Hahmojen inhimillisyys TSH:ssa

Pitkän harkinnan jälkeen ajattelin aloittaa keskustelun tästä. Taru Sormusten herrastahan on periaatteessa paitsi ensimmäisiä "uudenaikaisia" fantasiakirjoja, myös sankaritaru. Näkyykö tämä tarumaisuus siis hahmoissa?

Useissa vanhoissa myyteissä ja taruissa sankarihahmot ovat virheettömiä, jaloja ja lähes jumalallisia. Heillä saattaa toki olla heikko kohtansa, mutta usein se tulee esiin vain tilanteessa, jossa hahmo kuolee traagisesti. Usein heikkoudetkin ovat varsin jaloja, esimerkiksi rakkaus johonkin naiseen saattaa saada miehen hairahtumaan hetkeksi polulta.

TSH:ssa on huomattavissa varsin paljon sankaritarujen elementtejä, ja se lienee ymmärrettävää, kun Tarusta on kyse. Silti minua on usein häirinnyt se, että jotkin hahmot ovat kyllä varsin inhimillisiä (esimerkiksi Pippin menee uteliaisuuttaan kurkistamaan Palantíriin ja kuinkas sitten käykään?), mutta joistakin taas ei tahdo löytyä vikaa etsimälläkään. Tarkoituksena onkin siis tutkia hahmoja niiden inhimillisyyden kannalta - millaisia virheitä hahmot tekevät ja millaisia luonteenpiirteitä heillä on? Ovatko virheet kaikki seurausta esimerkiksi rakkaudesta, vai tehdäänkö niitä typeryyttään tai vähemmän arvostettujen tunteiden, kuten kateuden tai sellaisen vallassa?

Minua miellyttävät kovasti Pippin, juurikin palantírin kanssa tapahtuneen sähläyksen vuoksi, ja Boromir, joka yrittää ottaa sormuksen Frodolta omassa kunnianhimoisuudessaan ja kateudessaan. Sen sijaan Frodon, Legolaksen, Gandalfin, Samin ja Aragornin virheettömyys pistää silmään, ja haluaisinkin kuulla mielipiteitä siitä, mitä hahmoja muut kontulaiset pitävät inhimillisinä ja miksi? Löytyykö teoksesta hahmoja, joissa ei tunnu olevan virheitä, vai onko kaikilla oikeasti heikkouksia?

(Ja kyllä, koska kerran aloin miettimään tätä asiaa, aion nyt lukea Tarun läpi uudestaan tästä näkökulmasta, inhimillisyyttä metsästäen. Toki se saattaa olla väärä lähestymistapa sankarikertomukseen, mutta siitä huolimatta.)

Aragorn ei ainakaan ole samoojana ja oppaana erehtymätön. Hajamielisyyksissään hän on vähällä hukuttaa saattueen veneet Raurosiin. (Kiinnostavaa että Boromirkaan ei kuittaile asiasta.)

Pahempaa on että Rohanin kuninkaan kartanoon tultaessa Aragorn saattaa ylpeydessään itsensä ja seuralaisensa vakavaan vaaraan kieltäytyessään aluksi luovuttamasta miekkaansa.

Minusta inhimillisyyttä esiintyy lähes joka hahmossa. Kaikki hahmot erehtyvät, kukaan ei ole virheetön (paitsi ehkä minun ihailema Tom Bombadil, hänestä en sano mitään!). Galadrielkin kaikessa viisaudessaan meni melkein ottamaan sormuksen (kiitokset Erulle ettei ottanut, huh ) ja Gandalfkaan ei voinut pelastaaa sekä Théodenia että Faramiria. Ja jos Vehka sallii, otan muutaman hahmon esille myös esiajoilta otsikosta huolimatta. Túrin suoraan sanottuna TYRI monessa vaiheessa kaikessa ylpeydessään ja typeryydessään, Fëanorista puhumattakaan. Jopa valar ja maiar sortuivat ahneuteen (saruman, sauron, melkor). Kaikista hahmoista löytyy siis inhimillisyys.

Tämäpä on mielenkiintoista ns. spekulointia. Jos päästän itseni vauhtiin rupean luettelemaan jokaisen hahmon, joten lopetan ajoissa. Vielä kuitenkin se että ei Frodo ollut niin täydellinen kuin näytti olevan. Hänhän johti Hobitit Vanhaan metsään, otti Klonkun mukaan matkalle (josta toki lopulta oli hyötyä ) ja meinasipa jopa pilata koko raadannan Sauronin tuhoamiseksi vain ottamalla Orodruinilla Sormuksen itselleen! Mitäs mieltä muut ovat?

No ehkä itse katson Frodoa liikaa Samin kautta kun mielestäni hän on vähän liian täydellinen. Tuntuu että lopulta jokaisesta Frodon tekemästä virheestäkin on hyötyä. Toisaalta Aragornia en pidä niin täydellisenä ja eikös hänen kanssaan ole ihan sama juttu kuin Frodonkin?
No ehkä näin aamusta ei ajatus kulje kunnolla. Palaan siis aiheeseen joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

Inhimillisiä piirteitä löytyy pienen miettimisen jälkeen lähes kaikista hahmoista. Erehtyminen ei ole ainoa inhimillinen piirre.

Sarumanin inhimillinen piirre on vallanhalu ja Gandalfin kärttyisyys ja äkkipikaisuus. Legolas on ainakin jossakin määrin viinimäen haltioita: häntähän kiinnosti kovasti Merrin ja Pippinin Sarumanin ruokakomerosta löytämä viini, ei niinkään muut antimet.

Niin koskeeko tämä keskustelu vain TSH:ta, vaiko kaikkia Tolkienin hahmoja? (Silmarillionin hahmot esiintyvät myös esseissä, eivät pelkästään muinaisproosassa ja -runoudessa) Yhdyn siihen mielipiteeseen, että kaikista TSH:n hahmoista löytyy inhimillisyyksiä, mutta joistain niitä on kovasti vaikea löytää. Arwenkin paljastuu loppumetreillä tavalliseksi kuolevaiseksi (heh heh...) ja Galadrielin yhteydessä on asiallisempaa puhua ihanteellisuuden pilkahduksista tuittupäisyyden ja ylpeyden seasta.

Tämä kysymys on myös riippuu myös hiukka siitä, milloin kulloinenkin teksti on kirjoitettu. Aikaisemmat tarut tekivät valaristakin jopa ärsyttävän inhimillisen (heitellään sanansaattajia alas kallioilta ja muuta esikuvallista). Yleistendenssi oli sittemmin että rikkaat rikastuivat ja ääripäät erkaantuivat toisistaan.

Minusta Tolkien ymmärsi aika hyvin ihmisluontoa. Jopa pelottavan hyvin. En jaksa enää kiusata ihmisiä käymällä uudestaan läpi kuinka hämmentävän selkeästi Fëanorilla on narsistinen persoonallisuushäiriö ( = psykopaatti), ja kuinka hänen kasvu-olonsa ja nuoruutensa vastaa täysin oloja joissa psykopaatteja sikiää. En usko Tolkienin lueskelleen pahemmin henkisistä sairauksista, mikäli niistä silloin paljoa kirjoitettiinkaan mitään yleistajuista, joten hänen oma ihmisvaistonsa se on luonut tällaisen herkullisen kieroutuneen hahmon. Go Reuel!

Tykkään muistuttaa säännöllisesti itselleni, että haltiat eivät ole ihmisiä. Heissä ei siis minun mielestäni kuulu olla mitään inhimillistä. Vähintäänkin heidän luonteen- ja persoonan laatunsa eroaa ihmisten vastaavista, ne ovat ehkä syvempiä.
Nyt joku ehkä kysyy, että mitä ihmettä oikein selitän Haltiat vain ovat haltioita. Kuolevaisuus taas on osa inhimillisyyttä.

Teot viestivät hahmojen inhimillisyydestä, jos näin haluaa ajatella. Gandalf, vaikka onkin eräänlainen ikuisuusolento, ilmentää ihmismäisiä piirteitä vaikkapa polttamalla piippukessua!
Aragorn on minusta númenorilaiseksi hyvin inhimillinen; hänen mieltään kalvaa usein epäilys, toisaalta taas suru. Éowynin tapaaminen ja tämän osoittama rakkaus olivat varmasti hänelle rankka paikka...

Tottakai haltiatkin voivat tuntea kaikkia edellämainitun kaltaisia tunteita, jotka me miellämme inhimillisyyden osasiksi. Pointtini lienee kuitenkin, että nuo tunteet vain ovat kokonaan aivan toisella tasolla. Enempää en osaa sanoa, sillä minäkin (valitettavasti/onneksi) olen vain ihminen

nerdanel sanoi:

haltiat eivät ole ihmisiä. Heissä ei siis minun mielestäni kuulu olla mitään inhimillistä. Vähintäänkin heidän luonteen- ja persoonan laatunsa eroaa ihmisten vastaavista, ne ovat ehkä syvempiä.

Click to expand...

Toisaaltahan haltioilla olisi päinvastoin ollut varaa ottaa asiat ihmisiä kevyemmin, niinkuin Rivendellin puissa lallattelevat, kääpiöiden parroille naureskelevat "Hobitin" haltiahipit näyttivätkin tekevän.
O! tril-lil-lolly
the valley is jolly,
ha! ha!


Siellä missä Tolkien kuvailee haltioiden sisäistä elämää yksityiskohtaisimmin, se näyttää kyllä minusta kovin inhimilliseltä. Jossakin kirjoituksessa, en nyt muista missä, Tolkien puhuu haltioista nimenomaan ihmisyyden esteettisten ja intellektuaalisten puolten edustajina. Jonkin luokituksen mukaanhan Tolkienin maailmassa haltiat, ihmiset (& näiden alalaji hobitit) ja örkit olisivat kaikki saman lajin edustajia, saman jatkumon ääripäitä.

Jos ihmisten ja haltioiden sielunelämä onkin samanlainen, niin tarkoittaisiko se että kuolevaisuus ei ole olennainen ja perustava osa ihmisyyttä? Ehkä jossain tolkienilaisessa teologisessa mielessä näin olisikin, nimittäin jos kuvitellaan että ihmiset on tarkoitettu elämään jossain muualla, missä he eivät ole kuolevaisia.

Mahdollisten periaatteellisten syiden lisäksi on tietysti käytännöllisiä, kerrontateknisiä syitä siihen, miksi Tolkienin haltiat (tai muutkaan ei-inhimilliset hahmot) eivät tunnu kovin ei-inhimillisiltä. Oikeasti ei-inhimillisen henkilön kuvaileminen uskottavalla ja kiinnostavalla tavalla on epäilemättä aika vaikeaa, eikä se varmaankaan ollut Tolkienin keskeinen tavoite.
Minua viehättävät "Tarun" ei-inhimillisimmät hahmot, Tom Bombadil ja Lukitar, ja rotuna ei-inhimillisimmät entit. (Puuparta on kyllä henkilönä aivan liian inhimillinen.) Olen jossain aiemmassa keskustelussa harmitellut sitä, että Tolkien ei kirjoittanut kotkista kuudetta puhuvaa, vapaata kansaa omine kielineen, kulttuureineen ja historioineen.

Telimektar sanoi:

Jonkin luokituksen mukaanhan Tolkienin maailmassa haltiat, ihmiset (& näiden alalaji hobitit) ja örkit olisivat kaikki saman lajin edustajia, saman jatkumon ääripäitä.

Click to expand...

Tuo on aika mielenkiintoinen ajatus, johon en ole aiemmin törmännytkään. Saman lajin edustajia vai? Hmm. Olisi ylipäätään jännä pohtia, miten evoluutio on Keski-Maassa jyrännyt (vai onko se jyrännyt), vaikka sitä ei kai tuolla ajatuksella kyllä haeta - kunhan tässä sivupoluille eksyn.

Hahmojen inhimmillisyydestä yleensä tahtoisin sanoa, että minuun on nyt (kun luen pitkästä aikaa TSH:ta ) tehnyt vaikutuksen Gimli. Kun Saattue tuli Lórieniin, Gimlin silmät piti sitoa, ja hän ei tykännyt ajatuksesta. Aragornin ehdottaessa, että kaikkien Saattueen jäsenten silmät sidottaisiin, Gimli sanoi, että "tyydyn siihen, että vain tämä Legolas jakaa sokeuteni". Aika erittäin lapsellista minusta, ja hyvin inhimmillistä. Mahtoi Legolasta sapettaa, että juuri hän olisi Gimlin ehdotuksen mukaan joutunut kulkemaan halki haltioiden übermaan silmät sidottuina.

Häijy kääpiö tuo Gimli [26]

Eri lajit/rodut/kansat sekä ovat että eivät ole inhimillisä. Kaikilla on kaksi sukupuolta ja samankaltaiset sukupuoliroolit, on ydinperhe ja lapsuus ja nuoruus ja vanheneminen (myös haltioilla), on samankaltaiset tarpeet ja toiveet ja heikkoudet. Rakastutaan ja vihataan, kannetaan kaunaa ja tehdään kostoa. Muistetaan ystävyyttä ja pidetään lupauksia. Halutaan vaikutustvaltaa ja tunnustusta. Pohjimmiltaan he ovat mielestäni hyvin samankaltaisia.

Miten haltioiden psyyke sitten eroaa kuolevaisista... no, itse kuolemakysymystä kiinnostavampana näen juuri tällä hetkellä kysymyksen kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta. Hehän kokevat nuo asiat aivan eri tavalla, eikä se voi olla vaikuttamatta.

Päärynä sanoi:

Tuo on aika mielenkiintoinen ajatus, johon en ole aiemmin törmännytkään. Saman lajin edustajia vai? Hmm. Olisi ylipäätään jännä pohtia, miten evoluutio on Keski-Maassa jyrännyt (vai onko se jyrännyt), vaikka sitä ei kai tuolla ajatuksella kyllä haeta - kunhan tässä sivupoluille eksyn.

Click to expand...

Evoluutio kyllä jyrää Ardassa ainakin jollain tasolla. Ovathan hobitit joka tapauksessa kehittyneet ihmisistä, ja eri kielet kehittyneet toisistaan.

Sormeni syyhyäisivät päästä tutkimaan haltiakulttuureiden materiaalisen puolen evoluutiota eri kansoilla. Tosin sillä puolella tuntuu sikäli tulevan pää vastaan, että kaikkina aikoina ja kaikilla (hyvillä) kansoilla on hyvin samankaltaiset kauneuskäsitykset ja suppeiden kuvausten perusteella mitään merkittävää kehitystä ei vaatteissa ja esineissä tapahdu.

Mikä on näin "tutkijan" *tärkeällä äänellä* silmissä hyvin epäinhimillistä. Melko sadunomainen elementti oikeastaan kaiken sen yleisen kehityksen ja muutoksen keskellä.

Päärynä sanoi:

Saman lajin edustajia vai? Hmm.

Click to expand...

Näin ainakin joku Tolkienin kuvailemaan Keskimaahan eksynyt materialistinen tutkija päättelisi, saavathan ihmiset ja haltiat keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Esimerkiksi Túrinia jotkut haltiat erehtyivät aluksi pitämään haltiana, mikä osoittanee ettei ulkomuodossakaan kovin suuria eroja ollut. Edelleen, örkkienhän katsotaan yleensä polveutuneen joko haltioista, ihmisistä tai molemmista, ja ainakin Puuparta uskoi että örkit ja ihmiset pystyivät lisääntymään keskenään.

Ihmisten ja haltioiden erot olivat enemmän "yliluonnollisella" tasolla, nimittäin sielun ja ruumiin suhteessa toisiinsa, sekä sielun kuolemanjälkeiseen kohtaloon. Valië Niennan mainitsema seksuaalisuus on kiinnostava. Haltioilla seksuaalinen intohimo ei ilmeisesti koskaan esiintynyt ilman (pysyvään, yksiavioiseen liittoon tähtäävää) romanttista intohimoa.

Mutta tämä ero palautunee - ainakin jossain määrin - yleisempään eroon ruumiin ja sielun suhteessa sekä kuolemanjälkeisessä kohtalossa. Ensinnäkään haltioilla ei ollut mitään pakopaikkaa yksiavioisesta suhteestaan (kun se kerran oli normi): kaikki tiesivät että viimeistään Mandoksessa tavataan jälleen. Ehkä tärkeämpi ero oli siinä, että haltioilla sielu hallitsi ruumista paljon perusteellisemmin kuin ihmisillä. (Jos oletetaan että ei-romanttinen seksuaalinen halu oli tässä dualistisessa mallissa pelkästään ruumiin halu, niin silloin haltian sielu ei koskaan päästänyt sitä vallitsemaan.) Myös tämä haltian sielun täydellisempi valta ruumiin yli ehkä palautuu siihen että haltian ruumiin oli määrä kestää ja palvella sieluaan maailman loppuun asti. Ihmiset olivat "muukalaisia" sekä Ardassa että omassa ruumiissaan, he eivät hallinneet kumpaakaan eivät tunteneet niissä oloaan kotoisaksi.

Telimektar sanoi:

Näin ainakin joku Tolkienin kuvailemaan Keskimaahan eksynyt materialistinen tutkija päättelisi, saavathan ihmiset ja haltiat keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Click to expand...

Okei, nyt alkaa kuulostaa jo tutummalta Totta on, puolhaltioita riittää. Mutta Tolkienin maailmassa on kyllä se vähän outoa, että lajeja (tai miksi niitä haluaa sanoa) luotiin aluksi monta erilaista pitkälle kehittynyttä alkueliötä. Mietityttää vain, että mitäköhän tällaisten, keskenään hieman erilaisten alkutyyppien (alkuörkkien, alkuihmisten jne) risteytymät pitkällä aikavälillä tuottivat. Valië Niennan hobitti-ihmisesimerkki on aika jännä. Mutta nyt lopetan offauksen tähän ja yritän pysyä hahmojen inhimmillisyydessä.

Ensinnäkään haltioilla ei ollut mitään pakopaikkaa yksiavioisesta suhteestaan (kun se kerran oli normi): kaikki tiesivät että viimeistään Mandoksessa tavataan jälleen.

Click to expand...

Tarkoitatko, että haltiat pysyivät puolisoilleen uskollisina osin siksi, että he olivat kuolemattomia? Jos itse olisin haltia, en ainakaan jäisi jumittamaan rasittavaksi käyneen puolisoni läheisyyteen, vaan hankkiutuisin hänen seurastaan eroon - sitä suuremmalla syyllä, että edes kuolema ei voisi vapauttaa minua hänestä. Vaikka tämä oli ehkä liian häijy ajatus Ardaan sovitettavaksi, ja liian ihmismäinen.

Minulle tulee kyllä välillä haltioista sellainen tunne, että he eivät oikein välitä mistään, tai että elämä ohittaa heidät koko ajan ja he pakottavat itsensä suhtautumaan siihen stoalaisella tyyneydellä. Vähän sellainen "katselenpa tässä kun kultaiset lehdet putoavat". Että he eivät oikein tajua minkään merkitystä. Pakkohan sitä on olla aika välinpitämätön, että pystyy katselemaan jatkuvaa kuolemista ja kaiken katoamista vuosisatojen ajan.

Telimektar sanoi:

Siellä missä Tolkien kuvailee haltioiden sisäistä elämää yksityiskohtaisimmin, se näyttää kyllä minusta kovin inhimilliseltä. Jossakin kirjoituksessa, en nyt muista missä, Tolkien puhuu haltioista nimenomaan ihmisyyden esteettisten ja intellektuaalisten puolten edustajina.

Click to expand...

Mutta siis haltioiden olemus esteettisyyden ja älyllisyyden tasolla on kuitenkin ihmisten saavuttamattomissa? Et kirjoittanut tällaista, mutta tuo kysymys nousi mieleeni. Samalla jo mietinkin, onko haltioissa toteutuva ruumiillinen ja sielullinen täydellisyys (jota ihmiset eivät ilmeisesti kykene saavuttamaan) lainkaan inhimillistä. Toisin sanoen, ajatukset ja pyrkimykset ihanneihmisyyteen ovat varmasti varsin inhimillisiä, mutta jos nuo kuvitelmat todella olisivat -tai paremminkin toteutuisivat jossakin henkilössä - eikö se olisi...hmm...jo epäinhimillistä?

Edellistä kirjoittaessani kello on jo paljon, joten esitän pahoitteluni, jos teksti vaikuttaa käsittämättömältä
Ja minun olisi pitänyt määritellä termi "inhimillisyys", sorry.

Monesti TSH:ta ja varsinkin Silmaa lukiessani päähäni toki nousee ajatus, että hei, nämähän ovat aivan liian täydellisiä. Mitäs tämä sitten meinaa? Mielestäni Tolkien ehkä otti liikaakin maailmaansa täydellisiä haltioita ja viisaita tietäjiä, valaria ja maiaria. Itseasiassa se huvittaa minua enemmän, kuin ärsyttää, sillä monesti en laikaan voi pitää kirjoista, joissa joku henkilö on se itse täydellisyys.

Teksti voi hiukan takkuilla, kun on tuota aikaa viimeisestä viestistä (Syyttäkää opiskelua ihmiset, syyttäkää sitä)

Törmäsin tässä Tom Shippeyn Roots and Branchesiä lukiessani erääseen pieneen muutokseen, jonka Tolkien teki Tarun toiseen laitokseen 1960-luvulla. Muutoksiahan Tolkien teki toiseen laitokseen vaikka kuinka ja monta, mutta tämä muutos on sikäli harvinaisempaa sorttia, että kyseessä on mielestäni muutos huonompaan. Hivenen sitä mieltä oli myös Shippey kommentissaan. Kyseessä on katsoakseni ihan tervetullut pieni kupru Aragornin viileän hallitussa imagossa - sen verran kupru, että Tolkien jonkun lukijapalautteen pohjalta katsoi sen parhaaksi siistiä pois (minusta hivenen ontuvalla korjauksella).

Koska kissa ei karvoistaan pääse, seuraavassa kohta ensin niin kuin se suomennoksessa seisoo (paitsi poikkeavassa lausejärjestyksessä, se kun on virheellinen), ja sitten sellaisena kuin se likimain olisi ollut jos suomennos olisi tehty ensimmäisestä laitoksesta, eli kriittinen kohta kääntämänäni. Kyseisen kohdan kommentaarin löytää The Lord of the Rings Companionin sivulta 529. Kohta on Tarun kovakantisen 2007-laitoksen sivulla 807.

"Oletko sinä katsonut siihen kirottuun velhonkiveen!" huudahti Gimli kasvoillaan pelkoa ja hämmästystä. "Sanoitko jotain - hänelle? Gandalfkin pelkäsi tuota kohtaamista."
"Unohdat kenelle puhut", Aragorn sanoi tuimasti ja hänen silmänsä leiskuivat. "Mitä pelkäät minun sanoneen hänelle? Enkö ilmoittanut arvoani avoimesti Edorasin portilla? Ei, Gimli", hän sanoi lempeällä äänellä ja synkkyys katosi hänen kasvoiltaan ja hän näytti siltä kuin olisi saanut valvoa tuskissaan monta unetonta yötä. "Ei, ystäväni, minä olen Kiven laillinen valtias, ja minulla on sekä oikeus että voimaa käyttää sitä, näin minä arvioin."

Ja likimain näin se olisi mennyt ensimmäisen laitoksen mukaan:

"Oletko sinä katsonut siihen kirottuun velhonkiveen!" huudahti Gimli kasvoillaan pelkoa ja hämmästystä. "Sanoitko jotain - hänelle? Gandalfkin pelkäsi tuota kohtaamista."
"Unohdat kenelle puhut", Aragorn sanoi tuimasti ja hänen silmänsä leiskuivat. "Mitä pelkäät minun sanoneen: että minulla on täällä kapinoiva kääpiönlurjus, jonka mieluusti vaihtaisin palvelusalttiiseen örkkiin? Ei, Gimli", hän sanoi lempeällä äänellä ja synkkyys katosi hänen kasvoiltaan ja hän näytti siltä kuin olisi saanut valvoa tuskissaan monta unetonta yötä. "Ei, ystäväni, minä olen Kiven laillinen valtias, ja minulla on sekä oikeus että voimaa käyttää sitä, näin minä arvioin."

Heh, kannatan alkuperäistä versiota huumoripitoisuuden takia. Mutta itse tilanne tuntuu hiukan teennäiseltä? Mistä Aragorn Gimlille niin tiuskaantui, että sanoi hänen kapinoivan? Ehkä se olisi luontevampi kontekstissa. Jaa-ah, olisi hieno saada käsiinsä lista niistä muutoksista, joita toiseen painokseen tehtiin.