GT 1 – Alkusanat ja Johdanto

Christopher Tolkien aloittaa alkusanat toteamalla, että tämä on nyt vuorenvarmasti viimeinen teos, jonka hän isänsä käsikirjoituksista toimittaa, ja niinhän siinä taisi käydäkin. Vaan harvapa muu vielä päälle yhdeksänkymppisenä kirjoja toimittaakaan. Saamme myös muistuksen siitä, että Keski-Maan varhaishistoria eli ja muuttui koko Tolkienin kirjallisen kauden ajan eikä koskaan ehtinyt lopulliseen muotoonsa ennen kuin kuolema tuli väliin.

Silmarillionin mainitessaan C.T. minun mielestäni hiukan yllättävästi toteaa sen olevan "pakotettu", "irrallinen" ja "vailla eloisuutta" Sormusten Herraan verrattuna. Olen toki aikalailla samaa mieltä, mutta tuntuu oudolta lukea moista kyseisen teoksen itse toimittaneelta henkilöltä. Seuraavakin yllätys on vastassa saman tien: en muistanut, että Tolkien halusi alun perin Silmassa olevat tarinat ja Sormusten Herran julkaistaviksi yhtenä kokonaisuutena, mutta taipui lopulta julkaisemaan viimeksi mainitun erillään. Olen kai joskus lukenut tästä maininnan, mutta se oli ehtinyt haihtua autuaasti muistista. Onneksi Tolkien taipui, muuten kai Sormusten Herrakin olisi nykyään olemassa vain irrallisten tarinanpätkien sikermänä, jota on muutettu ja muokattu uudelleen ja uudelleen, jotta se istuisi paremmin suureen kokonaisuuteen.

HoMEa en ole koskaan lukenut, mutta C.T.:n antaman kuvauksen perusteella se on vielä kuivempaa ja hankalampaa luettavaa kuin Silma. Siksi on ihan kiva, että hän innostui toimittajauransa loppupuolella kokoamaan myös "kolme suurta tarinaa" kunkin omaan kirjaansa helpommin seurattavaan ja vähemmän tiiliskivimäiseen muotoon - olkoonkin, etten henkilökohtaisesti pidä ylipäätään koko legendariumin läpi vahvana kulkevasta teemasta "kaikki on jo pilalla ja huonompaan suuntaan vain menee", esitettiin se missä muodossa tahansa.

Hyvin ystävällisesti C.T. myös kertoo, miten edessä oleva kirja on rakennettu, jotta lukija voi päättää etenemistapansa ja saa myös osviittaa siitä, miten suhtautua mm. tekstissä esiintyvään nimien vaihteluun. Itse arvostan erityisesti sitä, ettei teksti tällä kertaa ilmeisesti ole viitenumeroilla pippuroitu. Jatkuva viitteiden selaaminen tekee oman kokemukseni mukaan varsinaisesta tarinasta katkonaisen ja lukukokemuksesta vähän turhauttavan.

Johdannon aluksi C.T. tekee selväksi, että tarina Tuorista ja Gondolinin tuhosta on hyvin vanha, syntynyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana vaikkakin tullut tietysti sen jälkeen muokatuksi. Loppu johdannosta koostuukin itse J.R.R. Tolkienin kirjoittamasta, tässä Gondolinin tuhoa taustoittamaan tarkoitetusta Silmarillionin alkupuolen tapahtumien tiivistelmästä, jossa päästään - loppumetreillä myös runomuodossa - legendariumissa niin pitkälle, että noldoli ovat saapuneet hirveän valansa vannoneen Fëanorin johtamina takaisin Keski-Maan rannoille. Tästä on hyvä jatkaa varsinaiseen tarinaan.

Isilmírë sanoi:

Itse arvostan erityisesti sitä, ettei teksti tällä kertaa ilmeisesti ole viitenumeroilla pippuroitu. Jatkuva viitteiden selaaminen tekee oman kokemukseni mukaan varsinaisesta tarinasta katkonaisen ja lukukokemuksesta vähän turhauttavan.

Click to expand...

Itselläni taas hiukan harmittaa tämä yksityiskohta. Olen Sormusten herran liitteitä lukiessani oppinut arvostamaan viitteitä, ja vaikka ne tekevätkin lukukokemuksesta hiukan katkonaisen, ovat ne mielestäni tärkeä osa tietynlaisia tekstejä. Mutta mennään niillä mitä on annettu. Christopher Tolkien toteaa alkusanoissa, että tämänkaltainen tarina "kerää edetessään mukaansa paljon lyhyitä viittauksia muihin kertomuksiin, paikkoihin ja aikoihin, samoin kuin menneisiin tapahtumiin, jotka hallitsevat kertomuksen nykyajassa esiintyviä tekoja ja olettamuksia." Hän myöntää houkutuksen ja tarpeen viitteille, mutta toteaa korvanneensa ne muilla keinoilla, kuten perusteellisella luettelolla nimistä, erillisillä lisähuomautuksilla, sekä isänsä kirjoittamalla Luonnoksella mytologiaksi. Hyvä ratkaisu, kaiketi.

Tämä luonnos, tiivistelmä Silmarillionin alkupuolen tapahtumista, kuten Isílmirë sanoi, on arvokas apu kaltaisilleni lukijoille jotka eivät ole koskaan saaneet luettua Silmarillionia loppuun saakka, ja luettu osuus on ehtinyt hiukan unohtua.

Johdannon parasta antia on silti lopussa oleva runo, Noldolin pako Valinorista. Vaikka suomennoksessa häviää aina osa alkuperäisen runon tenhosta, saa tästäkin jo vihiä Tolkienin taidoista runoilijana. Väkevä runo vie lukijansa suoraan tapahtumien keskipisteeseen, unohdettujen esiaikojen Kôriin. Ja kuinka vaikuttavaa Tolkienin lyriikka onkaan!
Poissa on se valo -
ovat kivemme kadonneet, korumme häväistyt,
ja Kolme, minun Kolmeni, kolmasti lumotut,
kristalliset pallot, kuolematon loiste,
joka heleänä hehkui henkien valoa,
ja säkenöivä syvyys, sykähdyttävä liekki -
ne on saanut Morgoth mustaan otteeseen:
aarteeni, Silmarilit.

Fëanorin puhetta toistavassa runossa on eräs - tarinan taustana olevan maailman tuonhetkistä tilannetta ajatellen - kiinnostava kohta, jossa kuvaillaan Valinorin ulkopuolella haltioita odottavia olosuhteita.

poluttomat pientareet ja pelottavat rannat, / joille kuu ei kumota, joita kajastus aamun /ei kasteella tai kirkkaudella kuunaan huuhtonut

Fëanorilla oli ehkä väkevä ennaltanäkemisen lahja, mutta ymmärsivätkö hänen kuulijansa tuolloin puheen kuusta tai aamun kajastuksesta?

Mitä tekstin tyyliin tulee, niin joko yli yhdeksänkymppisen Christopher Tolkienin teksti tai Jaakko Kankaanpään sinäänsä varmasti aivan pätevä suomennos tai molemmat (toivottavasti J.K. ei ole kukaan tunnettu kontulainen), ovat minusta paikoin jotenkin puisevan tyylistä. Kansilieve- ja takakansitekstien laatijan käyttämä kukkea-adjektiivinen tyyli miellyttää minua vielä vähemmän:

"Christopher Tolkien on koonnut tähän teokseen sykähdyttävän tarun kaikissa eri muodoissaan...komeaan ja eloisaan tyyliin kirjoitettu...kirja tarjoaa ainutlaatuisen näköalapaikan siihen, miten koskettava tarina rakentui ja kehittyi...Tolkienin riipaiseva taru haltioiden kätketystä kaupungista"

Alan Leen kuvitus sen sijaan on erittäin paljon minun makuuni.

Oh, tilaisuus mainostaa omaa käännöstä kenties samasta versiosta runoa? Auringon ja Kuun ilmestymisen ennusmerkeistä on muistaakseni lyhyesti selityksiä Lost Tales I:n kappaleissa 4-6. Olisiko ollut peräti Yavanna joka hommaa alkoi harkitsemaan. Vardaa, Manwea ja Aulea toki näin isoon hommaan tarvittiin.

Linkki käännökseeni,
https//kontu.me/keskustelut/noldorin-pako-valinorista-lays-of-beleriand-home-3-s-132-136.6201/

Sitten pitää varmaan mennä kauppaan, herätellä talkooväkeä, ja etsiä sopivan leveä lankku mittatikuksi.

Laichalaf sanoi:

Oh, tilaisuus mainostaa omaa käännöstä kenties samasta versiosta runoa?

Click to expand...

Perehdyin vain siihen osaan käännöstä, joka esiintyy myös Gondolinin tuhon esipuheessa, mutta voinen jo sen perusteella esittää nöyrimmän ihailuni. Ja vaikka kielemme perin kankeaksi kävisi, ja näin hylkäisimme juhlallisen puheenparren, pitää sanoa että ihailtavaa työtä. Jotkut kohdat tuntuvat hieman kankeilta, tuntuu että ajoittain ollaan haluttu saada kaikki alkuperäistekstin vivahteet mukaan rytmin ja muodon kustannuksella. Mutta vastaavasti on monia todella kauniisti muotoiltuja kohtia ja tyylikkäästi etenevää kieltä.

Mainio suoritus, jonka ei tarvitse hävetä "virallisen" käännöksen edessä tippaakaan!

Isilmírë sanoi:

Silmarillionin mainitessaan C.T. minun mielestäni hiukan yllättävästi toteaa sen olevan "pakotettu", "irrallinen" ja "vailla eloisuutta" Sormusten Herraan verrattuna.

Click to expand...

Luulen, että hän tarkoitti kertoa, että tämä Gondolinin tuho on "eloisampi", vaikka sama tarina löytyykin lyhyempänä jostain Silman kätköistä. HoME:n rivien välistä olen ymmärtänyt (en muista, sanoiko hän sitä suoraan), että Christopheria häiritsi Silmassa myöhemmin varsinkin se, että hän muutti isänsä tekstiä ja keksi vähän oma juonimuutoksiakin saadakseen Silman tarinan yhdenmukaiseksi. Ehkä siksi hän tässä (ja Berenissä ja Lúthienissa) korostetusti käyttää isänsä tekstejä sellaisenaan ja antaa tarinan muuttumisen näkyä lukijoille.

Minäkään en usko, että Silma ja Taru olisivat toimineet yhdessä teoksessa. Vaikka Tolkien olisi saanut kaikki nämä Ensiaikojen tarinat kirjoitettua pitkästi auki, silti niiden tyyli ja maailmakin on kovin erilainen kuin iloisten hobittien. Ja epäilen, että suuri osa yhteisteoksen lukijoista olisi luovuttanut ennen kuin olisi päässyt helpommin lähestyttäviin hobitteihin asti...

Banazîr Gamgi sanoi:

Olen Sormusten herran liitteitä lukiessani oppinut arvostamaan viitteitä, ja vaikka ne tekevätkin lukukokemuksesta hiukan katkonaisen, ovat ne mielestäni tärkeä osa tietynlaisia tekstejä.

Click to expand...

Jos jonain päivänä pääset HoMEen asti, sieltä näitä viitteitä löytyy vaikka muille jakaa. Välillä siellä on jopa sekä viitteitä tekstissä että tekstin jälkeen vielä Christopherin yksityiskohtainen kommentaari. (Suuri osa HoME:n tarinoista toimii kyllä hyvin niinkin, että jättää viitteet vain lukematta - toisella HoME:n lukukerrallani tein paljon näin.)

Kannattaa myös huomata, mitä Christopher sanoi lopussa olevasta nimiluettelosta. Sieltä löytyy helposti selitys moneen outoon nimeen: tälläkin kertaa runossa mainittiin Timbrenting, ja nimiluettelo selittää, että se on Taniquetil-vuoren muinaisenglantilainen nimi. Tosin jäin ihmettelemään, miksi juuri tämä nimi piti kääntää muinaisenglanniksi, kun runon henkilönnimet olivat kuitenkin haltiakielisiä.

Banazîr Gamgi sanoi:

Väkevä runo vie lukijansa suoraan tapahtumien keskipisteeseen, unohdettujen esiaikojen Kôriin. Ja kuinka vaikuttavaa Tolkienin lyriikka onkaan!

Click to expand...

Samaa mieltä! Olen alkanut epäillä, että Tolkien saattaa hyvinkin olla 1900-luvun parhaita tätä Englannin vanhaa runomittaa käyttäneitä runoilijoita (en tosin tunne ketään muuta!). Mittahan on sama "alliterative verse" kuin Béowulfissa sekä useimmissa Rohanista kertovista Tarun runoissa.

Telimektar sanoi:

Fëanorilla oli ehkä väkevä ennaltanäkemisen lahja, mutta ymmärsivätkö hänen kuulijansa tuolloin puheen kuusta tai aamun kajastuksesta?

Click to expand...

Hyvä huomio. Ehkä tarinan sisäisesti pitäisi ajatella, että Fëanor itse ei puhunutkaan runomitassa, vaan joku myöhempi haltiarunoilija teki tämän runon. Sen ajoitusta voisi kai päätellä lopusta (joka oli minulle koko runon vaikuttavin kohta): blood thereafter / it spilled like a sea and spent the swords / of endless armies, nor hath ended yet. Runo lienee siis kirjoitettu, kun Fëanorin pojat vielä metsästivät silmarileja.

Tällä lukukerralla huomasin myös, että Fëanor (ja Tolkien) ymmärsi politiikaa: nykypopulistienkin suuhun voisi hyvin sopia fraasi nor can Morgoth master in their mansions sitting / at countless councils.

Oli jännä huomata, että Tolkien luki tämän Gondolinin tuhon muille ensimmäistä kertaa lähes tasan sata vuotta sitten ("keväällä 1920", sanoi Christopher).

Minulla on kirja vain englanniksi, joten kysynpä suomennoksesta: miten Gnome eli noldo-haltia on suomennettu? Entä miten suomennos suhtautuu Christopherin viittauksiin Beren and Lúthien-kirjaan (ja voiko siitä päätellä, olisiko sekin kenties tulossa suomeksi joskus )? Tätä alkua lukiessa aloin kyllä harkita, pitäisikö suomennoskin sittenkin hankkia...

Luvailin sanoi:

Minulla on kirja vain englanniksi, joten kysynpä suomennoksesta: miten Gnome eli noldo-haltia on suomennettu?

Click to expand...

Johdannon kohdassa jossa lainataan "Luonnosta mytologiaksi" vuodelta 1926, suomennos s.26:

"Eldar jakaantuvat kolmeen joukkoon, joista yhtä johtaa Ingwë ja se saa myöhemmin nimekseen quendi (valohaltiat), toinen saa nimekseen noldoli (maahiset eli syvähaltiat) ja kolmas saa nimekseen teleri (merihaltiat). Eldaria eksyy paljon matkalla ja jää vaeltamaan maailman metsiin, ja niin syntyneet kansat tunnetaan yhteisellä nimellä ilkorindi (haltiat, jotka eivät koskaan asuneet Valinorissa Kôrin kaupungissa)."

Myöhemmin, ainakaan johdannossa, syvähaltiat-sana ei näytä esiintyvän, vaan puhutaan "maahisista" silloin kun ei puhuta noldolista.

Syvähaltiat on kyllä hieno käännös, kaivostyötä tekivät varmasti alkuun ja mietteidensä syvyys oli suuri, joskaan ei välttämättä yhtä runollinen kuin vanyarin.

Laichalaf sanoi:

Syvähaltiat on kyllä hieno käännös

Click to expand...

Minulla on hämärä muistikuva, että tämä sana esiintyisi "Lohikäärmevuoressa". "Hobitissa" (luvussa "Hämähäkkejä") lännen suurhaltioiden huoneiksi mainitaan valohaltiat, mestarihaltiat ja merihaltiat.

Kyllä vain. Lohikäärmevuoressa valohaltiat ja syvähaltiat ja merihaltiat menivät Lännen Keijulaan ja elivät siellä pitkiä aikoja tullen sievemmiksi ja viisaammiksi ja oppineimmiksi.

Syvähaltiat eli Deep-elves on Tolkienilta peräisin - tässä kohdassa sanotaan one after called the Noldoli (Gnomes or Deep-elves). (Näemmä Gnome kääntyi siis maahiseksi.) Annotated Hobbit kertoo, että samankaltainen fraasi oli Hobitin ensipainoksessa: There the Light-elves and the Deep-elves (or Gnomes) and the Sea-elves went and lived for ages, mutta vuoden 1966 painoksesta tämä "or Gnomes" oli poistettu.

Kommentoin huvikseni asian vierestä roolipelien fantasianimistöä. Dungeons & Dragonsin pääluoja Gary Gygax otti aikoinaan käyttöön skottilaisen drow-sanan (muunnos sanasta troll) kuvaamaan oman maailmansa pahaa haltiarotua, joka asui maan uumenissa. D&D:n gnome taas on jonkinlainen sekoitus haltiaa, hobittia ja kääpiötä, joka on mahdollisimman kaukana mielikuvasta kauniista ja ylpeistä noldorista. Gnome käännetään suomessa kai yleensä maahiseksi, drow on taas suomennettu mustahaltiaksi D&D-lisensoiduissa kirjoissa.

Kuitenkin noustessani maailmankaikkeuden yksinvaltiaaksi, lupaan virallistaa Tolkienin käyttämän fantasianimistön ainoaksi oikeaksi, ja näiden säännösten rikkojat lähetetään orjatyöhön suolakaivoksille.

Tolkienin 'gnomes' on oikeastaan käännös noldorista eli "niistä, jotka tietävät", kuten Tolkien sanoo (nyt huomasin Kontuwiki-sivunkin tästä!). Joskus sitä taidetaan englannissa käyttää myös joulutontuista, tai ainakin puutarhatontuista. D&D:nkin gnomet ovat muistaakseni käsistään käteviä.

Kuinkahan erilaiselta roolipeli- ja fantasiakirjallisuus kuulostaisikaan, jos Tolkien ei olisi luopunut keijuista ja maahisista...

South Parkin Underpants Gnomes ainakin ovat varsin joulu/puutarhatonttumaisia ulkonäöltään ja tekevät joulun aikaan keikkatyötä joulupukin apulaisina. Toki niiden suipot korvat viittaavat hiukan keijukaismaisempiin olentoihin.

Underpants Gnomes suomennettiin hienosti kalsaritontuiksi, parempi kuin alkuperäinen!

Luvailin sanoi:

Mittahan on sama "alliterative verse" kuin Béowulfissa sekä useimmissa Rohanista kertovista Tarun runoissa.

Click to expand...

On mielenkiintoista, että suomennos on kirjoitettu samaan mittaan: säkeessä on neljä pääpainoa, ja paria poikkeusta lukuun ottamatta kolmas pääpainollinen tavu on alkusoinnussa ensimmäisen, toisen tai molempien kanssa. Suomea ei ole taidettu kovin usein kirjoittaa tässä mitassa. Pekosen ja Tolleyn Beowulf-suomennokseenkaan ei ole yritetty mahduttaa pakollisia alkusointuja, mikä olisikin varmasti tehnyt käännöksen tarkkuuden säilyttämisestä melkoisen painajaisen.

Tämä The Flight of the Noldoli -katkelman käännös tuntuu varsin onnistuneelta. Alkuperäisen lukeminen on minulle työlästä, mutta suomennoksen kieli tuntuu luontevalta ja eloisalta. Kaikkia alkutekstin yksityiskohtia ei ole yritetty säilyttää, mutta ajatus välittyy hyvin. Hauskana yksityiskohtana erisnimien aiheuttamia ongelmia on kierretty tulkitsemalla, että v ja f ovat keskenään alkusoinnussa.

Kuunneltuani englanninkielistä äänikirjaa jonkin aikaa vastaan tuli maantiedon kannalta kiinnostava yksityiskohta. Varhaisessa tarustossa Almaren on nostettu meren syövereistä ja tästä kehittyy Yksinäinen Saari, jota myöhemmin Eresseaksi kutsutaan. Alkuperäinen jumalainen paratiisi annetaan siis haltioiden käyttöön, kenties toivossa että haltiat, Ardan asukkaina, pitävät siitä parempaa huolta kuin Itse valar. Näin käykin, ja edes Noldorin pako ei suoraan kosketa Eressean asukkaita. Numenorin laivastokin purjehtii tästä ohi matkallaan kohti hävitystään. Vieläpä Earendil purjehtii saaresta ohi matkallaan apua hakemaan, vai olisiko hän pysähtynyt aution kaupungin rantaan. Sitä en tiedä kuinka Amandilille kävi, tai Tuorille, jotka ihmisistä länteen päin lähtivät. Kyseessä näyttäisi olevan erityinen paikka, josta kerrotaan vain Lost Talesin kehyskertomuksissa. Kenties nimi Yksinäinen Saari kertoo siitä että varhainen alkuperäinen, ehkä jopa lapsenomainen, Mar Vanwa Tyalieva on kadotettu yksinäisyyteen, ja yhteisöihin, joihin ajoittaisista eristäytymisistä huolimatta kuitenkin kuulumme? Edellä oleva on kenties ylitulkintaa, vaan varjoiset saaret hämärtävät lapsuuden puhtaampia muistoja, on usein hyvin vaikeaa päästä takaisin vastaavaan, kenties viattomuuden, kenties pelkkien vaistojen silaamaan mielentilaan, jossa haltiat Eressealla ehkä elävät.

Ömm. Piti alunperin sanoa vain, että olin unohtanut Eressean ennen olleen Almaren. Jatkan tämän kuuntelua, lukeminen on vähän hankalaa nyt. Tänään voisi periaatteessa hakata aidantolppia maahan, mutta koska on äitienpäivä, sitä ei ole järkevää tehdä, kun sitä ei ole erikseen pyydetty. Kai.