Filin novellit - realismia ja fantasiamaailmoja

Yksinkertaista ja totta. Päätin sitten laittaa tänne muutaman napttelemani novellin. Aluksi lähden liikkeeseen realistisemmalla, minulle hieman epätavallisella linjalla , mutta katsotaan sitten mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä kerkeän taas kirjoitella pitkästä aikaa, ehkä en. Yritys on kova.


Vaikka hän ei minuun katsonutkaan

Nainen seisoo pimeässä huoneessa, ympärillään lumoavan sysimustat seinät. Kuin vankityrmään, kallioon kaiverrettu, on hänen huoneensa. Seinät hänen kaarevan kauniin selkänsä takana on verhottu silkkikankain, mutta hänen ilmeensä ei kerro hänen vallastaan. Ehkä hän ei välitä arvokkuudesta, kultakehyksistä, jotka häntä ympäröivät. Hän vain seisoo hievahtamatta, kuin Buddhan patsas temppeliaukiolla – nauttii yhtä suurta suosiota ihmisten tuijotellessa. Käsivarsillaan hän kannattelee pyöreää poikaa, pientä vaaleaan nuttuun käärittyä pienokaista, joka vie hänen kaiken huomionsa. Ilmeensä on kirkas, mutta kuitenkin niin synkkä. Suunpielien voi kuvitella vavahtelevan väsymyksestä, silmien painuvan kiinni millä hetkellä hyvänsä. Hetken kuluttua hän varmaankin istuu ja laskee poikansa sylistään. Hän silittää tämän kultaisia kutreja ja huokaa syvää. Hän on onnellinen, mutta taakka hänen sydämessään on painava. Kalpeat kasvot tuijottavat herkeämättä poikaa; silmät eivät uskalla katsoa muualle. Kuitenkin, jollakin tapaa, hän varmasti tuntee katseeni itsessään. Kuinka silmäni kiertävät hänen pehmeistä hiuksistaan ja koreasta puvustaan lapseen ja aina takaisin noihin syviin kasvoihin. Hän aistii sen, mutta hän ei katso. Hän ei luo minuun toivottua silmäystään edes hetkeksi, joten minä jatkan matkaani.

Otan pitkän mehiläisvahakynttilän kultakourusta, ojennan käteni sytyttääkseni sen ja upotan kynttilän hiekkaan aivan kultakehyksisen kuvan alapuolelle. Kymmenet sirot kynttilät loistavat kirkon valossa kuin sielut pimeydessä. Pehmeät valot peittävät alleen pimeyden, niin kuin pitkä hame peittää minun polveni. Kynttilä palaa tasaisen kauniisti, pienellä, suloisella liekillään. Minä muistan Mariaa, vaikka hän ei minuun katsettaan luonutkaan.




Valkoinen pitsinenäliina

Penkillä istuu nuori tyttö. Hänen vetyperoksidinvaaleat hiuksensa ovat kiinni punaisella kumilenkillä korkealla takaraivossa. Hän pyyhkäisee etusormellaan silmän alustaan: ettei vain ripsiväri olisi levinnyt? Toisella kädellään hän kannattelee pientä lasta.

Tytön vieressä istuu keski-ikäinen nainen, huivi harteillaan ja tummasankaiset silmälasit päässään. Nuo hänen kasvojensa kehykset tuntuvat olevan naiselle hänen persoonallisuutensa kuva – kovat ja kylmät, mutta silti niin ilmeikkäät.

Nainen sanoo tytölle, että tämän pitäisi pidellä siskoaan hieman tiukemmin. Tyttö puristaa lapsen rintaansa vasten, kuin haluaisi suojella tätä koko maailmalta. Hän juttelee pienokaiselle, vaikka tietää, ettei tämä ymmärrä. Hän silittää lapsen silkkisiä poskia ja kuiskii tämän pikkiriikkisiin korviin suloisia ajatuksia. Hän kertoo, kuinka hän lasta rakastaa ja ettei koskaan anna tämän mennä.

Kuinka vanha hän mahtaa olla? Kenties kuudentoista? Lapsi alkaa itkeä ja tyttö hyssyttelee pientä. Kyyneleet pyyhitään pois puhtaan valkealla nenäliinalla, jonka reunoja koristaa isoäidin virkkaama pitsi. Vauva kohottaa pienet kätensä kohti valkeaa kangasta ja tyttö antaa liinan lapselle. Viattomin silmin, ihmetyksestä loistavin kasvoin pienokainen tutkii nenäliinaa, kunnes se irtoaa hänen hatarasta otteestaan ja putoaa rapaiselle lattialle. Tyttö voihkaisee ja kumartuu ottamaan liinan lattialta. Hän hymyilee lapselle. ''Ei se mitään, sen voi pestä'', hän sanoo ja suukottaa vauvan nenänpäätä. Nainen katsoo tyttöä tuimasti ja tiuskaisee: ''Niin voi, mutta kuka sen mahtaa pestä? Kuka? Sinäkö, sinäkö sen peset? Ja sinäkö peset myös pyykkivuoren, joka kohoaa kodinhoitohuoneen pöydällä. Riepuja, vaatteita… Sinäkö se olet? Sinäkö?!''

Nainen heilauttaa päänsä ikkunaan päin ja katsoo kadulle. Tuima ilme heijastuu ikkunasta, mutta kukaan ei sitä näe, sillä bussi kiitää Mannerheimintietä kuin ambulanssi. Kuski taitaa jo haluta kotiin – viimeinen vuoro, kukapa sitä turhaan hidastelisi.

Auto kaartaa lopulta Eiran pysäkille. Tyttö nousee penkiltä Pidätellen kyyneleitä hän astuu ulos ovesta ja nainen seuraa hänen perässään huutaen: ''Anna siskosi minulle. Liukastut vielä siellä ulkona!'' Naisen ääni on leppynyt hieman, mutta se on vieläkin tiukan käskevä, ja yhtä kova kuin hänen silmälasiensa sangat. Tyttö hypähtää kevyesti kadulle, kääntyy ympäri hurjistuneena ja kyynelvirrat valuvat hänen poskillaan. Lasta sylissään tiukasti pidellen hän huutaa silmät kiinni puristettuina, vihan ja katkeruuden vallassa: ''Siskosi! Siskosi, niin sinä sanot. Uskottelet että hän olisi omasi!'' Vaikka nainen katsoo kanssamatkustajiaan ympärillään, kauhuissaan, häveten, tyttö ei välitä: ''Mutta hän ei ole sinun! Hän ei ole sinun! Hän on minun, enkä minä enää koskaan anna häntä sinulle!''

tyylisi on kaunis. ensimmäinen tarina- hmm. loppu yllätti inut. puhuttiinko neitsyt mariasta, tummasta naisesta kultakehyksissä, en tiedä, mutta tälläisen käsityksen sain.

toinennkin oli hieno tarina, mutta loppu tuli hieman nopeasti. kaikki nuo kauniit kuvaukset eivät oikein jatkuneet loppuun.

kirjoitat hyvin.

Kirjoitat erittäin hyvin. Kaunista, sujuvaa tekstiä. Onnistut tunnelman kuvauksessa hyvin. Pidin erityisesti Vaikka hän ei minuun katsonutkaan -novellista. Saatoin nähdä Marian kuvan edessäni lukiessani tekstiäsi, sillä olen itsekin joskus seissyt katolisesssa kirkossa maalausten ja veistosten edessä ja katsonut Marian kuvaa. Viimeinen virke on aika moniselitteinen. Jäin miettimään, mitä sillä halusit sanoa, luin itse asiassa novellin pariin kertaan ja yritin löytää jotain viitettä siihen, miten tuo "vaikka hän ei minuun katsettaan luonutkaan" pitäisi ymmärtää. Etenkin kun se oli myös novellin nimessä...

Olen aina novelleissani yrittänyt tai pyrkinyt johonkin sellaiseen.. aukollisuuteen, joka jättää lukijan varaan aika paljon. Novellini eivät luultavasti kovin vaikeita tulkita, (etenkään jos on joskus lukenut Franz Kafkan novelleja - suosittelen H Kauppiasta, jos haluatte päänne pyörälle. ) mutta toivon silti, että tulkinta on jokaiselle jotenkin omanlaisensa - se on siis pyrkimyksenäni. Herättää kysymyksiä tai ajatuksia.

Tämän novellini ovat ehkä joskus hieman kummallisia.. Nämä olivat eilisen aamun ihmeellisiä inspiraatioita, jotka saavat varmasti jatkoa, sillä minulla on tällä hetkellä järjetön into kirjoittaa - lyhyitä tarinoita, sillä niille pitemmille ei juuri nyt koulun huumassa ole aikaa.

(Oliko tämä tarpeellinen viesti.. jaa-a. )

Pidin novelleistasi kovin paljon. Kirjoitustyylisi on jokseenkin maalauksellista, aloitat tarinasi kuin tyhjältä kankaalta, jolle maalaat siveltimenveto kerrallaan. Ensin pohjustat tarinasi, matkan varrella lisäät yksityiskohdat ja syvennät väriä, mutta lopusta jätät pois signeerauksen. Et turhaan alleviivaa tekstiäsi, vaan juuri kuten itse sanoit, jätät paljon lukijan oman oivalluksen varaan.

Vaikka hän ei minuun katsonutkaan oli näistä kahdesta jokseenkin kiehtovampi, sillä sitä voisi tulkita niin monin tavoin. Onko siinä Neitsyt Marian taulun äärellä joku joka rukoilee häneltä siunausta tai kokee maalauksen niin elävänä, että odottaa Marian katseen siirtyvän häneen itseensä? Vai voisiko sitä tulkita jopa vanhemman lapsen vaikeaksi suhteeksi äitiinsä, jolta hän yrittää vielä kerran hakea vastakaikua, mutta äiti ei tarkoituksella näe kuin nuorimman lapsensa, ja pakottaa vanhemman jatkamaan matkaa aikuisuuteensa? Runsaasti eri tulkinnan mahdollisuuksia, siitä minä pidän. Sujuvaa tekstiä ja hallittuja lauserakenteita, selvästi enemmänkin kokemusta kirjoittamisesta, luulen. Toivottavasti löydät aikaa kirjoittamiseen taas joku päivä!