Kauan, kauan sitten suolla oli käynnissä suuri taistelu, jossa oli vähällä kuolla koira, jota kiinnosti haistelu. Koira oli musta labradorinnoutaja, jonka isä oli puudeli. Sen isäntänä innokas soutaja, jonka herkkua oli nuudeli.
Isäntä koiransa hädän huomasi, örkin listi, sitten huusi: "Sinä rutjake, taasko olet räksyttänyt niin että örkit olet luolista tänne herättänyt. Sietäisit joskus olla hiljaa, tai keitän luistas liimaa!"
Tähän koira vastasi muristen: "Mitäs vietät aikasi harjaten omia hiuksiasi turkkini sijasta ja siksi käyn siasta."
Silloin iljettävien örkkien komppania marssi kohti aseitaan heilutellen, jolloin koira piiloutui vikisten. Komppanian vääpeli, örkeistä kauhein, hampaisiin asti aseistautunut raakalainen halusi isännän nuudelit viedä ja koirankin syödä. Mutta isäntäpä olikin ollut ovela; kutsui torvella avukseen joukot kääpiöiden, enttien ja haltioiden, jotka marssivat kanssa ihmisten heilutellen suuria karvaisia käsiään.
Taistosta tuli raju, vaikka vettä alkoi sataa kaatamalla ja suosta tuli aivan järven kaltainen. Siellä ui valkoinen haltialaiva joutsenen näköinen, suon halkovalta joelta saapunut omituisen, mutta ystävän näköinen puolhaltia. Parrakkaat kasvot haltiakorvilla olivat kuin David Tennantilla.
Kohta oli suo hurmeinen, suopursutkin punaisiksi värjäytyneet, kuin verinen aamunkoitto mahtavien kaupungissa. Taistelun melske huumasi korvia, mutta kauempana näkyikin kimaltava miekka, jonka kahvassa käsi varvasastujan. Ihmeissään soitti torvia kaupungin sotapäälliköt. Kerran kuninkaita, kerran sotureita, aina maoreja.
Taisteluun kutsuttiin kätköistä hautaholvien muinaiset hitsaajat kera kolvien. Hitsipillien liekit kävivät kuumina, kun he syöksyivät taistoon rinnalla enttien. Örkit ampuivat enttejä tulisilla nuolillaan, mutta nämä väistelivät takaperin hyppien ja ällistyttäviä voltteja tehden.
Tähden iltaisen kylmä valo hohti kylmillä kalvoilla sotajoukkojen. "Poikki!" huusi silloin uusiseelantilaisohjaaja. "Ei ole hyvä tämä!"
"Jo kahdestoista otos!" puuskahti parrakas mies ja tarttui kirveeseen, jonka Arkint hänelle viskasi.
Yhtäkkiä kuoleva mies nosti päänsä tantereesta ja heitti sen päin ohjaajaa. "Haluan kerrankin roolin, jossa voin näyttää taitojani", sanoi partamies kirvestä yhä pidellen ja valmistautui heittämään sen päin naureskelevaa ohjaajaa.
Tämä väisteli päitä ja kirveitä ja ääneen kirosi: "Heitä älä! Paikan saat!" mutta kun ohjaaja tilkkua ojensi, partamies eteenpäin hyökkäsi äkkiä.
Ja tällä kertaa ohjaaja horjahti pudoten orkesterimonttuun. Tästä sellisti suuttui: "Selliin joutaisit sinä kurja, tuollatavoin tömähdät päälle soittajan!"
Niin heitettiin ohjaaja kuilusta kera vääristyneen sellonkaulan. Nolo oli ohjaaja kun kuilun pohjalla sadatteli: "Miten taas putosin tänne! Lakerikengätkö ovat karvaisissa jaloissani? Vai ovatko jalat kengissä?"
Sitten ohjaaja kompuroi jaloilleen puhisten: "Huh! Ohjaajan työ ei leiville lyö."
Lei-Ville eväitään syö. Leiville levittää margariinia. Marga Riinia huudahtaa: ”Margariinia!” Margariinia Marga Riinia rakastaa.
Samaan aikaan Havaijilla havaijilaisprinsessa Lilola isäkuninkaalle kiukkuaa: "Tahdon takaisin kauniiseen Havaijiin!"
Kuningas vastaa: "Kotiin palaamme aamu-usvan noustua kun laiva saapuu kotisatamasta."
Toisaalla elokuvatiimi päättää ryhtyä kapinaan, koska ohjaaja vaihtoi pääosaan apinan. Se oli sen tarinan loppu, slut, finis, конец!
)
