Quettafilque
Monisanainen sanikkainen
Olen lukenut tämän osuuden jo varhain aika lailla eri tavalla tulkiten. Katsotaanpa vielä:Kertomus siitä, miten hobitit taistelivat hyökkääviä puita vastaan, kuulostaa sivumennen sanoen vähän liioitellulta. Sen mukaan hyökkääviä puita oli valtavasti, koska kerrotaan, että hobitit hakkasivat niitä maahan satoja. Millä keinoin hobitit, pienet taaperoiset, sen muka tekivät? Miten he saivat sytytettyä niin suuren palon, että metsä paloi kunnon kaistaleelta Aidan itäpuolelta? Miten he saivat tulen pidettyä aisoissa niin, ettei se levinnyt Aitaan ja Bukinmaan puolelle? Oliko Bukinmaan hobiteilla ehkä jonkinlaista kaskeamisosaamista?
(Merri:) »Sanotaan että puut liikkuvat ja että ne voivat saartaa muukalaisen ja piirittää hänet. Kerran ne hyökkäsivät aitaa vastaan: ne tulivat, kasvattivat itsensä aivan sen viereen ja kallistuivat sen yli. Mutta hobitit tulivat ja hakkasivat maahan satoja puita ja sytyttivät Metsään suuren kokon ja polttivat kaiken maan pitkältä kaistaleelta aidan itäpuolelta. Sen jälkeen puut luopuivat hyökkäyksestä mutta tulivat hyvin epäystävällisiksi. Se iso raivio jonne kokko sytytettiin on vielä tässä lähellä.»
Tulkintani ytimessä on ajatus, että Vanhassa metsässä ei ole enää pitkiin, pitkiin aikoihin ollut enttejä. Sen sijaan siellä tavalliset puutkin kuuntelevat, aistivat ja »puhuvat» keskenään herkemmin kuin juuri missään muualla Fangornin metsää lukuun ottamatta. Vanhassa metsässä on myös perin runsaasti huornipuita, joista kaikkein enttimäisin on Halavaukko. Halavaukkokaan ei silti ole puupaimen. Se ei pysty komentamaan, vain yllyttämään – mutta Vanhan metsän huornit ja puut eivät paljoa yllyttämistä tarvitse.
Minun kaanonissani huornien juurakot liikkuvat yleensä hitaanlaisesti. Vain harvinaisen määrätietoisella päällä olevat entit voivat saada suuren joukon huorneja »kävelemään» kohti yhteistä määränpäätä. Huornien luontainen nopein tapa liikkua on lähinnä liukumista, ja huippunopeus on silloin reilusti alle puolet ihmisen reippaasta kävelyvauhdista.
Huorneilla on sanomattoman vahva vaisto toimia tavoilla, joita ihminen tai hobitti ei vahvoista epäilyksistä huolimatta kykene aukottomasti todistamaan tavallisille puille mahdottomiksi. Kun silminnäkijöitten määrä kasvaa, laskee huornien satunnainen halu toimia tätä vaistoaan vastaan jyrkästi. Kaikkein enttimäisimmät huornit eivät välttämättä noudata sääntöjä, mutta niitä on erittäin vähän. Halavaukko saattaa jopa olla Vanhan metsän ainoa. Useimmat huornit eivät myöskään koskaan varsinaisesti hyökkää tappaakseen, ellei ole enttejä niitä siihen kehottamassa, mutta ne ovat erinomaisen kykeneviä pelon herättämiseen, liikkumisen haittaamiseen ja myös – lähinnä puolustautumismielessä – vahingoittamiseen. Tästä kaikesta on poikkeuksia, mutta on erittäin harvinaista, että kukaan jäisi eloon kertomaan huorneista, jotka ovat omin päin nopeasti liikkuen piirittäneet hänet.
Eivätkä Vanhan metsän huornit tai puut milloinkaan unohda, että kerran muinoin niillä oli paljon tilaa olla ja elää.
Metsän »hyökkäys» olisi siis ymmärrettävä niin, että puut eivät suinkaan marssineet pensasaidan luo, vaan...
☙ ☙ ☙
Kun metsä hyökkäsi
Sinä kesänä ne alkoivat kasvaa ja vesoa Pensasaidan suuntaan uskomattoman nopeasti. Mukana oli paljon aivan tavallisia Vanhan metsän puita, joilla ei ollut kykyä liikkumiseen, mutta jotka tunsivat samoin kuin huornit ja saivat siitä ylimääräistä elinvoimaa. Hiljaisimpien öitten pimeydessä aina muutama huorni liukui jalan, kaksi tai kolmekin aitaa kohti, parhaansa mukaan maastoutuen metsänreunan yleiseen laajentumiseen. Kun Bukinmaan hobitit eivät joka päivä käyneet katsomassa muutosta, he eivät osanneet sanoa, mikä osa siitä oli yliluonnollista. Oli vain pahaenteinen tuntemus, että mikään tavallinen metsä ei käyttäytyisi noin. Mitä enemmän hobitit välttelivät painostavaksi käynyttä metsänreunaa, sitä rohkeammiksi kävivät huornit ja sitä nopeammin levittäytyi nuori vesakko. Jotkut huorneista saattoivat lopulta liukua eteenpäin muutaman sylenkin verran yössä. Pian ensimmäiset ylettivät oksillaan pensasaitaan.
Periaatteessa huornit olisivat pystyneet paksuimmilla oksillaan tai juurillaan lyömään aitaa tyveltä hajalle kuin entinnyrkeillä konsanaan tai vielä helpommin riipien ja raastaen vaurioittamaan aidan lehtiä ja oksia. Mutta se ei ollut niitten luontainen tapa toimia. Niillä oli aikaa, eivätkä ne olleet kohdanneet minkäänlaista vastarintaa. Ne kasvattaisivat oksansa pensasaidan ylitse, vähä vähältä tukahduttaisivat sitä valon puutteella, siementäisivät sen toiselle puolen, kasvattaisivat juuria ja juurivesoja sen lomitse – ja lopulta, vuosien kuluttua, kun aita olisi paikoin aivan näivettynyt, alkaisivat myös rytisten liukua sen heikoimpien kohtien lävitse.
No. »Tämä peli ei vetele», tuumasi muuan tavallista vastuuntuntoisempi Rankkibukien palkkalainen tultuaan pitkästä aikaa katsastamaan aitaa. Hän aisti hyökkäävistä puista huokuvan vihan ja aidanhoitajat lannistaneen pelon.
Hän etsi Rankkihovista oikeat hobitit käsiinsä, ja jonkin ajan päästä pidettiin neuvoa Bukinmaan herran johdolla. Sopivan ajan tullen – ei esimerkiksi parhaaseen heinänteko- tai sadonkorjuuaikaan – päätettiin värvätä suuri osasto hobitteja torjumaan metsän hyökkäys. Kirves- ja sahahobitteja koottiin monta tusinaa, lisäksi tuli apupoikia iso joukko, ja huoltokin tarvittiin. Kenttäkeittiöväki, välskärit, kyytimiehet ynnä muut tukijoukot mukaan lukien hobitteja oli metsän näköpiirissä kovimpina työpäivinä hyvinkin toista sataa. Ketään ei jätetty hetkeksikään yksin, ja mitä lähempänä puita oltiin, sitä suurempina ryhminä liikuttiin. Jokaisen puun kaatumista seurasi matkan päästä pari apumiestä valmiina huutamaan, jos puu kallistuisikin odottamattomaan suuntaan (ei huono ajatus tavallisiakaan puita kaadettaessa).
Pikku haavereita sattui paljon. Kirveet lipsahtelivat, käsiin tuli haavoja, kiilat jumittuivat ja köydet katkeilivat paljon useammin kuin tavallisissa metsätöissä. Mutta työnjohtaja ei hellittänyt. Toisin kuin yleensä, hän muisti aina kehottaa työläisiään hitaampaan ja rauhallisempaan puurtamiseen, jos vastoinkäymiset tuntuivat kasaantuvan. Hellittää ei kuitenkaan saanut. Itse Bukinmaan herra kierteli vähintään kerran viikossa työmaalla valamassa uskoa joukkoihinsa, kehumassa ja palkitsemassa peräänantamattomimpia puunhakkaajia.
Jossakin vaiheessa puutavaraa alkoi olla levällään niin paljon, että se haittasi liikkumista. Hieman yllättäen juuri kukaan ei halunnut kaadettuja puita polttoaineeksi saati rakennustavaraksi. Kaikkialla kiersi huhuja siitä, miten aavemaisia asioita raivion laitamilla öisin sattui. Päällysmiesten palaverin jälkeen saatiin ylimmältä taholta vahvistus: kyllä, myös lisäurakasta maksettaisiin kelpo korvaus. Alkoi tukkitien ja kokkoaukion raivaaminen. Kaadetut puut oli jo aikaisemmin karsittu. Nyt pisimpiä ja raskaimpia runkoja pätkittiin sen verran, että niitä oli siedettävän helppoa ja sutjakkaa vedättää kuormajuhdilla kokkoaukiolle.
»Onkohan aukio vieläkin vähän liian pieni?» kysyi työnjohtaja. »Entä jos nousee odottamaton tuuli, ja oksisto ottaa kipinöistä tulen jollakin laidalla?»
»Palakoon vaikka koko metsä minun puolestani», puuskahti Bukinmaan herra miettien tyhjenevää kukkaroaan. »Kaatakaa mieluummin metsän laidasta vähän lisää puita, niin että pensasaita on varmasti turvassa, jos pahin tapahtuu.»
Päivinä, joina ei ollut liian kuivaa eikä tuulista, paloi metsässä pian suuri kokko. Ja se paloi ja paloi; puuta oli paljon. Kokon vahtijoita oli aina niin monta kerrallaan, ettei metsä juurikaan tehnyt heille kiusaa. Aukion laidat kyllä elivät oudosti, milloin niitä ei ollut kukaan katselemassa, ja pariinkin otteeseen oli kirveitten heiluttava kokkopaikan ympärillä uudestaan. Puutavaran kuljettaminen aukiolle kohtasi monia pikku vastoinkäymisiä, ja siihen oli yhä vaikeampaa löytää työväkeä. Oksakuormien raahaaminen aukiolle oli lopetettu kokonaan, mutta runkoja siellä poltettiin edelleen niin paljon kuin kyettiin.
Vihdoin ja viimein urakka alkoi lähestyä loppuaan. Pensasaidan ja metsänreunan välinen leveä maakaistale näytti lohduttomalta. Se oli täynnä oksaläjiä, pieniä kuoppia, kantoja ja myhkyräisiä, maasta esiin pistäviä juurenmutkia, joihin tottuneetkin työläiset kompastuivat käsittämättömän helposti.
Mataliin kantoihin oli alusta alkaen porattu reikiä ja isketty halkeamia, jotta sää ja eläimet kuluttaisivat niitä mahdollisimman nopeasti. Nyt päätettiin vielä kulottaa koko raivio. Suurimmat näkyvissä olevat juuret rikottiin, isoimmat oksat silputtiin pienemmiksi kappaleiksi, ja lopuksi kaikki karsimajäte levitettiin suhteellisen tasaisesti pitkin raiviota. Sitten seurasi kulottaminen, jota sitäkin kesti monta pitkää, savuista, nokista, yskittävää päivää. Kylpyvettä ja saippuaa kului iltaisin paljon. Työväkeä ei sentään enää tarvittu kuin muutama tusina. Vähemmälläkin olisi pärjätty, mutta kukaan ei luottanut siihen, ettei metsänreuna alkaisi uudelleen liikkua, jos se huomaisi joukon vähentyneen kovin nopeasti.
»Me taisimme onnistua», lausui Bukinmaan herra miltei kuin itsekseen seuraavana kesänä, ensimmäisen lithin päivänpaisteisena aatonaattona. Hän seisoi luotetun työnjohtajansa kanssa Kokkoaukiolla (joka oli saanut hobittien mutkattomia käytäntöjä noudattelevan erisnimen). Ympäröivien puitten lehvästöt havisivat hiljaa leppeässä tuulenvireessä, joka ei kuitenkaan kunnolla osunut alas ruohikon tasalle. Muu tutkimusretkelle lähtenyt väki kierteli Aukion laitoja todeten, että ne eivät olleet syksyn jälkeen liikkuneet käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Tukkitiellä tosin oli näkynyt yllättävän paljon vesakkoa siihen nähden, miten varjoisa se oli.
»Hyvältä näyttää», nyökytteli työnjohtaja, jonka arvo oli suuresti noussut kaikkien rankkihovilaisten silmissä. »Lampaitten laiduntaminen aidan ja metsän välillä aloitettiin heti, kun ruohoa oli tarpeeksi. Tarkoitus on, että sitä jatketaan ainakin muutama vuosi, jotta vesakot nujerretaan kerta kaikkiaan. Paimenten löytäminen on kyllä ollut vähän työlästä.»
»Korota vain palkkoja, jos tulee huolia. Mitenkäs Erling-parka on pärjäillyt sen haaverinsa jälkeen?»
»Siinä oli hyvä tekijä, josta ei enää milloinkaan tule puunhakkaajaa. Miten kuten pääsee keppinsä kanssa nilkuttamaan.»
»Ikävä kuulla. Muistutapa minua, kun ollaan taas kotona, että määrään hänelle kunnon eläkkeen. Ilman häntä ei tätäkään aukiota taitaisi olla. Onneksi sentään ei kukaan kuollut.»
Metsä oli myöntänyt tappionsa. Mutta bukinmaalaiset ymmärsivät hyvin, että aselepo oli hauras. Tuleville sukupolville opetettaisiin varmasti, että Vanhaa metsää kuuluisi kunnioittaa eikä viljelyksiä laajennettaisi sen suuntaan enää jalkaakaan.
Last edited: