Eli, mielipiteitä kirjoista, jotka ovat lukijalleen syystä tai toisesta vaikeita luettavia, vaikka ovatkin hyviä kirjoja. Pystyitkö silti lukemaan loppuun, jäikö kirja kesken, oliko kirja liian surullinen, pelottava, ahdistava, mietintöjä ja ajatuksia?
(En löytänyt samantyyppistä ketjua, joten aloittelen tätä.)
Omalle kohdalle sattui Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", joka on kuvaus 1970-luvun taistolaisuuden aatteen kuohunnan keskellä kasvaneesta Nellistä, kommunistiperheen tyttärestä.
Itselle yllättävän vaikea luettava, koska itse olen juuri samanlaisessa aatemaailmassa kasvanut, pioneerilapsi, taistolaislauluja raikuvasti vappumarsseilla laulanut ja Lenin-pinssejä kerännyt aikoinani. Barbiet olivat kiellettyjä leluja pöyristyttävän, naista alentavan ulkomuotonsa takia; niillä leikittiin salaa kaverin luona, jolla oli niitä monta ja voi miten siitä oli kateellinen. Vannottiin solidaarisuutta maailman sorretuille kansoille, Victor Jara oli tarunhohtoinen sankari, joulu oli omituinen kommarijärjestön tiloissa järjestetty juhla, vanhemmat rakastivat enemmän aatettaan kuin lapsiaan ja vaikka mitä.
Liekö sitten jäänyt niin paljon haudattuja traumoja lapsuudesta, että olen joutunut laskemaan kirjan monta kertaa kädestäni pakahduttavan tunnekuohun takia. Tavallaan kuitenkin ollut jännittävä huomata miten iso määrä vanhoja unohtuneita muistoja syöksyy takaraivosta lukiessa - huomasin jopa muistavani venäjäksi muutaman kommarilaulun sanat edelleen! Käsittämätöntä..
Silti, päätin, että kahlaan kirjan läpi vaikka väkisin. Pieneltä itsekidutukselta se tuntuu, mutta haluan tietää, miten Nellin ajatukset etenevät kirjassa ja kuinka hänen käy. Ja etenkin että löytääkö Nelli oman sisäisen rauhansa kirjan tarinassa vai jääkö asiat kesken.
(En löytänyt samantyyppistä ketjua, joten aloittelen tätä.)
Omalle kohdalle sattui Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", joka on kuvaus 1970-luvun taistolaisuuden aatteen kuohunnan keskellä kasvaneesta Nellistä, kommunistiperheen tyttärestä.
Itselle yllättävän vaikea luettava, koska itse olen juuri samanlaisessa aatemaailmassa kasvanut, pioneerilapsi, taistolaislauluja raikuvasti vappumarsseilla laulanut ja Lenin-pinssejä kerännyt aikoinani. Barbiet olivat kiellettyjä leluja pöyristyttävän, naista alentavan ulkomuotonsa takia; niillä leikittiin salaa kaverin luona, jolla oli niitä monta ja voi miten siitä oli kateellinen. Vannottiin solidaarisuutta maailman sorretuille kansoille, Victor Jara oli tarunhohtoinen sankari, joulu oli omituinen kommarijärjestön tiloissa järjestetty juhla, vanhemmat rakastivat enemmän aatettaan kuin lapsiaan ja vaikka mitä.
Liekö sitten jäänyt niin paljon haudattuja traumoja lapsuudesta, että olen joutunut laskemaan kirjan monta kertaa kädestäni pakahduttavan tunnekuohun takia. Tavallaan kuitenkin ollut jännittävä huomata miten iso määrä vanhoja unohtuneita muistoja syöksyy takaraivosta lukiessa - huomasin jopa muistavani venäjäksi muutaman kommarilaulun sanat edelleen! Käsittämätöntä..
Silti, päätin, että kahlaan kirjan läpi vaikka väkisin. Pieneltä itsekidutukselta se tuntuu, mutta haluan tietää, miten Nellin ajatukset etenevät kirjassa ja kuinka hänen käy. Ja etenkin että löytääkö Nelli oman sisäisen rauhansa kirjan tarinassa vai jääkö asiat kesken.