Kaikin puolin ihan hyvä päivä

Olin aitan kulmalla kaivamassa itselleni uutta koloa viime viikon rankkasateiden romahduttaman tilalle.
Päivästä oli tulossa helteinen ja kaunis. Lehmät märehtivät haassa ja huitoivat hännillään paarmoja jotka lensivät niiden ympärillä härnäämässä niitä.
Paarmoilla oli paha tapa aina ilkkua ja pilkata muita. Luulivat olevansa kovastikin fiksuja, suosittuja ja haluttua seuraa pörrätessään paskarinkiä uhriensa yläpuolella.

Pyyhkäisin otsaani ja urahdin kärsimättömänä paarmojen metelöinnille. Silloin kuulin yläpuolellani olevasta voikukasta hauraan äänen.
-Huomenta. Liikenisikö arvon kimalaiselta aikaa liittyä aamiaisseurakseni?
Puhuja oli suruvaippa joka oikoi siipiään ja venytteli kärsäänsä unisena vaikka aurinko oli jo korkealla ja kaste lähes haihtunut lehdiltä.
-Arvon neiti, kumarsin syvään. Tarpeeksi syvään että sitä ei voinut tulkita kuin pilkalliseksi eleeksi.
-Neiti näkee että minulla on kovasti töitä. Ehkäpä jos neiti auttaisi kaivamisessa niin voisin ehtiä hänen kanssaan lounaalle, sanoin naamallani leveä teko pirteä hymy.
Perhosen silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja se lensi nyyhkien pois.
Minä en välittänyt. Suruvaipat olivat dramatiikan mestareita eikä muutama kyynel ollut niille temppu eikä mikään. Sitä paitsi tiesin sen kärkkyvän vain ilmaista ateriaa.
Tuhahdin ja jatkoin kaivamista. Kolo piti saada valmiiksi.

Seuraava häiritsijä oli hietapistiäinen.
-Oletko nähnyt koloa jonka kaivoin jonnekin näille main juuri tänä aamuna?
Se roikotti mukanaan tajutonta, kirkkaanvihreää toukkaa. Ällöttävän vihreää jos saan ihan suoraan sanoa.
Tavallaan pidin pistiäisistä. Niiden ansiosta noita ällöttäviä toukkia oli vähän vähemmän ja jokaisesta ällöttävästä toukasta tulisi kuitenkin lopulta nokkava ja ylimielinen perhonen. Eli pistiäiset olivat mitä hyödyllisimpiä otuksia. Niiden ainut vika oli auttamattoman huono muisti josta olisin voinut sanoa pari valittua sanaa.
Olin kuitenkin kohtalaisen hyvällä päällä ottaen huomioon kuinka aamuni oli alkanut ja tyydyinkin vain osoittamaan suunnan jossa pistiäinen oli aamusella häärinyt.

Puolenpäivän maissa sain koloni valmiiksi päätin lähteä siitepölyn hakuun. Päivä oli helteinen, ihan kuten olin ennustanutkin. Siitä huolimatta työt oli hoidettava.
Omenan kukat olivat suosikkini joten suunnistin valkeakuulaan luokse. Siellä kävikin jo aikamoinen kuhina.
Oli perhosia värikkäine siipineen. Niillä oli ikävä tapa kerääntyä yhteen hihittelemään jollekin salaisille perhosjutuilleen. Kärpäset taas pesivät koipiaan ihan liiankin kanssa. Niiden takia kukkiin muodostui aina pitkiä jonoja kun ne eivät voineet aloittaa ruokailua pesemättä itseään kolmeen kertaan ennen sitä. Muurahaiset taas olivat röyhkeitä. Niitä kiipeili joka oksalla ja ne eivät kunnioittaneet yhtään toisten ruokarauhaa. Kimalaisiakin oli laumoittain.
Huokaisin alistuneena, inhosin tungosta ja lörpötteleviä ötököitä, mutta pakko mikä pakko. Lähdin etsimään vapaata kukkaa. Se ei ollutkaan ihan helppo tehtävä.
Kun lopulta luulin löytäneeni sellaisen niin siinä istuikin valkea kukkahämähäkki joka jäi huutelemaan kirouksia perääni kun lensin pois. Mitäs piti valkeaa pukua valkeissa kukissa. Kuka tahansa olisi saattanut erehtyä istumaan päälle, en vain minä.

Luovutin valkeakuulaan osalta ja lensin etsimään muita kukkia, mutta matkalla törmäsin Päivänkorentoon. Ja siis ihan kirjaimellisesti törmäsin.
Se oli esittelemässä lentotaitojaan muutamalle sitruunaperhoselle ja kahdelle luteelle.
-Etkö sinä riivatun karvapallo ollenkaan katso eteesi? Tuollaisilta lentotaidottomilta pitäisi ottaa siivet pois! Se raivosi naama punaisena.

Perhoset nousivat kikatellen lentoon ja huikkasivat mennessään korennolle hyvät päivänjatkot.
Luteet sen sijaan jäivät aloilleen.
-On kyllä varsin totta että kimalaiset eivät hallitse siipiään erityisen hyvin, sanoi toinen luteille tyypilliseen arvostelevaan sävyyn.
-Mutta luulisi toki korennollakin olevan parempaa tekemistä, ottaen huomioon että sen elämän ainut päivä on jo yli puolessa, vastasi toinen.
-On se varsin erikoista ajatella että tuokaan korento ei koskaan näe yötä. Ei varmaan tiedä tähtiä olevankaan.

Pudistin hämmästyneenä päätäni. Lutikoiden jutuissa oli mahdotonta pysyä mukana vaikka olisi itsekin ollut lude eikä minua edes voinut vähempää kiinnostaa miten joku koppava korento vietti elämänsä. Ja sitä paitsi eivät luteetkaan olleet mitään lentotaidon mestareita.
Jätin luteet ja kiroilevan korennon taakseni ja suunnistin kohti mansikkamaata.
Sain siellä vasuni täyteen ja illansuussa palasin kotikololleni. Matkalla murahdin tervehdyksen koloaan sulkevalle hietapistiäiselle. Kotona ryömin koloni perimmäiseen nurkkaan, huokaisten tyhjensin raskaat vasuni ja juuri ennen nukahtamista mietin että loppujen lopuksi oli ollut kaikin puolin ihan hyvä päivä.

Kirjoitusvirheistä yms. saa sitten mieluusti huomautella. En jaksanut oikolukea tätä läpi.

Minun piti kommentoida tätä jo aikapäiviä sitten, mutta enhän minä kuitenkaan muistanut Nyt minä sen sitten teen:
No, ensinnäkin. Erittäin kivaa, että olit käyttänyt tuollaista personifikaatiota, koska alkuunhan en olisi ollenkaan tajunnut, ettei kyseessä ole ihminen. Eli kiva ja herttainen aihe. Tekisi varmaan hyvää ötökkäfoobikolle :wink:
Mutta minusta vähän tuntui, että herra kimalaista ärsytti niin moni asia, että ihan hämmästyin päivän olleenkin hyvä (tämä olisi ymärrettävissä mahdolliseksi kyllä, mutta siinä tapauksessa pitäisi tietää, miten kimalaisen huono päivä menisi).
Kirjoitusvirheitä ei minun silmääni sattunut, mutta "Tarpeeksi syvään että sitä ei voinut tulkita kuin pilkalliseksi eleeksi." voisiko kenties olla "Tarpeeksi syvään, jottei sitä voinut tulkita..."? Minähän en ole äidinkielen professori, noin minä sen olisin tehnyt.
Niin, ja hauska yleistäminen: Suruvaipat ovat dramaattisia, pistiäiset huonomuistisia ja niin edelleen. Ehkä se oli kuitenkin turhan kärjistetty, eli hyönteisten erot olivat aika suuria.
Kiva stoori

Ja minä olen myöhässä vastaamassa tähän. Mutta mukavaa saada palautetta.

Tuota kummarruskohtausta en käy tässä vaiheessa korjaamaan, mutta myönnän, että sen olisi voinut kirjoittaa sen selkeämmin tai tyylikkäämminkin. Esimerkiksi niin kuin ehdotit.
Perus ajatus tässä oli, että kimalainen ei pidä muista ötököistä, se on aina pahalla päällä, ainakin ulkopuolisen silmin. Vähän kuin kärttyisä vanha ukko jonka pitää valittaa joka asiasta vaikka oikeastaan kaikki on ihan hyvin. Kuitenkin sisimmässään kimalainen on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Kiukuttelu ja äksyili on vain päälle jäänyt paha tapa tai kenties ulkokuori jolla peittää omaa haavoittuvuuttaan.

Jaamar... jos koskaan ikinä kirjoitat satukirjan, ilmoita minulle ja ostan sen. 8D Tämä on ihana. Hykerrytit ainakin minun päivääni. Tämmöisessä kovin nopeassa etenevässä "sadussa" vain tulee aina se, että kun ei ole kuvia, se tuntuu liikkuvan eteenpäin hätäisesti. Miten se sitten korjataan, sitä en tiedä. :3 Mutta ihana.

Tekemällä kuvituksen?
Minä en yleensäkään jaksa kovin pitkiä tekstejä kirjoittaa. Ja haave olisi kyllä joskus kirjoittaa ja ehkä jopa kuvittaa satukirja. Mutta se vaatisi jo vähän enemmän silmää ja kirjoitustaitoa. Ja minähän en kirjoita lapsille, joten satukirja olisi varmasti hyvä :wink: Suoraan lapsille kirjoitetut sadut ovat monesti aika kamalia ja pitävät lapsia tyhminä.

Ihana tarina Jaamar! Tuli oikein hyvä mieli aloittaa uusi päivä, vaikken olisikaan viitsinyt lähteä kolostani yhtään mihinkään. Suosittelen kirjoittamaan joskus satukirjan!

Mukava pikku tarina, joka tosiaan huutaisi tuekseen naivistisia kuvia Kukahan sellaisia osaisi piirtää? Olisikohan Untenmuovaajalla kiinnostusta satukuvitukseen, sitä tässä pohdiskellaan...