Fantasiakirjallisuutta - laatulukemistoa myös aikuisille?

Ksu sanoi:

Kay tuntuu jakavan mielipiteitä tehokkaasti. Monet (aikuiset) pitävät Kayn kirjoja aivan nuorisokirjoina (lastenkirjoiksi kukaan ei taida väittää?), toiset taas vallan mainioisti vakavasti otettavina aikuistenkirjoina. Itse pitän Kayn kirjoista kovasti, etenkin Tiganasta ja suosittelen kyllä muillekin.

Click to expand...

Tianne oli tällä kertaa se, että luin ensin Miévillen Scarin ja sitten tartuin Kayn a Song for Arbonneen. Nyt Kay tuntuu höyhenenkeveältä ja turhanaikaiselta. Olen kyllä lukenut Kayta aiemmin ja pitänyt kohtalaisesti, varsinkin Tiganasta. Ilmeisesti kyse on vain kontrastiharhasta.

Juu, ymmärsin hyvin mitä tarkoitit, Lachesis.

Itse luin viime vuonna niin Kayta kuin Miévilleäkin, mutta niiden välissä oli sen verran taukoa ettei tuo silleen vaikuttanut.

Mutta on totta, että juuri luettu kirja vaikuttaa hyvin selvästi seuraavan kirjan lukemiseen. Kontrasti tulee helposti esiin, vaikka kyseessä olisikin kaksi ihan hyvää kirjailijaa. Pitämäni Kayn jälkeen luin Tanya Huff'in "Quarters" -sarjaa, ja se tuntui heikosti kirjoitetulta ja hahmotkin olivat varsin typerän oloisia. Jos olisin lukenut ensin Huffia ja sitten Kayta (jota en siis lukenut tuolloin ensimmäistä kertaa), olisin voinut pitää Huffista huomattavasti enemmän, sarja ei sinänsä ollut kuitenkaan ihan kamalan huono. Tälläkin hetkellä luen kirjasarjaa, joka olisi pitänyt lukea 15 vuotta sitten, jotta siitä olisi (ehkä) nauttinut. Nyt sitä vertaa väistämättä muihin kirjoihin, joita tänä vuonna on tullut luettua. Ei oikein pärjää tasossa, mutta kuulunee tietyntyyppisen fantasiakirjallisuuden klassikoihin, joten pitäähän se läpi lukea...

Gargantua sanoi:

Ja Jorge Luis Borgesin Sadan vuoden yksinäisyys kannattaa myös lukea.

Click to expand...

Tarkoittanet kuitenkin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä? Borgesiakin toki kannattaa lukea, hänet onkin jo mainittu. Eteläamerikkalainen maaginen realismi on muutenkin oikein suositeltavaa.

Monia suosikeistani onkin jo mainittu, muun muassa Eco. Itse kuulun siihen joukkoon, jonka mielestä Foucaultin heiluri on vielä parempi kuin Ruusun nimi. Se tempasi mukaansa tehokkaammin kuin varmaan mikään kirja moneen vuoteen, en pystynyt lopettamaan lukemista.

Verroselta suosittelen ennen kaikkea teoksia Luolavuodet sekä Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä, joka on novellikokoelma. Niissä varsinaisia fantasiaelementtejä on hieman niukasti, mutta outoja, mukaansatempaavia tarinoita sitäkin enemmän. Hyvin kypsää tavaraa, ainakaan tuosta aiemmin Verrosen kohdalla mainitusta "Sanoman yliannostelusta" ei ole jälkeäkään.

Krohnin paras teos on mielestäni Pereat mundus. Tainaron on myös oikein mainio. Krohnin vika on vähän se, että kaikessa omintakeisuudessaankin hän alkaa vähitellen toistaa itseään. Parhaimmillaan kuitenkin huikea näkijä.

Ai niin, ei parane unohtaa Mihail Bulgakovia ja loistavaa Saatana saapuu Moskovaan -romaania! Siinä on fantasiaa ja...no, vaikka mitä. Ja kaipa vanha kunnon Nikolai Gogol ja hänen pietarilaisnovellinsakin mahtuvat joten kuten fantasian alle, ainakin osittain. Häneltähän on myös vastikään ilmestynyt uutena painoksena Kadonnut kirje -niminen kokoelma, jossa on hänen nuoruudentuotantoaan: goottilaisia kauhukertomuksia.

Ai niin, Nalo Hopkinsonia voisi myös suositella. Hänhän on karibialaissyntyinen kanadalainen fantasia/sf-kirjailija, jota ei ole suomennettu. Itse olen lukenut Skin Folk -novellikokoelman, jossa oli erittäin omaperäisiä outoja tarinoita. Romaaneja hänellä on mm. Brown Girl in the Ring ja Midnight Robber, joita en vielä ole ehtinyt lukea.

Juho sanoi:

Tarkoittanet kuitenkin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä? Borgesiakin toki kannattaa lukea, hänet onkin jo mainittu. Eteläamerikkalainen maaginen realismi on muutenkin oikein suositeltavaa.

Click to expand...

Sama jätkä. Ajattelin ohi mennen tuota kirjoittaessani Borgesin Bestiariota (joka toki kannattaa lukea, mutta saattaisi kenties olla vähän liioittelua), joten nimet menivät nätisti sotkuun.

Mutta kun nyt kerran sukelletaan "oikeaan kirjallisuuteen", niin omasta puolestani suosittelen fantasian ystäville mitä ehdottomimmin Goethen tuotantoa, erityisesti Faustia.

Ja erityisesti allekirjoittaneena suosittelen Francois Rabelaisin Suuren Gargantuan hirmuista elämää ja Pantagruel, dipsodien kunigasta. Aivan loistavaa tavaraa, mikäli alapäähuumori iskee. Kieli on aika koukeroista ja vitsit vaativat hyvää historian tuntemusta, mutta ehdottomasti lukemisten arvoista. Kertoo jättiläisistä.

Gargantua sanoi:

Hobb kirjoittaa kuitenkin loppujen lopuksi nuorille, eli tavallaan vähän naiivia tekstiä. Ihan vangitsevalla tavalla tosin, mutta ei mitenkään erityisen älynystyröitä kutkuttavasti.

Click to expand...

Itse pidän Hobbin kirjoista nimenomaan siksi, että Narri Profeettana ja FitzChivalry-Tom vertautuvat mielestäni jollain tavalla Mika Waltarin Turms Kuolemattomaan. Hobbin luoma maailma kuten myös henkilöt ovat varsin uskottavia. Lisäksi tunnistan oman maailmankatsomukseni siinä, kuinka pienet asiat vaikuttavat historiaan. Kuinka pienestä ovat monet eri mahdollisuudet myös tosielämässä kiinni.

BTW Martinin 'Feast for Crows' on ilmestynyt kovakantisena maaliskuun puolivälissä. Odottelen itse pokkaripainosta, luultavasti menee kesään asti ainakin. 'Tulen ja Jään laulu' on mahtava tarina, todella mielenkiintoinen monia lankoja sisältävä keitos.

Minusta Kayn ja Hobbin kirjat on suunnattu aikuisille, en koe niitä nuortenfantasiaksi.

Ereine sanoi:

Unbeliever, mina en varsinaisesti puhunut Donaldsonista vaan muistakin, jotenkin tuntuu etta laatukirjallisuuden pitaa olla jotenkin rankkaa.

Click to expand...

Totta, pitäisi opetella sisälukutaitoa...

Luinpa juuri China Miévillen Perdido Street Stationin, ja sanonpa sen, että pesee mennen tullen 6-0 minkä vaan Kayn, Hobbin tai Martinin, mitä olen tähän mennessä lukenut. PSS:n luettunani pidän edellä mainittuja tästedes lastenkirjallisuutena. No ehkei Martinia ihan niinkään, mutta melkein.

Miévillen teksti on hyvin älykästä, vivahteikasta ja monitasoista (ja sisältää hauskoja pikku sanaleikkejä), juoni on ovela, ja kirja on täynnä intertekstuaalisia pikku vitsejä ja kepposia, samoin kuin syvällisiä poliittisia ja filosofisia kysymyksenasetteluita. Ajatuksia herättävää kirjallisuutta, kerrankin. Ei todellakaan mitään "pelkkä stoori" kirjallisuutta.

Nyt on luvussa The Scar, ja pöydällä odottaa Iron Council. Musta tuli ihan fani kertalaakista.

Gargantua sanoi:

Luinpa juuri China Miévillen Perdido Street Stationin, ja sanonpa sen, että pesee mennen tullen 6-0 minkä vaan Kayn, Hobbin tai Martinin, mitä olen tähän mennessä lukenut. PSS:n luettunani pidän edellä mainittuja tästedes lastenkirjallisuutena. No ehkei Martinia ihan niinkään, mutta melkein.

Miévillen teksti on hyvin älykästä, vivahteikasta ja monitasoista (ja sisältää hauskoja pikku sanaleikkejä), juoni on ovela, ja kirja on täynnä intertekstuaalisia pikku vitsejä ja kepposia, samoin kuin syvällisiä poliittisia ja filosofisia kysymyksenasetteluita. Ajatuksia herättävää kirjallisuutta, kerrankin. Ei todellakaan mitään "pelkkä stoori" kirjallisuutta.

Click to expand...

Itse en kyllä lähtisi vertaamaan noin erityylisiä kirjoja keskenään sanoen että toinen olisi enemmän aikuistenkirja kuin toinen. Miévillen tyyli kirjoittaa ei mielestäni ole puhtaasti fantasiaa ja siksi myös vierastan, että edes New Crobuzoniin sijoittuvia kirjoja kutsutaan fantasiaksi. Ei se tosin scifiäkään ole vaan lähinnä jotain siitä väliltä.

Itseltäni löytyy Miévillen koko tuotanto hyllystä, Iron Council on juuri luettavana ja olen kyllä ehdottomasti pitänyt kaikista kirjoista. King Rat on aika erilainen kuin New Crobuzoniin sijoittuvat kirjat, mutta siinä on kuitenkin tiettyjä "miévillemäisiä" piirteitä, joita Gargantuakin mainitsi. Olen kuitenkin samaa mieltä, että tässä on kirjailija, joka ei kirjoita lapsille, ei välttämättä edes nuorille ihan jo kirjoissa olevan tunnelman takia. Uskomattoman laadukkaita kirjoja, joita ei ole syyttä hehkutettu viimeisen parin-kolmen vuoden aikana (ja mahdollisesti jo pidempäänkin).

Itse olen yhä enemmän kallistunut siihen suuntaan, että William Nicholsonin Wind on Fire -trilogia on enemmän aikuisille suunnattu kuin kuin lapsille tai nuorille. Nuortenfantasiaksi se kai yleensä lasketaan, mutta ainakin itse sain ko. trilogiasta ihan älyttömästi irti, kun sen luin tuossa muutama vuosi sitten. Trilogia on suomennettukin (viimeisin osa ilmestyi vasta viime vuonna suomeksi) ja mutta sillä ei ole suomenkielistä nimeä. Osat ovat kuitenkin Tuulen laulu (The Wind Singer), Ylivaltiaan orjat (Slaves of the Mastery) ja Tulilaulu (Firesong). Vaikka kirjan päähenkilöt ovatkin suhteellisen nuoria, oikeastaan vasta lapsia, varsinkin kaksi viimeistä osaa on mielestäni aika syvällisiä eivätkä tosiaan välttämättä sovellu lapsille tai ainakaan lapset tuskin saavat niistä niin paljoa irti kuin aikuiset. Itse olen lukenut ensimmäiset kaksi osaa sekä suomeksi että englanniksi ja kolmannen osan vain englanniksi (en malttanut muutama vuosi sitten odottaa kolmannen osan suomentamista) ja olen sitä mieltä, että kieli on kyllä tarpeeksi yksinkertaista vaikka lukisi englanniksikin mutta myös käännökset ovat hyviä.

Nicholsonilta olen lukenut myös yhden "oikean" aikuistenkirjan eli The Society of Othersin (joka ei ole fantasiaa ollenkaan) mutta se oli tyyliltään niin erilainen kuin tuo trilogia, että on hirveän vaikea verrata. The Society of Others ilmeisesti julkaistaan suomeksi syyskuussa nimellä Toisten maassa. Nicholsonilta on myös keväällä julkaistu toinen "oikea" aikuistenkirja, jonka nimi on The Trial of True Love, jonka suomentamisesta ei ole vielä tietoa. Syksyllä pitäisi myös tulla neljäs fantasiakirja Seekers, se varmaan suomennetaan joskus ehkä mahdollisesti, vaikka mistä sitäkään koskaan tietää...

Palantír sanoi:

fantasian ymmärrys on lisännyt katsomisen sekä lukemisen tulkintatapoja

Click to expand...

Minä luin lapsena vain kohtalaisesti fantasiaa, mainittavimpina kirjailijoina Tolkienin lisäksi Susan Cooper ja C. S. Lewis. Eduard Uspenskin »Alas taikavirtaa» ansaitsee kunniamaininnan selvästi enemmän lapsille kuin nuorille suunnattuna satufantasiana, joka onnistui puhuttelemaan minua.

Mielenkiintoista kyllä jaksoin lukea myös Michael Endeä, mutta Ursula Le Guin tuntui niin ahdistavalta, että sen lykkäsin syrjään vähän yriteltyäni. Onneksi kokeilin uudestaan parinkymmenen ikävuoden tienoilla.

Jos olet siinä mielentilassa, että haluat tulkita fantasiaa eri näkökulmista, suosittelen vahvasti Enden romaania »Tarina vailla loppua» sekä useita Le Guinin teoksia. Alkuperäisestä Maameri-trilogiasta ensimmäinen osa, »Maameren velho», on ylivoimaisesti paras ja toimii täysin itsenäisenä seikkailuna. Tieteiskirjallisuudeksi laskettavat »Osattomien planeetta» ja varsinkin »Pimeyden vasen käsi» ovat monessa mielessä enemmänkin realistissävyistä aikuisten fantasiaa kuin tyypillisiä tieteisromaaneja. Novelli- ja kertomuskokoelma »Pimeälipas» olisi tavallaan kevyt alkajaisiksi, mutta siitä saa paljon enemmän irti, jos on lukenut ensin »Maameren velhon» ja »Pimeyden vasemman käden». Robin Hobbia olen lukenut vain yhden niteen, mutta käsitykseni on, että hänen lähestymistapansa sijoittuu aika lailla »Sormusten herran» ja »Maameren velhon» välimaastoon. Hobbin fantasiamaailma ei ole lasten- eikä oikein nuortenkirjallisuuttakaan, vaan mielestäni suunnattu lähinnä aikuisille ja myöhäisteini-ikäisille.

Huomio: En yllytä sinua ostelemaan umpimähkään vaan käyttämään hienoa kirjastolaitostamme. Tosin kaukolainat saattavat paikkakunnasta riippuen olla valitettavan kalliita.

Lisään tähän muutamia viime aikoina lukemiani kirjoja, joista tykkäsin tosi paljon.

Susanna Clarke: "Piranesi". Taianomainen, outo, kutkuttavan koukuttava.

Stephen King & Richard Chizmar: "Gwendyn lipas" -sarja. Ei kauhua, vaan mielestäni hyvinkin perinteistä fantasiaa, joskin nykyaikaan sijoittuvaa. Kerrankin samaistuttava päähenkilö (keski-ikäiselle) naislukijalle Selkeitä Sormusten Herra-vaikutteita, mutta ei tönkköä kopiointia.

Keigo Higashino: "Namiyan puodin ihmeet". Viimeisin lukemani. Todella "hyvän mielen kirja", mutta ei todellakaan mitään yksinkertaista lässytystä. Tarina avautuu lukijalle pikkuhiljaa ja eri henkilöiden tarinat kietoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen. Suosittelen iltasaduksi, auttaa unohtamaan maailman pahuuden ja muistuttaa siitä että paljon hyvääkin tehdään koko ajan.

Anthony Doerr. Pidin jo edellisestä kirjasta (Kaikki se valo, jota emme näe), mutta tämä uusin on dystopian, scifin ja historian sekoitusta. Taivaanrannan taa on kirjan nimi.

@Sananjalka kiitos, kun kaivoit tämän topikin esiin.
Oli jokseenkin huvittavaa lukea aloitukseni, mutta olin tosiaan silloin ihan uusi kontulainen, melkein 20 v sitten, ja arastelin aloittaa aihetta.
Nyt ikääkin on jo himpun verran päälle 50v ja kieltämättä edelleen mieluusti lukisin enemmän aikuisempaan makuun fantasiaa, jota onneksi näiden vuosien aikana on saatu melkoisen paljon enemmän suomeksi, kuin mitä sitä oli 20 vuotta sitten. On niin kotimaista kuin käännettyä. Todella paljon on myös pääasiassa nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua, joka sekin on usein laadukasta ja sitä on ilo lukea. Etenkin kotimainen tarjonta on kasvanut kiitettävästi ja voisi sanoa, että etenkin nuorten kirjallisuudessa lyö laadultaan 5-0 vastaavan käännöskirjallisuuden.
Paremmalla ajalla voisin koota tänne ajatuksiani.

@Lehtokuusama Esiinkaivaja taisi olla ahkera foorumihenkilökunnan jäsen. Minä vain ehdotin viestini siirtämistä, jos tämäntapainen säie sattuisi olemaan olemassa. Ja oli, ja nostettiin, hienoa näin!

Luin vähän aikaa sitten Kelly Barnhillin kirjan When Women Were Dragons. Se on pikemminkin yhteiskunnallisesti kantaa ottava teos kuin varsinainen fantasiakirja, mutta koska siinä kuitenkin on lohikäärmeitä, se kaiketi lasketaan fantasiaksi. Tapahtumapaikkana on USA ja tarina kertoo pääasiassa 1950 - 1960-lukujen ahdasmielisestä keskiluokkaisesta kotiäitiyhteiskunnasta, mutta lohikäärmeet tuovat siihen oman asioita mullistavan ulottuvuutensa.