailman paras kirja, "Ruusun nimi", ovat suositeltavia.

Terry Pratchettin unohdin täysin, mutta oikeastaan koko tuotanto on hyvää, jos omaa yleissivistystä.

Click to expand...

Kyllä Pratchettilla minusta huonompiakin kirjoja on, ja osassa viitteet muuhun kirjallisuuteen / kulttuuriin ovat vähäisempiä. Lisäksi jokunen hänen kirjoittamansa kirja on ihan selkeästi lapsille suunnattu, mikä ei toki tarkoita sitä, että juuri ne olisivat huonoja.

Joku testi väitti kerran, että jos olisin kirja, olisin "Ruusun nimi". Tarkoittaako tämä sitä, että olen maailman paras?

Ruusun nimi on muuten ainoa Econ kirja, jonka olen jaksanut lukea loppuun. Jotenkin herra vaikuttaa yliarvostetulta yhden kirjan ihmeeltä, mutta toki mielipiteelläni on tekemisensä oman huonon keskittymiskykynikin kanssa. Hävettää sanoa, mutta kirjan paksuus ja vauhdin vähyys heittävät minut usein laatukirjallisuuden parista Eddingsin ja Salvatoren epäilyttävään seuraan :hups:

Lachesis sanoi:

Miévilleltä kannattaa lukea paitsi Perdido Street Station, myös Scar, jos kielipäätä riittää (niissä on siltä osin koko lailla purtavaa, vaikka osaisi englantia hyvinkin). Upeaa ihmeentuntua, kokonaan uusia rotuja ja kulttuureja, varsinainen mielikuvituksen runsaudensarvi. Teemat ovat synkähköjä, mutta eivät niin epätoivoisia tai epämiellyttäviä, että se olisi ainakaan minua häirinnyt.

Click to expand...

Ja ne kannattaa muuten lukea juuri tuossa järjestyksessä (PSS ensin), sillä Scarissa ei enää maailmaa kuvailla niin tarkasti, vaan oletetaan, että lukija tuntee sitä jo jonkin verran. Esimerkiksi uusia rotuja ei kauhean tarkkaan kuvailla. Kaveri yritti lukea toisin päin, eikä Scar avautunut lainkaan. Myös King Rat'ia suosittelen, vaikka se sijoittuukin eri maailmaan ja on muutenkin ihan erilaista fantasiatyyliä kuin nuo kaksi. Iron Council odottaa vielä kaupassa, se tulee pokkarina ihan kohta... Suomennettua Miévilleä ei taida löytyä muuta kuin "Jaken jäljillä" -novelli (Legolas 1/03)

Lachesis sanoi:

Heti Miévillen jälkeen luettuna Kay tuntui yhtäkkiä lapselliselta ja yksinkertaiselta, vaikka tosiasiassa ei ehkä sitä olekaan .

Click to expand...

Kay tuntuu jakavan mielipiteitä tehokkaasti. Monet (aikuiset) pitävät Kayn kirjoja aivan nuorisokirjoina (lastenkirjoiksi kukaan ei taida väittää?), toiset taas vallan mainioisti vakavasti otettavina aikuistenkirjoina. Itse pitän Kayn kirjoista kovasti, etenkin Tiganasta ja suosittelen kyllä muillekin.

Lachesis sanoi:

Entä pitääkö joku Mary Gentlen tuotannosta? Minulle se ei oikein ole ottanut auetakseen, vaikka olen mielestäni yrittänyt sinnikkäästi.

Click to expand...

Itse en ole lukenut muuta kuin "Grunts"in, joka on fantasiaparodia. Se kuvaa suurta Hyvän ja Pahan Lopputaistoa Pahan rivisotilaiden näkökulmasta. Alusta asti on tietenkin selvää kumpi puoli taistelun voittaa... Ihan hauska kirja, ei mitään suurta taidetta, tosin.

Itse suosittelisin myös Jeffrey Fordia, Lois McMaster Bujodia (Curse of Chalion, Paladin of Souls, tosin Bujoldin Miles Vorkosigan -sci-fisaaga on myös mukavaa luettavaa) sekä jo aiemminkin mainittuja Susanna Clarkea ja Philip Pullmannia.

Unbeliever, mina en varsinaisesti puhunut Donaldsonista vaan muistakin, jotenkin tuntuu etta laatukirjallisuuden pitaa olla jotenkin rankkaa.

Tamanhetkisessa lahikirjastossani on Mievillen Iron Council mutta ei muita. Ei varmaan kannata aloittaa siita? (Ehka pari lukua Perdito Street Stationia ei varmaan ole tarpeeksi pohjustusta).

Jotenkin outo ajatus että laatukirjallisuuden pitäisi olla rankkaa. Hyvin kirjoitettu rankka tosin kerää huomiota osakseen tehokkaammin kuin vähemmän rankka laatukirjallisuus. Siis syyttäkäämme tiedotusvälineitä ja kirjan kustantajia. Huomaahan sen vaikkapa erilaisista kirjallisuuspalkinto ehdokasasetteluista ja palstamillimetreistä lehtien kulttuurisivuilla.

En todellakaan nauti raaoista ja rankoista kuvauksista, lähinnä ne ahdistavat. Rankkuudella mässäilyä voinee pitää varsin kieroutuneena ilmiönä. Yleensäkin liiallisuuksiin meneminen asiassa kuin asiassa vaikuttaa lähinnä fanaattisuudelta, eikä sillä puolestaan ole ollut kovinkaan hyviä seurauksia, yleensä, jos koskaan. Rankkuus perusteltuna osana kirjaa, yhtenä elementtinä muiden joukossa, lienee sen sijaan hyväksyttävää.

Rankkana kirjana tulikin täällä esille Rautalohikäärmeen tytär. Itsekin kääntelin sitä useampaan otteeseen kirjastossa, ennen kuin lainasin. Takakansitekstien maininnat seksistä ja väkivallasta arveluttivat. Kirjasta löytyi sitten kyllä paljon hyvääkin ja kiehtovaa. Mutta enpä voisi kuvitella jatkuvasti lukevani sellaista kirjallisuutta, jonka päätarkoitus olisi shokeerata.