Itiöpölyä – Sananjalan varisevia kuvitelmia

Isilmírë sanoi:

Kertomus siitä, miten hobitit taistelivat hyökkääviä puita vastaan, kuulostaa sivumennen sanoen vähän liioitellulta. Sen mukaan hyökkääviä puita oli valtavasti, koska kerrotaan, että hobitit hakkasivat niitä maahan satoja. Millä keinoin hobitit, pienet taaperoiset, sen muka tekivät? Miten he saivat sytytettyä niin suuren palon, että metsä paloi kunnon kaistaleelta Aidan itäpuolelta? Miten he saivat tulen pidettyä aisoissa niin, ettei se levinnyt Aitaan ja Bukinmaan puolelle? Oliko Bukinmaan hobiteilla ehkä jonkinlaista kaskeamisosaamista?

Click to expand...

Olen lukenut tämän osuuden jo varhain aika lailla eri tavalla tulkiten. Katsotaanpa vielä:

(Merri:⁠) »Sanotaan että puut liikkuvat ja että ne voivat saartaa muukalaisen ja piirittää hänet. Kerran ne hyökkäsivät aitaa vastaan: ne tulivat, kasvattivat itsensä aivan sen viereen ja kallistuivat sen yli. Mutta hobitit tulivat ja hakkasivat maahan satoja puita ja sytyttivät Metsään suuren kokon ja polttivat kaiken maan pitkältä kaistaleelta aidan itäpuolelta. Sen jälkeen puut luopuivat hyökkäyksestä mutta tulivat hyvin epäystävällisiksi. Se iso raivio jonne kokko sytytettiin on vielä tässä lähellä.»

Tulkintani ytimessä on ajatus, että Vanhassa metsässä ei ole enää pitkiin, pitkiin aikoihin ollut enttejä. Sen sijaan siellä tavalliset puutkin kuuntelevat, aistivat ja »puhuvat» keskenään herkemmin kuin juuri missään muualla Fangornin metsää lukuun ottamatta. Vanhassa metsässä on myös perin runsaasti huornipuita, joista kaikkein enttimäisin on Halavaukko. Halavaukkokaan ei silti ole puupaimen. Se ei pysty komentamaan, vain yllyttämään – mutta Vanhan metsän huornit ja puut eivät paljoa yllyttämistä tarvitse.

Minun kaanonissani huornien juurakot liikkuvat yleensä hitaanlaisesti. Vain harvinaisen määrätietoisella päällä olevat entit voivat saada suuren joukon huorneja »kävelemään» kohti yhteistä määränpäätä. Huornien luontainen nopein tapa liikkua on lähinnä liukumista, ja huippunopeus on silloin reilusti alle puolet ihmisen reippaasta kävelyvauhdista.

Huorneilla on sanomattoman vahva vaisto toimia tavoilla, joita ihminen tai hobitti ei vahvoista epäilyksistä huolimatta kykene aukottomasti todistamaan tavallisille puille mahdottomiksi. Kun silminnäkijöitten määrä kasvaa, laskee huornien satunnainen halu toimia tätä vaistoaan vastaan jyrkästi. Kaikkein enttimäisimmät huornit eivät välttämättä noudata sääntöjä, mutta niitä on erittäin vähän. Halavaukko saattaa jopa olla Vanhan metsän ainoa. Useimmat huornit eivät myöskään koskaan varsinaisesti hyökkää tappaakseen, ellei ole enttejä niitä siihen kehottamassa, mutta ne ovat erinomaisen kykeneviä pelon herättämiseen, liikkumisen haittaamiseen ja myös – lähinnä puolustautumismielessä – vahingoittamiseen. Tästä kaikesta on poikkeuksia, mutta on erittäin harvinaista, että kukaan jäisi eloon kertomaan huorneista, jotka ovat omin päin nopeasti liikkuen piirittäneet hänet.

Eivätkä Vanhan metsän huornit tai puut milloinkaan unohda, että kerran muinoin niillä oli paljon tilaa olla ja elää.

Metsän »hyökkäys» olisi siis ymmärrettävä niin, että puut eivät suinkaan marssineet pensasaidan luo, vaan...



Kun metsä hyökkäsi

Sinä kesänä ne alkoivat kasvaa ja vesoa Pensasaidan suuntaan uskomattoman nopeasti. Mukana oli paljon aivan tavallisia Vanhan metsän puita, joilla ei ollut kykyä liikkumiseen, mutta jotka tunsivat samoin kuin huornit ja saivat siitä ylimääräistä elinvoimaa. Hiljaisimpien öitten pimeydessä aina muutama huorni liukui jalan, kaksi tai kolmekin aitaa kohti, parhaansa mukaan maastoutuen metsänreunan yleiseen laajentumiseen. Kun Bukinmaan hobitit eivät joka päivä käyneet katsomassa muutosta, he eivät osanneet sanoa, mikä osa siitä oli yliluonnollista. Oli vain pahaenteinen tuntemus, että mikään tavallinen metsä ei käyttäytyisi noin. Mitä enemmän hobitit välttelivät painostavaksi käynyttä metsänreunaa, sitä rohkeammiksi kävivät huornit ja sitä nopeammin levittäytyi nuori vesakko. Jotkut huorneista saattoivat lopulta liukua eteenpäin muutaman sylenkin verran yössä. Pian ensimmäiset ylettivät oksillaan pensasaitaan.

Periaatteessa huornit olisivat pystyneet paksuimmilla oksillaan tai juurillaan lyömään aitaa tyveltä hajalle kuin entinnyrkeillä konsanaan tai vielä helpommin riipien ja raastaen vaurioittamaan aidan lehtiä ja oksia. Mutta se ei ollut niitten luontainen tapa toimia. Niillä oli aikaa, eivätkä ne olleet kohdanneet minkäänlaista vastarintaa. Ne kasvattaisivat oksansa pensasaidan ylitse, vähä vähältä tukahduttaisivat sitä valon puutteella, siementäisivät sen toiselle puolen, kasvattaisivat juuria ja juurivesoja sen lomitse – ja lopulta, vuosien kuluttua, kun aita olisi paikoin aivan näivettynyt, alkaisivat myös rytisten liukua sen heikoimpien kohtien lävitse.

No. »Tämä peli ei vetele», tuumasi muuan tavallista vastuuntuntoisempi Rankkibukien palkkalainen tultuaan pitkästä aikaa katsastamaan aitaa. Hän aisti hyökkäävistä puista huokuvan vihan ja aidanhoitajat lannistaneen pelon.

Hän etsi Rankkihovista oikeat hobitit käsiinsä, ja jonkin ajan päästä pidettiin neuvoa Bukinmaan herran johdolla. Sopivan ajan tullen – ei esimerkiksi parhaaseen heinänteko- tai sadonkorjuuaikaan – päätettiin värvätä suuri osasto hobitteja torjumaan metsän hyökkäys. Kirves- ja sahahobitteja koottiin monta tusinaa, lisäksi tuli apupoikia iso joukko, ja huoltokin tarvittiin. Kenttäkeittiöväki, välskärit, kyytimiehet ynnä muut tukijoukot mukaan lukien hobitteja oli metsän näköpiirissä kovimpina työpäivinä hyvinkin toista sataa. Ketään ei jätetty hetkeksikään yksin, ja mitä lähempänä puita oltiin, sitä suurempina ryhminä liikuttiin. Jokaisen puun kaatumista seurasi matkan päästä pari apumiestä valmiina huutamaan, jos puu kallistuisikin odottamattomaan suuntaan (ei huono ajatus tavallisiakaan puita kaadettaessa).

Pikku haavereita sattui paljon. Kirveet lipsahtelivat, käsiin tuli haavoja, kiilat jumittuivat ja köydet katkeilivat paljon useammin kuin tavallisissa metsätöissä. Mutta työnjohtaja ei hellittänyt. Toisin kuin yleensä, hän muisti aina kehottaa työläisiään hitaampaan ja rauhallisempaan puurtamiseen, jos vastoinkäymiset tuntuivat kasaantuvan. Hellittää ei kuitenkaan saanut. Itse Bukinmaan herra kierteli vähintään kerran viikossa työmaalla valamassa uskoa joukkoihinsa, kehumassa ja palkitsemassa peräänantamattomimpia puunhakkaajia.

Jossakin vaiheessa puutavaraa alkoi olla levällään niin paljon, että se haittasi liikkumista. Hieman yllättäen juuri kukaan ei halunnut kaadettuja puita polttoaineeksi saati rakennustavaraksi. Kaikkialla kiersi huhuja siitä, miten aavemaisia asioita raivion laitamilla öisin sattui. Päällysmiesten palaverin jälkeen saatiin ylimmältä taholta vahvistus: kyllä, myös lisäurakasta maksettaisiin kelpo korvaus. Alkoi tukkitien ja kokkoaukion raivaaminen. Kaadetut puut oli jo aikaisemmin karsittu. Nyt pisimpiä ja raskaimpia runkoja pätkittiin sen verran, että niitä oli siedettävän helppoa ja sutjakkaa vedättää kuormajuhdilla kokkoaukiolle.

»Onkohan aukio vieläkin vähän liian pieni?» kysyi työnjohtaja. »Entä jos nousee odottamaton tuuli, ja oksisto ottaa kipinöistä tulen jollakin laidalla?»

»Palakoon vaikka koko metsä minun puolestani», puuskahti Bukinmaan herra miettien tyhjenevää kukkaroaan. »Kaatakaa mieluummin metsän laidasta vähän lisää puita, niin että pensasaita on varmasti turvassa, jos pahin tapahtuu.»

Päivinä, joina ei ollut liian kuivaa eikä tuulista, paloi metsässä pian suuri kokko. Ja se paloi ja paloi; puuta oli paljon. Kokon vahtijoita oli aina niin monta kerrallaan, ettei metsä juurikaan tehnyt heille kiusaa. Aukion laidat kyllä elivät oudosti, milloin niitä ei ollut kukaan katselemassa, ja pariinkin otteeseen oli kirveitten heiluttava kokkopaikan ympärillä uudestaan. Puutavaran kuljettaminen aukiolle kohtasi monia pikku vastoinkäymisiä, ja siihen oli yhä vaikeampaa löytää työväkeä. Oksakuormien raahaaminen aukiolle oli lopetettu kokonaan, mutta runkoja siellä poltettiin edelleen niin paljon kuin kyettiin.

Vihdoin ja viimein urakka alkoi lähestyä loppuaan. Pensasaidan ja metsänreunan välinen leveä maakaistale näytti lohduttomalta. Se oli täynnä oksaläjiä, pieniä kuoppia, kantoja ja myhkyräisiä, maasta esiin pistäviä juurenmutkia, joihin tottuneetkin työläiset kompastuivat käsittämättömän helposti.

Mataliin kantoihin oli alusta alkaen porattu reikiä ja isketty halkeamia, jotta sää ja eläimet kuluttaisivat niitä mahdollisimman nopeasti. Nyt päätettiin vielä kulottaa koko raivio. Suurimmat näkyvissä olevat juuret rikottiin, isoimmat oksat silputtiin pienemmiksi kappaleiksi, ja lopuksi kaikki karsimajäte levitettiin suhteellisen tasaisesti pitkin raiviota. Sitten seurasi kulottaminen, jota sitäkin kesti monta pitkää, savuista, nokista, yskittävää päivää. Kylpyvettä ja saippuaa kului iltaisin paljon. Työväkeä ei sentään enää tarvittu kuin muutama tusina. Vähemmälläkin olisi pärjätty, mutta kukaan ei luottanut siihen, ettei metsänreuna alkaisi uudelleen liikkua, jos se huomaisi joukon vähentyneen kovin nopeasti.

»Me taisimme onnistua», lausui Bukinmaan herra miltei kuin itsekseen seuraavana kesänä, ensimmäisen lithin päivänpaisteisena aatonaattona. Hän seisoi luotetun työnjohtajansa kanssa Kokkoaukiolla (joka oli saanut hobittien mutkattomia käytäntöjä noudattelevan erisnimen). Ympäröivien puitten lehvästöt havisivat hiljaa leppeässä tuulenvireessä, joka ei kuitenkaan kunnolla osunut alas ruohikon tasalle. Muu tutkimusretkelle lähtenyt väki kierteli Aukion laitoja todeten, että ne eivät olleet syksyn jälkeen liikkuneet käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Tukkitiellä tosin oli näkynyt yllättävän paljon vesakkoa siihen nähden, miten varjoisa se oli.

»Hyvältä näyttää», nyökytteli työnjohtaja, jonka arvo oli suuresti noussut kaikkien rankkihovilaisten silmissä. »Lampaitten laiduntaminen aidan ja metsän välillä aloitettiin heti, kun ruohoa oli tarpeeksi. Tarkoitus on, että sitä jatketaan ainakin muutama vuosi, jotta vesakot nujerretaan kerta kaikkiaan. Paimenten löytäminen on kyllä ollut vähän työlästä.»

»Korota vain palkkoja, jos tulee huolia. Mitenkäs Erling-parka on pärjäillyt sen haaverinsa jälkeen?»

»Siinä oli hyvä tekijä, josta ei enää milloinkaan tule puunhakkaajaa. Miten kuten pääsee keppinsä kanssa nilkuttamaan.»

»Ikävä kuulla. Muistutapa minua, kun ollaan taas kotona, että määrään hänelle kunnon eläkkeen. Ilman häntä ei tätäkään aukiota taitaisi olla. Onneksi sentään ei kukaan kuollut.»

Metsä oli myöntänyt tappionsa. Mutta bukinmaalaiset ymmärsivät hyvin, että aselepo oli hauras. Tuleville sukupolville opetettaisiin varmasti, että Vanhaa metsää kuuluisi kunnioittaa eikä viljelyksiä laajennettaisi sen suuntaan enää jalkaakaan.

Jaamar sanoi:

Minä kallistun Huskyn ja Palatírin kannalle siitä, että suora ja avoin lento Mordoriin olisi ollut liian vaarallinen, vaikka nazguleilla ei vielä tuolloin ollut lentäviä petojaan. Ne olisi varmasti voitu ottaa käyttöön koska vaan.

Click to expand...

Hassua kyllä en ole koskaan varsinaisesti pysähtynyt miettimään lentävien ratsujen kasvattamisen ja kouluttamisen käytännön puolta.

Nyt kun pysähdyn, ilmeistä on, että nazgûlien siivekkäitä petoja täytyi Sormuksen sodan aikaan olla lentovalmiina vähintään parisen tusinaa, jotta onnettomuuksien kasaantuessakin riittäisi vararatsuja. Legolasin takia yksi tarvittiin.

Toisaalta uskoisin, että koko populaatio tai ainakin kesytetty lauma oli kooltaan reilusti alle sadan. Aivan ilmeisestikään Sauron ei vakavissaan suunnitellut erillisten ilmavoimien perustamista, vaan lentoliskot oli tarkoitettu poikkeukselliseksi ihmeaseeksi, joka kohotti sormusaaveitten ylivoimaisuutta entisestään. Samalla mustan ruhtinaan käyttöön syntyi ennennäkemätön pikalähettipalvelu. Sitä voitiin käyttää silloin harvoin, kun tehtävä oli melkein yhtä tärkeä kuin ne, joitten kohdalla Sauron turvautui Minas Ithilistä ryöstettyyn palantíriin, tai silloin, kun äärimmäisen tärkeä pieni tavaraerä oli toimitettava paikasta toiseen Keski-Maan mittapuulla huiman nopeasti.

Näistä seikoista on pääteltävissä, että yhdeksän sormusaavetta eivät varmasti olleet ainoat Sauronia palvelleet lentäjät. Siivekkäillä hirviöillä täytyi erikseen olla hoitajansa ja kouluttajansa. Näitä oli otaksuttavasti melkoinen joukko, samoin kuin meidän maailmassamme yhtä hävittäjälentokonetta kohti tarvitaan aika liuta lentosotilaita, joista useimmat eivät ikinä nouse ilmaan ainakaan hoitamallaan hävittäjällä.

Olivatko hoitajat ihmisiä vai eivät?

Poikkeuksellisen älykkään ja kurinalaisen örkkiosaston käyttämisen puolesta puhuisi se, että örkit tulevat ihmisiä paremmin toimeen peikkojen kanssa. Muutama olog tai vuorenpeikko tarjoaisi sopivaa ylimääräistä lihasvoimaa tilanteisiin, joissa kondorikotkaa suurempi peto pillastuu. Osaston johtajana toimisi örkkipäällikön hahmon ottanut alhainen maia (vrt. Azog) tai tällaisen jälkeläinen (vrt. Bolg), jolloin päällikön voisi ajatella omaavan taikavoimia sekä olevan riittävän terävä ja kunnianhimoinen pitämään alaisensa kurissa ja keskittyneinä.

Vaikka örkkiyhteiskunta minua paljon kiehtookin ja mielelläni näen örkkejä monessa paikassa, mielestäni Tolkienin kaupalliset tulkitsijat kuten Bakshi ja Jakcson ovat liioitelleet örkkien osuutta Sauronin ja varsinkin Sarumanin palvelijoina. Sauronin palveluksessa oli myös erittäin runsaasti ihmisiä, jotka minun ehkä olisi helpompi nähdä lentäviä hirviöitä kesyttämässä kuin örkit. Osaston johtajaksi kävisi mainiosti joku mustien númenorilaisten jälkeläinen, sillä jonkinasteiset noituustaidot katsottiin varmasti eduksi paikkaa täytettäessä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Sauronin palvomisen muunnelmat olivat valtauskontona niin idässä kuin etelässä. Tehtävään sopivia pappeja tai aatelisia oli varmasti muuallakin kuin Umbarin kaltaisissa rannikkolinnoituksissa.

Mikäli petoja pidettiin mahdollisimman vähän ja niitten kouluttaminen oli kovin vaativaa, voisi porukan ajatella koostuneen myös haudanhaamujen kaltaisista epäkuolleista hengistä ja niitten seuraa kestävistä »noidan oppipojista». Hyytävä mielikuva, jos ollenkaan mahdollinen.

Eksoottisempiakin vaihtoehtoja voi kuvitella, esimerkiksi idän kääpiöitä, jotka olisi palkattu tehtävään ties mistä syystä. En kuitenkaan oikein näe kääpiöitä Mordorin asukkaina, vaikkakaan Tolkienin kirjoitukset eivät taida suoraan kumota mahdollisuutta, että kourallinen omasta vapaasta tahdostaan pahuuteen kääntyneitä kääpiöitä olisi ollut hyvinkin läheisessä suhteessa mustaan ruhtinaaseen.

Kääpiöt voisivat tulla kysymykseen siinä tapauksessa, että juuri he olisivat löytäneet koko eläinlajin »kuun alta kylmiltä vuorilta» ja päättäneet ryhtyä käymään kauppaa Mordorin kanssa. Tolkien ei tietääkseni lainkaan mainitse, mikä vuoristo oli kyseessä, vaikka lukijana olenkin lapsesta asti kuvitellut jotakin Ered Lithuin syrjäistä ja vaikeakulkuista kolkkaa – jonne gondorilaiset eivät rajavuoria miehittäessään olisi koskaan löytäneet. Tarkemmin ajatellen jokin kaukaisen idän tai etelän vuoristo kuulostaa paljon uskottavammalta.

Kun nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että nazgûleilla oli tähdellisempääkin tekemistä kuin toimia omien ratsujensa tallirenkeinä, en voi välttyä ajatukselta, että Sauronilla oli sormusaaveitten lisäksi vähintään muutamia ja enintään muutamia tusinoita palvelijoita, jotka osasivat ihan oikeasti lentää liskohirviöillä. Ajattelisin, että he eivät koskaan osallistuneet varsinaisiin taistelutoimiin mutta tiedusteluun kylläkin. Mikäpä olisi kätevämpi ja turvallisempi tapa kouluttaa hornanhaukkoja kuin säännölliset partiolennot Mordorin rajavuorten tuntumassa, lähinnä niitten sisäpuolella?

Kokonainen uusi maailma fanifiktion mahdollisuuksia avautuu, kun oletamme, että kaikkein parhaat lentoliskonkouluttajat myös suorittivat lentotehtäviä idän ja etelän suunnilla. Näin gondorilaiset tai lothlórienilaiset eivät saaneet vihiä Sauronin uudesta aselajista, mutta lentävät ratsut ja pienet »ilmavoimat» saivat lisäkokemusta pitkistä matkoista. Samalla Sauron pääsi kiristämään otettaan kaukaisista vasalleistaan ja tehostamaan Sormuksen sodan vaatimaa liikekannallepanoa.

Lännen ilmahyökkäys Mordoria vastaan esimerkiksi kotkien voimin, josta fanit ovat usein keskustelleet, olisi siis saattanut olla paljon vaikeampi toteuttaa kuin äkkiseltään ajattelisi. Äärimmäisessä hätätilanteessa Sauron olisi todennäköisesti saanut ilmaan lentävien nazgûlien lisäksi parven ihmisten, örkkien tai haamujen ohjastamia lentäviä hirviöitä, jotka olivat kooltaan kotkia suurempia ja joilla oli pitemmät nokat ja kynnet.

Sormuksen tuhoutumisen jälkeen tätä uhkaa ei enää ollut. Jos jokunen lentoliskopaimenista kykenikin säilyttämään harkintakykynsä ja hallitsemaan hornanhaukkoja tuhon ja sekasorron keskellä – mitä kyllä varsin epäilen –, oli niillä ainoana ajatuksena paeta kaukaiseen itään niin vinhaa vauhtia kuin suinkin pääsivät. Kokonaan oman tarinansa voisi rakentaa siitä, miten tämmöinen hirviönlentäjä kaikesta huolimatta pääsi kauas pois ja päätti tarjota palveluksiaan jollekin Gondorin veriviholliselle.

Minä näkisin, että nämä lentävät pedot, kuten monet muutkin kamalat olennot, olisivat irvikuva jostakin kauniista. Esimerkiksi turmeltuneita kotkia. Mutta jos näin olisi niin kotkia olisi pitänyt ottaa vangiksi ja tällaista ei mainita missään. Niiden nappaaminen olisi myös ollut varmasti haastavaa. Toki petoja on voinut olla jo Morgothilla aikoinaan. Sauron on vain onnistunut pitämään niitä hengissä tai löytämään niitä ja valjastanut käyttöönsä.

Jaamar sanoi:

lentävät pedot, kuten monet muutkin kamalat olennot, olisivat irvikuva jostakin kauniista. – –. Toki petoja on voinut olla jo Morgothilla aikoinaan. Sauron on vain onnistunut pitämään niitä hengissä tai löytämään niitä ja valjastanut käyttöönsä.

Click to expand...

Jos luet TSH:sta Tolkienin lyhyen kuvauksen Noitakuninkaan ratsusta – kuvauksen varmuutta on varta vasten heikennetty sanalla »kukaties» – huomannet, että ajatuksesi ovat helposti yhdistettävissä toisiinsa. Kaikki hirmuliskonkaltaiset otukset hyvin mahdollisesti ovat Morgothin hyvin kauan sitten laatimia irvikuvia Ardan muusta eläimistöstä, mutta miten ne tarkkaan ottaen tehtiin ja tarvittiinko siihen vangittuja lintuja tai muita eläimiä, se jää viime kädessä arvailujen varaan kuten lohikäärmeitten ja jopa örkkien synty. (Henkilökohtaisesti haluan uskoa hiitten pimentohaltia-alkuperään, mutta Tolkien itse oli tiettävästi asian suhteen hyvin epävarma, joten objektiivinen fani voi pitää sitä myös pelkkänä númenorilaisena taruna). Myöhempinä aikoina lentoliskot likitulkoon kuolivat sukupuuttoon. Tavalla tai toisella Sauron löysi jäljelle jääneitä, ja ne kesytettiin hänen palvelijainsa käyttöön.

Kauniimpi ajatus olisi, että Ilúvatar loi myös hirmuliskot, lentoliskot ynnä muut ja niillä oli luontokappaleina oma kauneutensa ja viattomuutensa. Suurin osa niistä vain tuhoutui varhaisissa luonnonmullistuksissa sekä muitten valarin Melkoria vastaan käymissä sodissa. (Etteivät vain olisi Manwë ja Aulë yhdessä ohjanneet jotakin taivaankappaletta syöksymään alas ja tuhoamaan Melkorin sotavoimia tai linnakkeita hirmuisella tulellaan, jolloin kertyi myös sivullisia uhreja... Ei, oikeasti minä en voi tietää niin muinaisista ajoista yhtään mitään.) Lentävät hirviöt jäivät harvinaiseksi kotoperäiseksi lajiksi johonkin Keski-Maan kolkkaan, missä ne syystä tai toisesta luonteeltaan ja vähän ulkoiselta olemukseltaankin turmeltuivat, kävivät »jälkijättöisiksi ja pahuudelle alttiiksi». Eikä tämä jäänyt Sauronilta huomaamatta.

Sananjalka sanoi:

Muutama olog tai vuorenpeikko tarjoaisi sopivaa ylimääräistä lihasvoimaa tilanteisiin, joissa kondorikotkaa suurempi peto pillastuu.

Click to expand...

Luulen että koko tallihenkilökunta voisi koostua olog-haista. Nehän olivat peruspeikkoja älykkäämpiä. Mahdollisina lentokouluttajina näkisin ennemmin ihmisiä kuin örkkejä, örkit eivät nimittäin tunnu täysin luotettavilta. Jos vaikkapa Gorbag olisi saanut alleen siivekkään pedon, niin se olisi luultavasti häipynyt yksityiseksi ilmarosvoksi Taka-Haradiin. Ihmisestä sensijaan sai kasvatettua "Sauronin suun", joka ei muistanut enää edes omaa nimeään.

Telimektar sanoi:

löytyisi joitakin Tolkienille tuttuja esimerkkejä tärkeinä pidettyjen uskonnollisten seremonioiden lopettamisesta määräämättömäksi ajaksi, ainakin juutalaisen temppelikultin päättyminen temppelin hävityksen jälkeen.

Click to expand...

Telimektar sanoi:

Númenorin kuvauksen yhteydessä voi huomata että ainoastaan kuningas toimitti papillisia tehtäviä eli luki ääneen rukouksen kolme kertaa vuodessa. Yksi mahdollinen tarinan sisäinen selitys rituaalien puutteelle Sormusten herrassa voisi olla sellainen, että Númenorin tapoja vastaavat seremoniat olivat olleet käytössä Maanpaon valtakunnissa, mutta että ainoastaan kuningas oli toimittanut niitä, eli että käskynhaltijoiden aikaan niitä ei toimitettu.

Click to expand...

Telimektarin esittämistä uskontotulkinnoista tämä on suosikkini.

Vastedes kuvittelen, että kuninkaitten aikana ainakin Arnorissa, Arthedainissa ja Gondorissa noudatettiin jonkinlaisia typistettyjä muunnelmia Meneltarman rukoushetkistä. Alun perinkin askeettisia rituaaleja oli entisestään karsittu, minkä oli tarkoitus toimia katumuksen vertauskuvana sekä tuoda esiin dúnedainin tietoisuus siitä, että heidän uusilta valtakunniltaan ja palvontapaikoiltaan puuttui Lahjamaan ja Meneltarman pyhyys. Mutta kuinkas sitten kävikään?


Erun uskonto Gondorin käskynhaltijain aikana

Koska maanpaon valtakunnat olivat laajat ja liikenneyhteydet monissa osissa niitä heikommat kuin mihin Númenorissa oli totuttu, jäivät kuninkaitten johtamat kolme vuotuista rukoushetkeä etäisiksi suurelle osalle kansasta ja erityisesti niille alamaisille, jotka eivät polveutuneet númenorilaisista. Tämän vuoksi hallitsijat jo varhain päättivät, että kansaa tuli rohkaista omiin perhepiirissä tai paikallisesti pidettäviin hartaushetkiin. Perheen hengelliseen hiljentymiseen liittyviä tapoja oli númenorin perintönä useita, yhtenä niistä ateriahartaus. Alun perin hiljentymisen tarkoituksena oli ollut mielten kääntäminen valarin ja Erun puoleen, mutta nyt niitten sisällössä painottui surutyö kadotetun Lahjamaan tähden. Haluttiin opettaa myös tulevat sukupolvet säilyttämään sydämissään se, mitä ei milloinkaan voitaisi saada takaisin.

Gondorin viimeisen kuninkaan kadottua kolmen rukouksen viettäminen päätettiin lopetettaa kokonaan, »kunnes kuningas palaa». Alkuvaiheessa tämän ajateltiin tarkoittavan vain eräänlaista suruaikaa, joka jäisi suhteellisen lyhyeksi. Jotkut hengellisyyteen taipuvaiset mahtimiehet pyrkivät seuraavina vuosisatoina vahvistamaan paikallisten hartaushetkien asemaa; paikoitellen saatettiin jopa kokeilla kolmen rukouksen pitämistä oman ruhtinaan johdolla.

Valppaan rauhan aikana käskynhaltija Belegorn ehti paneutua valtakunnan uskonnolliseen kehitykseen. Hän antoi tiukkasävyisen käskykirjeen, jossa kiellettiin kaikki kolmea rukousta muistuttavat kokoontumiset ja menot muutoin kuin perhepiirissä tai enintään seitsemän ystävyksen kesken; jälkimmäinen tuli kysymykseen esimerkiksi matkoilla oltaessa. Erityisen tiukasti kiellettiin kaikenlaisten palvontapaikkojen perustaminen ja verotulojen käyttäminen mihinkään uskonnollisiin tarkoituksiin. Toisaalta kruunun alamaisia rohkaistiin kysymään oppineitten neuvoa uskonasioissa, opettamaan perheilleen oikeaa tietoa, siveyttä ja nöyryyttä sekä pitämään kiinni perinteisistä kotihartaustavoista. Näistä kirjeessä mainittiin erikseen ruokahartaus, mikä lienee tuntuvasti vahvistanut sen asemaa, vaikka Belegorn kaikesta päätellen ei tähän pyrkinyt.

Minas Tirithin virallinen kanta oli, että Erun tai valarin julkinen palvominen ilman kuningasta oli sopimatonta ja rienaavaa. Eräät myöhemmät kirjoittajat kiinnittivät huomiota siihen, että jo käskynhaltija Herion oli kantanut huolta uskonnon aiheuttamasta valtakunnan hajaannuksesta: paikoin kolmen rukouksen pitäminen oli huomattavasti vahvistanut yksittäisten ruhtinaitten kansansuosiota, paikoin oli näkynyt orastavia merkkejä erityisen pappissäädyn syntymisestä (mihin oli liittynyt keskushallinnon ja yläaatelin verotulojen heikentymistä muutenkin vaikeina aikoina), ja paikoin kolmeen rukoukseen oli alkanut sekoittua aineksia syrjäseuduilla edelleen elinvoimaisista pakanallisista perinteistä.

Belegornin käskykirje antoi kuoliniskun Gondorin yhtenäiselle kansanuskonnolle, sikäli kuin sellaista oli monikansallisessa kuningaskunnassa milloinkaan varsinaisesti syntynyt. Monissa ylhäisöperheissä pidettiin sittemmin tiukasti kiinni númenorin perinteestä ja harjoitettiin Erun uskontoa juuri niin paljon kuin käskynhaltija oli sallinut (Dol Amrothissa tämä johti myös huomattavan teologisen kirjallisuusperinteen syntyyn). Muutamilla tahoilla kehittyi mystiikkaan keskittyviä tai jopa räikeästi harhaoppisia kultteja kuten Anfalasissa suosittu Uinenin palvonta. Etenkin kansan syvien rivien keskuudessa mutta myös tietyissä ylhäisöpiireissä levisivät maallistuminen ja muinaiset pakanalliset uskomukset, jotka periytyivät ajalta ennen Sauronin ensimmäistä nousua.

Elessar Telcontarin noustua valtaistuimelle ottivat monet vanhat mahtisuvut iloiten vastaan kolmen rukouksen paluun. Nuorille aatelisille ja oppineille muodostui arvostetuksi tavaksi tehdä pyhiinvaelluksia viettämään hartaushetkiä itsensä kuninkaan johdolla. Suuri osa kansasta oli kuitenkin vajaan vuosituhannen aikana täysin vieraantunut vanhasta Númenorin kuninkaitten tavasta. Rahvaan kasvattaminen ja sen uskonnollisten mielipiteitten muokkaaminen vaativatkin kuningas Elessarilta ja hänen neuvonantajiltaan paljon vaivannäköä. Kuningas Eldarionin hallituskauden alkuun mennessä työ oli edennyt hyvin useimmilla Gondoriin katkotta kuuluneilla alueilla ja Ithilienissä, mutta useimmissa valtakunnan yhteyteen palautetuissa tai liitetyissä maakunnissa se oli yhä pahasti kesken.