Hathan kokoelmatopic, päivitetty 22.11.

Päätin olla fiksu ja yhdistää kolme topikkiani. Ei taida olla edes sallittua pitää täällä useampaa kuin yhtä, eikä se ainakaan ole järkevää. Tähän topikkiin sitten tulee kaikki mitä teen - tähän mennessä siis Keski-Maa -runoja, poliittisesti epäkorrekteja runoja ja tuo yksi ihmeen novelliharjoitus.


En ole tainnut pariin vuoteen edes postata Notskille, saatika sitten laittanut tänne runojani. Joskus olin täällä tosi aktiivinen, valvojakin ja kaikkea. Mutta ei kai tätä edes lue kukaan joka sitä muistaisi...

No niin, se nostalgiasta. Runosuoli alkoi pursuta:
(varoitus: tuo ekan runon loppu meni vähän vähemmän vakavaksi :roll: )

Kääpiöiden luominen

Oli kerran Keski-Maassa
aika paha ja pimeä,
kansat keinui kehdoissansa
tyytyväisesti tutien.

Silloin keksi seppä Aulë,
mahtitakoja valarin,
liekeissänsä lapset luoda,
kivikansan kilkutella.

Takoi päivän, takoi toisen,
takoi kohta kolmannenkin,
viimein valmiiksi sai kaikki
seitsemän isää khazâdin.

Ilúvatar, kaiken luoja,
silloin lausui, noin nimesi:
"Yrittipä multa viedä
monopolini Melkorkin,
vaan et pysty, seppä rukka,
elämää sä uutta luomaan!"

Siitä Aulë katumahan,
itkemähän, parkumahan:
"Täss' on mulla moukarini,
pirstaks isken pikkuruiset!"

Mutta Eru anteeks antoi,
synneistä ei sakottanut:
"Niille annoin elon liekin,
siis ne omiksi adoptoin.
Ilman tulta taivahaista
ois ne puutarhatonttuja."

Siitä syntyi kitukansa,
partakarvain kärventäjät,
haltioiden ikiriesa,
kaikkien aikain amikset.

Berenin ja Lúthienin uusi elämä

Ei ole ilmoisna ikänä
tultu tuonen tuolta puolen
maisen matkan määränpäästä
Mandosin manan majoilta
kivikkoiseen Keski-Maahan,
Endoriin elelemähän.

Paitsi kerran neito norja,
kaunein koko Keski-Maassa,
sekä suuri sotaurho,
sulhasensa tuo sorea.

Vain sen yhden kerran antoi
kuolleen kansan kahlitsija
armon käydä oikeudesta,
pariskunnan poies päästi.

Kuolemankin kohdattuaan
saavuttajat Silmarilin
häiriöttä huiliskella
naureskellen nautiskella
saivat sitten saarellansa
elämänsä loppuun asti.[/i]

Enpä totea muuta, kuin että

Vain sen yhden kerran antoi
kuolleen kansan kahlitsija
armon käydä oikeudesta,
pariskunnan poies päästi.

on heikoin noista riimityksistä. Se ei ole enää oikein Kalevalan kuuloisessa mitassa.

Naavaparta, vanha ukko,
visiitillä täällä käydä.
Jos ei kelpaa nostalgia,
katoan täältä jällehen.

Pööh. Kuten näkyy, vain sinä sen osaat. Minä ole edes Kalevalaa lukenut.

Hienojahan ne. Kuuntelisit useamminkin Viimeisen samurain musaa

Selkeää plussaa oli Kalevala-mitan onnistuneisuus sekä itselle läheinen aihe. Myös pienet nykyaikaiset sanat, kuten "monopoli" vilkkuivat piristävästi tekstin seassa, ne oli onnistuneesti liitytte perinteisempään osioon. Miinusta oli jotkut vähän kökömmät riimitykset, mutta eivät nekään niin kovin huonoja olleet. Upeaa työtä

Re: Hathan kalevalamittaisia sovituksia Silmasta

Oikein oivallista. Kalevalamittainen riimittely on rakas harrastukseni, joten näitä oli ilahduttava lukea.

Rytmi on hyvä paria poikkeusta lukuunottamatta. Muutamassa kohdassa riimit seuraavat toisiaan ilman mitään vaihtelua. Esimerkiksi tässä on sellainen jankkaava rytmi:

Kuolemankin kohdattuaan
saavuttajat Silmarilin
häiriöttä huiliskella
naureskellen nautiskella
saivat sitten saarellansa
elämänsä loppuun asti.

Toisto on sinänsä oleellinen osa kalevalalaista tyyliä, mutta rytmin pitäisi jotenkin elää, kuten vaikkapa tässä:

Oli kerran Keski-Maassa
aika paha ja pimeä,
kansat keinui kehdoissansa
tyytyväisesti tutien.

Kalevalaisen runon kriteerit (tunnusmerkit tai jotain) täyttyvät kuitenkin varsin mallikkaasti. Kääpiöruno sai minut ihan nauramaan. Loppu oli tosiaan vähemmän vakava, mutta ei missään nimessä liian hulvaton rikkoakseen tunnelman.

Aktivoidu toki

runoilemaan runsahammin,
riimejä suolla surutta.

Loistavia! Tykkäsin etenkin tuosta Kääpiöiden luomisesta.
Riimitys loistava ja "vakavasta" aiheesta on äkkiä käännetty hauska runo.
Sanat: monopoli ja puutarhatontut olivat hauska lisä. Myöskin sana 'khazadin' oli hyvin keksitty oikeaan kohtaan. Itse en olisi sitä osannut käyttää samanlaisessa tilanteessa. Eniten pidin tästä kohdasta:

"Siitä syntyi kitukansa,
partakarvain kärventäjät,
haltioiden ikiriesa,
kaikkien aikain amikset."

Mie tykkään ja hihitän edelleen
Berenin ja Luthienin uudesta elämästä en saanut oikein otetta, tai sitten yksinkertaisesti luin sen ihan häthätää. siitä ei vain tuntunut jäävän mitään mieleen...

Toivottavasti pääsee lukemaan lisää!

Väsäsin sitten runon. Siitä tuli angstinen. Pyydän anteeksi. En ole yleensä harrastanut angstisia runoja. Mutta hei, se on ainakin Silmarillion-aiheinen angstinen runo!

Maanpakolaisen valituslaulu

Miksi tulin tänne, jätin taakse autuuden?
Nyt vain yhtä kautta takaisin voin saada sen.
Amaniin on mulla yksi ainokainen tie,
Murhe taikka kylmä rauta kotihin mut vie.

On kirotulla kansallamme viha valarin.
Suljetut on siksi meiltä portit Amanin.
Vain yksi Mahti meitä ei oo vielä hyljännyt;
Oi Mandos, ota sieluni, se saleihis vie nyt.

Nyt kuihtuu toivo lailla niphredilin kukkasten
Kun lähestymme kohtaloa yhä taistellen.
Ei koskaan saavu haltioille aamunkoitto uus.
On loppumme jo tulossa, ja pitkä ikuisuus.

Niin peittyy tähdet Elberethin synkkään pimeyteen
Ja kaikki kansat Keski-Maan jo suistuu orjuuteen.
Vaan sieluni se Suuren Meren taakse palajaa,
Se Dagor Dagorathiin asti siellä rauhan saa.

Nyt kuihtuu toivo lailla niphredilin kukkasten
Kun lähestymme kohtaloa yhä taistellen.
Ei koskaan saavu haltioille aamunkoitto uus.
On loppumme jo tulossa, ja pitkä ikuisuus.


muoks: poistin turhan säkeistön kertauksen
muoksmuoks: Pändi esitti sen sitten kertauksen kanssa, nini että lisään sen takaisin.

Se oli kaunis. Sai vielä yhden kyyneleen silmään, vaikka luulinkin jo itkeneeni ne tänään loppuun. Valittamista en oikein keksi. Vain "Nyt vain yhtä kautta takaisin voin saada sen." pikkasen lipesi muuten niin huolitellusta ja loistavasta runosta.

Erityisesti pidin kohdista "Vain yksi Mahti meitä ei oo vielä hyljännyt;
Oi Mandos, ota sieluni, se saleihis vie nyt." ja "Vaan sieluni se Suuren Meren taakse palajaa,
Se Dagor Dagorathiin asti siellä rauhan saa.". Ensimmäinen kuvasi hyvin tuskaa, tarvetta päästä pois kaikesta kivusta. Toinen kuvasi samaa, mutta toi siihen toivoa.

Siitä syntyi kitukansa,
partakarvain kärventäjät,
haltioiden ikiriesa,
kaikkien aikain amikset.


Purskahdin nauruun kun luin viimeisen säkeistön, näinhän se on

Kääpiöiden luominen

Kalevalamittainen rytmittely (kuten edellä todettu) on hyvin onnistunut, muttamutta... se olen minä, tiedän, mutta välillä tuli se tunne että se oli liian kalevalamaista. Tarkoitan, että sen oikein käyttäminen on hienoa ja saavutus, mutta... omaperäisyyttä ehkä uupui välillä? En pysty osoittamaan mitään kohtaa, missä se esiintyi eniten, mutta jossain runon keskivaiheilla asia alkoi häiritsemään. Pidin tästä runosta kuitenkin paljon.

Berenin ja Lúthienin uusi elämä

Tähän menee hieman sama asia, runona se oli hieno, mutta minusta omaperäisyyttä puuttuu. Ja ehkä... ehkä runo oli hieman "rempseä" loppua kohti? Tuli liian vahvasti Kalevala mieleen, eikä se minusta ole hyvä asia (en tarkoita Kalevalle pahaa, mutta sitä omaperäisyyttä mietin).


Maanpakolaisen valituslaulu

Pidän, pidän, pidän ERITTÄIN paljon. Enkä siksi että se on angstinen, hys! Olit tavoittanut sen tuskan, mitä he varmasti tuntivat ja sait sen sanoiksi ja ilmaisit sen erittäin kauniisti. Runossa on erittäin hyvin tuotu esille se tuska, mutta siinä on silti hyvin syvä rauhallisuuden sävy. Runon minä tietää miten asia on, hän tuntee surun ja tuskan ja miten se kaikki loppuu. En sanoisi hänen olevan epätoivoinen, vaikkei runo minusta toivoa erityisesti välitä. Hän vain on rauhallinen surussaan.

Niin peittyy tähdet Elberethin synkkään pimeyteen
Ja kaikki kansat Keski-Maan jo suistuu orjuuteen.
Vaan sieluni se Suuren Meren taakse palajaa,
Se Dagor Dagorathiin asti siellä rauhan saa.

Nyt kuihtuu toivo lailla niphredilin kukkasten
Kun lähestymme kohtaloa yhä taistellen.
Ei koskaan saavu haltioille aamunkoitto uus.
On loppumme jo tulossa, ja pitkä ikuisuus.

Pitäähän minun tähän topicciin kommentoida, että tuo Maanpakolaisen valituslaulu on aivan loistava runo. Syvine tunnelatauksineen se suorastaan huusi "olen körttivirsi!", ja antoi inspiraation sävellystyölle - vaikka eihän se mitään työtä ollut. Kiitos Hatha

2062 - Hathan synkkä tulevaisuuskenaario

Kävellessäni koulusta (kyllä, olen jo koulussa) kotiin pilvisenä ja synkkänä iltapäivänä mieleeni alkoi työntyä ajatuksia. Kehittelin niitä aikani, ja kirjoitin koko roskan tarinan muotoon. En ole yrittänytkään kirjoittaa fiktiivistä tekstiä neljään vuoteen, joten dialogin laatu ei ole paras mahdollinen. Olen kuitenkin luovalla tuulella, ja haluan kehittää taitojani ja antaa mielikuvitukselle töitä. Jos ei tämä novelli ehkä teknisesti olekaan maailman hienoimpia, se toivoakseni herättää jonkinlaisia tunnetiloja. Aihe on poliittinen, ja tällä kertaa se jopa muistuttaa minun omaa ajatusmaailmaani, vaikka ei aivan täsmääkään. Tämä siis erotuksena noihin toisessa topikissa oleviin runoihin, jotka lähtevät minulle päinvastaisista aatteista.

2062

Loppu on tulossa. Suomen loppu, kaikkien Euroopan maiden loppu, minun loppuni. Toivottavasti jälkimmäinen tulee ensin. Makaan sairaalassa odottamassa sitä. Olen sairas, parantumattomasti, kuolettavasti sairas. Henkiset kykyni ovat ennallaan, mutta on vain ajan kysymys milloin saan niin voimakkaan kohtauksen että elimistöni ei enää kestä sitä vaan luovuttaa. Kirjoitan tämän, koska olen aina rakastanut dramatiikkaa, ja tästä päivästä saa upean dramaattisen kertomuksen.

En ollut puhunut pojalleni kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Minun silmissäni hän oli häpeällinen petturi joka käytti valtavaa karismaansa ja puheenlahjojaan tuhotakseen kaiken sen, mihin minä uskoin. Tänä aamuna sairaanhoitaja kuitenkin tuli huoneeseeni ja ilmoitti poikani tulevan katsomaan minua. Olin järkyttynyt enkä ehtinyt valmistautua henkisesti tapaamiseen kun poikani jo astui huoneeseeni ja pyysi henkilökuntaa poistumaan. Olin toki nähnyt hänet lähes joka päivä TV-uutisissa ja verkkolehdessä, mutta viimeksi olin tavannut hänet henkilökohtaisesti neljännesvuosisata sitten. Poikani, jonka olin viimeksi nähnyt komeana nuorukaisena, oli nyt kaljuuntuva keski-ikäinen mies. Hän näytti tyyneltä ja rauhalliselta, mutta hänen otsansa oli täynnä ryppyjä.

Olimme molemmat hiljaa ja katselimme toisiamme. Odotin, että hän aloittaisi puhumisen tai lähtisi pois. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän avasi suunsa ja lausui hiljaisella äänellä yhden sanan: ”Anteeksi.”
”Sinä tuhosit Euroopan”, vastasin.
”En ole yksin vastuussa. Se oli kansan tahto”, poikani puolusteli.
”Se oli kansan tahto, mutta sinä olit heidän johtajansa. Sinä johdit heidät harhaan. Sinä kiersit ympäri Eurooppaa pitämässä palopuheita joissa julistit nationalismin ilosanomaa kaikille kansoille. Sinun karismasi ansiosta puolueesi sai enemmistön Euroopan parlamenttiin. Sinä olit huijaamiesi ihmisten valitsema liittovaltion presidentti, joka julisti Euroopan Unionin lakkautetuksi ja osavaltiot itsenäisiksi. Sinun syytäsi on, että kaikki Euroopan kansat joutuvat seisomaan yksin ja valitsemaan kahden pahan välillä. Sinä olet Suomen presidentti, jolle eduskunta on hätätilassa antanut yksinvaltiaan oikeudet. Sinä teit päätöksen, että Suomi taistelee. Sinun vuoksesi tämä maa on kohta osa Venäjää.”
Annoin kaiken sisälleni vuosien varrella patoutuneen kaunan tulla esiin. Hallitsija kuunteli hievahtamatta vieressä.
”Mitä olisin voinut tehdä? Antautua suosiolla? Liittyä ICF:iin?”, hän kysyi.
”Kansainvälinen korporaattifederaatio ei ole Venäjää parempi vaihtoehto, vaikka osa Euroopan maista onkin päätynyt siihen tulokseen. Sinä olet valinnut taistelun Venäjää vastaan, joten nyt olemme sodassa. Sodassa, jota emme voi voittaa. Teit ratkaisevan virheen ryhtyessäsi taistelemaan EU:ta vastaan ja lopulta hajottamalla sen. Sinun olisi pitänyt ymmärtää että Eurooppa ei selviä hajanaisena.”
Poikani ei luovuttanut. ”En voinut tietää että fasistit kaappaavat vallan Venäjällä ja suuryritykset Amerikassa! Rauhanomaisen Venäjän ja demokraattisten Yhdysvaltojen välissä Euroopan kansat olisivat voineet rakentaa kansallisvaltioitaan ilman mitään ulkopuolista uhkaa.”
”Molemmat ennustettiin jo hyvissä ajoin. Sinä ja puolueesi piditte huolen siitä että ennusteet vaiettiin kuoliaaksi.”

Euroopan entinen johtaja oli hiljaa. Hänen kasvojensa avuton ilme paljasti hänen lopullisesti tiedostavan erehdyksensä. Epätoivo, jonka hän oli vaivalla peittänyt, murtautui esiin ja sai hänen äänensä horjumaan. ”Venäläiset ampuvat minut kun saavat minut kiinni”, hän kuiskasi kauhuissaan.
”Niin ampuvat”, vastasin.
Hänen äänensä kohosi lähes huudoksi. ”Mitä voin tehdä? Miten voin korjata virheeni?”
Aina itsevarmana ja rauhallisena esiintynyt valtiomies alkoi menettää tunteidensa hallintaa. Vastasin kuitenkin armottoman kylmästi. ”Et mitään. Yhtään mitään ei ole tehtävissä. Valinnat on nyt tehty, ja meidän on sopeuduttava tilanteeseen. Takaisin ei ole paluuta. Koko Amerikka ja suuri osa Eurooppaa ja Afrikkaa jää yritysjohtajien sorron alle yhteiskuntaan, jossa tavallisen ihmisen henki ei ole vallassa olevalle eliitille monenkaan dollarin arvoinen. Loput Euroopasta ja Afrikasta jäävät Venäjän äärioikeistolaisten, kaikkia kansoja tasapuolisesti vainoavien johtajien käsiin. Lopulta näiden kahden sortajavaltion välinen ydinsota lopettaa ihmisen olemassaolon tällä planeetalla, ellei sitten George Orwellin esittämä skenaario maailman keskinäisessä yhteisymmärryksessä jakavista totalitaristisista hirmuvalloista toteudu. Mutta sitä ei kumpikaan meistä tule näkemään. Meillä on sovittu tapaaminen viikatemiehen kanssa ennen sitä.”
”Minä olen tuominnut koko maailman ikuiseen kadotukseen!”, huusi poikani kauhun vallassa. Katsoin häntä surullisena silmiin. Niistä kuvastui pelko ja häpeä, mutta ei hän katunut tekojaan tai maailmalle aiheuttamaansa kärsimystä. Hän pelkäsi oman henkensä puolesta. En voinut antaa hänelle anteeksi. ”Niin olet, poikani”, vastasin hiljaa. ”Niin olet.”

Ilmeisesti poikani oli tullut luokseni kun ei ollut hädässään löytänyt lohdutusta mistään muualta. Nyt hänen viimeinen toivonrippeensä oli murentunut. Itsenäisen Suomen syntinen presidentti menetti itsehillintänsä viimeisetkin rippeet. Hän ryntäsi ulos huoneesta paiskaten oven auki. Sairaanhoitajat, jotka olivat olleet ulkopuolella toivoen kuulevansa jotakin oven läpi, väistivät nopeasti hänen tieltään. Yksi heistä tuli kysymään minulta, onko kaikki kunnossa. Nyökkäsin hajamielisesti tuijottaen seinää oven vieressä. Sairaanhoitaja poistui. Oltuani hetken hiljaa ajatuksissani avasin tietokoneeni saneluohjelman ja aloin sanella kertomustani. Tätä tekstiä on turha julkaista internetissä, sillä muutaman päivän kuluttua viimeiset vapaan maailman rippeet menettävät vapautensa ja internet jää palvelemaan vain venäläisten fasistien propagandaa ja suuryhtiöiden markkinointitarpeita. Tallennan sen kuitenkin tämän sairaalan tietoverkkoon, koska olisi sääli tuhota sitä vapaaehtoisesti. Venäjän armeija saapuu tänne muutamassa päivässä, joten vaadin lääkäreitä lopettamaan hoitoni. Jos he eivät suostu, pakenen sairaalasta. En tahdo nähdä omin silmin niitä kauhuja, jotka minun poikani on tälle maalle aiheuttanut.

Hathan poliittisesti epäkorrekteja huonojen aatteiden runoj

Sain innostuksen kirjoittaa runoja surkeiden aatteiden hengessä. Aloitin kiihkosuomalaisella äärioikeistolaisuudella. Aion kirjoittaa vielä ainakin stalinistisen ja natsistisen runon. Näiden sisältö on siis tarkoituksella ala-arvoista ja loukkaavaa, mutta ei suinkaan heijastele minun mielipiteitäni. Päin vastoin, tarkoitus on herättää ajatuksia siitä että jotkut ihan tosissaan uskoivat ja uskovat tällaiseen älyttömyyteen.

Perusteellisen aineistoon perehtymisen jälkeen päässäni soi Mustapaitojen marssi (löytyy MP3:sena tästä), jolla oli erityisen suuri vaikutus työhöni. Täytyy vielä kiittää hienoa historiahyypiöiden ylläpitämää Valtakunta-nettisivua, josta alunperin sain innostuksen tutustua äärioikeistolaiseen lyriikkaan.

Suur-Suomen marssi

Liian kauan on kansamme taipunut
alla saastaisten ryssien paineen.
Suomen mies lähes horrokseen vaipunut
nyt saa palauttaa heimonsa maineen!

Mikä uljaampaa olla voisikaan
kuni puolesta heimomme kuolla?
Sankarvainaita iäti muistetaan
jotka kaatuvat idässä tuolla.

Sillä kerran me nousemme uudestaan,
vielä suuruuteen nostamme isäimme maan,
kansa Kullervon rientää taas Karjalaan,
palaa heimomme muinainen mahti!
Ryssä paeta saa pian Aasiaan,
jättää jälkeensä kauniin ja vapaan maan
joka Suomen kansalle annetaan,
aika meidän on määrätä tahti!

Vielä kerran maailma nähdä saa
kunhan kasvaa tää pohjoinen henki,
että Suomi on Euroopan mahtavin maa
eikä vieraiden kansojen renki.

Sen aikaan saa ylpeä aatteemme tää
että heimomme taistelun voittaa.
Sotajoukkomme Suur-Suomen synnyttää,
Mustapaitojen marssia soittaa.

Sillä kerran me nousemme uudestaan,
vielä suuruuteen nostamme isäimme maan,
kansa Kullervon rientää taas Karjalaan,
palaa heimomme muinainen mahti!
Ryssä paeta saa pian Aasiaan,
jättää jälkeensä kauniin ja vapaan maan
joka Suomen kansalle annetaan,
aika meidän on määrätä tahti!

muoks: njäh, oli pakko lihavoida tuo runon nimi

Ronald Reaganin uni

Kylläpä olen luovalla tuulella. Sain taas aikaan novellin, joka muistuttaa edellistä siinä mielessä että sekin perustuu dialogiin jossa toinen henkilö selittää menneisyyden tapahtumia toiselle. Tällä kertaa dialogin selittelevyys vain voidaan selittää sillä, että toinen henkilö ei oikeasti tiedä tapahtumista. Epäloogisuudet taas voi selittää sillä, että kyseessä on uni, ja unissa mikä tahansa on mahdollista. Hah. Sävy on lähinnä humoristinen eikä synkkä. Mistäköhän edes tuli idea kirjoittaa tarina uneksivasta Ronald Reaganista? Eru yksin tietää...

Ronald Reaganin uni

Viime yönä näin outoa unta. Unessa olin lukemassa CIA:n uusinta raporttia Neuvostoliiton ydinkokeista yksin huoneessani. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi tyhjästä mies. ”Kukas sinä oikein olet kun tuolla tavoin tupsahdat tyhjästä tarkasti vartioituun huoneeseeni?”, kysyin.
”Jonathan Jones, kaverit sanovat JJ:ksi. Sinä olet varmaan presidentti Reagan?” Ennen kuin ehdin vastata, kummallinen vieras jatkoi puhumista. ”Kyllähän sinä olet, naama näyttää siltä miltä pitääkin. Olen aina halunnut nähdä sinut, olethan sentään vaikuttanut maailmanhistoriaan ainutlaatuisella tavalla.”

”No, olenhan minä Yhdysvaltain presidentti, mutta en minä sentään niin paljon ole saanut aikaan että sitä pitäisi ainutlaatuiseksi kiitellä”, sanoin pystymättä kätkemään ylpeyttäni.
”Et vielä, et tietenkään! Mutta sinä tulet tekemään. Minä tulen katsos 2400-luvulta. Jokaiselle amerikkalaislapselle opetetaan sinusta jo ensimmäisellä luokalla!”, Jones vastasi.
Olin niin ylpeä ja onnellinen etten tajunnut ihmetellä vieraani kertomusta. ”Mahtavaa, Neuvostoliitto siis hävisi kylmän sodan minulle! Ovatko venäläiset nykyään kunnon kapitalisteja?”

Jonesin innokas hymy pyyhkiytyi pois hänen kasvoiltaan ja hän vastasi surumielisesti: ”Venäläisiä ei ole ollut enää neljään ja puoleen sataan vuoteen. Sinun laukaisemasi ydinohjukset tappoivat joka ikisen asukkaan tuosta suuresta maasta.”
Huolestuneena kysyin: ”Tekivätkö venäläisten ydinaseet sitten pahaa jälkeä Amerikassa?”
”Neuvostoliitto ei ampunut yhtäkään ohjusta Amerikkaan. Puolueen johtajat päättivät antaa Amerikan köyhien kostaa johtajilleen mieluummin kuin tappaa koko kansan. Kapitalistisikojen valta oli joka tapauksessa kaatumassa. Länsi-Eurooppa sen sijaan oli pakko tuhota, sillä siellä kansa oli edelleen valmis kuolemaan ahneiden johtajiensa ja vapaan markkinataloutensa puolesta.” Jonesin äänestä kuulsi halveksunta. Minä en pystynyt vielä käsittämään, saati hyväksymään, kuulemaani.

”Tarkoitatko että Yhdysvalloista tuli kommunistinen?”, kysyin epävarmasti.
”Kyllä vaan, Amerikan kansa heitti viimein riistäjien ikeen selästään ja on siitä asti nauttinut vapaudesta ja yhtenäisyydestä. Tietysti löytyy ihmisiä jotka vastustavat nykyistä, tilannetta, mutta heitä hoidetaan mielisairaaloissa hyvin kunnes he ovat taas yhteiskuntakelpoisia. Tokihan jokainen täysjärkinen ihminen ymmärtää kommunismin olevan paljon rahan valtaa parempi vaihtoehto.”
En ollut vieläkään sisäistänyt Jonesin sanoman todellista tarkoitusta. ”Entä minä? Mitä minulle tapahtuu?”, kysyin.
”Sinun toteuttamasi kahdensadan miljoonan itäeurooppalaisen ihmisen joukkomurha sai kansan yhä enemmän raivoihinsa, ja vallankumoukseen liittyi suurin osa niistä sotilaista, jotka eivät olleet mukana jo alusta lähtien. Lopulta viimeinenkin vastarinta murtui ja sinut löydettiin piileksimästä bunkkerista. Et ollut pystynyt tekemään samoin kuin oppi-isäsi Hitler, joten sinut raahattiin ulos, kuljetettiin häkissä New Yorkiin ja hirtettiin. Ruumiisi roikkui köyden jatkona Vapaudenpatsaan kruunun sakarasta vuosien ajan. Amerikan Sosialistisen Neuvostotasavallan avustuksella koko maailma otti vastaan kommunismin lahjan. Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään. Maailmanlaajuista kommunistivaltiota johtaa Alfred Bush, oikeudenmukainen ja rakastettava toveri. Kaverini muuten kiehuvat kateudesta kun pääsen kehuskelemaan sillä että pääsin kertomaan maailman pahimmalle murhaajalle hänen kohtalostaan!”
Yhtäkkiä kuulemani kertomuksen merkitys valkeni minulle. Lamaannuttava kauhuntunne valtasi minut enkä voinut paeta sitä. Pahimmissa painajaisissanikaan en ollut kuvitellut tulevaisuuden olevan tällainen!

Heräsin omaan huutooni. Jumalan kiitos se oli vain painajainen! Kun hengitykseni ja pulssini tasaantuivat, kauhuni hellitti ja repesin nauramaan. Unihan oli aivan älytön! Ei ajassa voi matkustaa, ja amerikkalaiset ovat heltymättömiä kommunismin vastustajia. Kun asiaa miettii, neukut ovat kyllä vaarallisia ydinaseineen. Miten niiden ohjukset oikein voisi torjua? Täytyy antaa Pentagonille lisää rahaa…

Suur-Suomen marssi teki todella vaikutuksen. Se vetosi huumorintajuuni (olenko jotenkin kieroutunut?) kaikessa mahtipontisuudessaan. Sinä todella tavoitit tuossa runossa sen saman hengen, mikä tuon tyylisissä marsseissa ja muissa runoissa on. Loistavaa, muuta en oikein osaa sanoa. Mutta odotan uteliaana muita poliittisesti epäkorrekteja runojasi.

Ronald Reaganin uni oli myös hauska. Jonathan Jonesin esittämä tulevaisuudenskenaario oli huvittavaa luettavaa: maailman laajuinen kommunistivaltio, kommunistijohtaja Alfred Bush... Mutta novellin kruunasi ehdottomasti tuo loppu, Reaganin reaktio uneen.

Kääpiöiden luominen oli loistava! Kalevalamitta toimi hienosti, onnitteluni! Erityisesti pidin siitä, että käytit toisaalta sen tapaisia ilmaisuja
kuin Ilúvatar, kaiken luoja,
silloin lausui, noin nimesi:
jotka olivat hyvin kalevalamaisia muutoinkin kuin runomittansa puolesta ja toisaalta sellaisia sanoja kuten monopoli ja puutarhatonttu.

Täytyypä sanoa, että olet monipuolinen kirjottaja!

Mielenkiintoisia novelleja... Tosin aivoni eivät tarpeeksi nopeasti kääntyneet poliittiselle vaihteelle ja novellien lukeminen oli kovin hidasta. Ehkä siitä johtuen pidin eniten novellien draamallisista aineksista, erityisesti 2062:n isä-poika -asetelmasta. Osaat kehitellä hyvin uskottavia henkilöhahmoja! Suomen diktaattorihallitsijallakin on heikkouksia, ihan oikein sille.

Poliittista selostusta voisit ehkä vähän vähentää, tai ainakin täydentää muulla kerronnalla. Nyt se katkaisee *draaman kaaren*. Hienovaraisemmin poliittiset tarkoitusperäsi (epäilen nimittäin, että niitä löytyy ) toteutuisivat ehkä paremmin.

Mutta siis erittäin hienoa, että kirjoitat tämän tyylisiä juttuja. Seuraava mielipidevaikuttamisen tyyli Michael Mooren jälkeen?

Pitkästä aikaa uusi runo. Mitään ei saa aikaan ellei tartu toimeen ja tee uhrauksia, kuten tässä tapauksessa yöunia. Mutta eiköhän se ole sen arvoista.

Kullervo Virtanen


Agarwaen

Maailman murheet iloon vaihtuu
tiimalasin hiekka haihtuu
poika kovan kohtalon
onnen aika poissa on

Mormegil

Käsi tarttuu mustaan miekkaan
turhaan virtaa hurme hiekkaan
liian suuri järkytys
rakkaimpansa menetys

Turambar

Ruumis lojuu hietikolla
sillä ei voi koskaan olla
mahtavinkaan ruhtinas
kohtalonsa valtias

En enää muista mistä tänne topikkiin päädyin, mutta näitä sinun kirjotuksia lukiessa tuli melkeen itsellekin sellanen olo, että voisi taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Ei niitä ajatuksia mistä oli The Miitissä puhe vaan ihan vaan jotain tarinoita jotka on kirjoitettu vaan olemaan tarinoita, mutta joissa on silti jotain minusta.
Jännä vaikutus sinulla :wink:
Tuosta ensimmäisestä novellista muuten tuli jostain syystä mieleen Le comte de Monte-cristo Ehkä siinä on joku samanlainen tilanne tai joku juttu. En tiedä.