Pagba
Pronominit hän/hänen
Johdannoksi julkaisen Ville Lähteen luvalla hänen novellinsa Neljäs aika. Se on alunperin ilmestynyt suomeksi Legolaksen numerossa 2/92, Greenleafissa (STs:n englanninkielinen erikoisjulkaisu) 1/93 ja tsekinkielisenä paikallisten Thorin-lehdessä 2/95. Mitä ajattelette novellin luomasta kuvasta Gondorissa Neljäntenä Aikana? Onko se "realistinen"?
Ville Lähde: Neljäs aika
Pronssipatsas kohosi verkalleen ylöspäin. Käsivarret kiskoivat köysistä. Naga irvisti, kun hamppuköyden karhea pinta painui hänen kämmeniinsä. Vinssin natinaan sekoittui hänen orjatovereidensa murahtelua. Välillä kuului piiskan läjähdys tai esimiehen käskyhuuto, kun jokin köysistä kiristyi tai löystyi liikaa. Patsaan kohottama miekka nousi talojen kattojen tasalle, ja vääräsääriset orjat kiirehtivät tukemaan sitä toiselta puolelta. Viimein patsas kolahti paikoilleen ja muurarit kiipesivät kiinnittämään sitä jalustalleen. Orjat huokaisivat helpotuksesta ja lysähtivät maahan. Monet pitelivät silmiään, jotka olivat kärventyneet kirkkaassa auringossa. Naga ei enää välittänyt. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo tottunut herrojensa maailmaan, jossa ei ollut pimeää hetkeä.
Vapaat kansalaiset katselivat patsasta ylpeinä, mutteivät luoneet silmäystäkään orjiin. Sotilaat alkoivat koota joukkoa kokoon. Nagalla oli kuitenkin jano, ja hän nilkutti suihkulähteelle. Ennen kuin hän ehti koskettaa veden pintaa, piiska läjähti hänen sormilleen.
- Näpit irti vedestä, syöpäläinen! Kehtaatkin saastuttaa lähdettä, jonka itse Valkoinen Puu on siunannut. Parakeissa on teille vettä.
Vedeksi he sitä kutsuivat. Naga värisi, ja jano katosi kun hän muisti laskiämpäreissä olevan kuraisen veden. Piiskan ajamana hän linkkasi jonoon, joka kulki kohti parakkeja. Ihmiset väistivät heitä kuin lepraisia. Naga loi heihin väsyneen silmäyksen. Samassa hän huomasi nuoren tytön, joka katseli häntä. Hetken ajan hän oli näkevinään säälin pilkahduksen tämän silmissä. Mutta ei, hän oli varmasti väärässä. Vanhan rodun viimeisille vesoille ei löytynyt sääliä Valkoisessa Kaupungissa.
Vartijat pitivät liinoja kasvoillaan, kun kulkue saapui parakkiin. Orjat olivat jo niin tottuneita hien ja ulosteiden hajuun, etteivät he edes huomanneet niitä. Naga oikaisi lavetilleen ja nakersi leivänkyrsää, jonka hän oli säästänyt aterialta. Leipä oli tehty Mustan Maan viljasta. Herrojen mukaan orjien sopi syödä samaa ruokaa kuin heidän isänsäkin olivat syöneet. Noista ajoista hän ei tiennyt juuri mitään, sillä hän oli yksi kaupungissa syntyneistä. Hänen rotunsa eli paljon kauemmin kuin lyhytikäiset ihmiset, ja suurin osa hänen tovereistaan oli syntynyt ennen ihmisten ajan alkua. Hän laski jalkansa olkien peittämälle lattialle ja nyppi kirpun karvoistaan. Muut orjat hänen ympärillään pelasivat luisilla nopilla taikka kiistelivät ruuanmurusista. Suuruuden ajoiksi kutsuttiin noita menneitä vuosia. Vanhojen mukaan heidän kansansa oli asunut pohjoisen metsissä ja lännen vuorilla asti. Ihmiset olivat heidän orjiaan ja metsäkansa ruokaansa. Sitten ajat olivat muuttuneet. Hän, jota kutsuttiin Valtiaaksi, oli kukistunut ihmisten petturimaisten juonien takia, ja vanha soturikansa oli ajettu vuorten koloihin ja raahattu orjiksi. Olihan ihmisillä syytäkin olla katkeria. Miltähän heistä oli tuntunut olla orjuudessa ja alistettuina? Tällaisista ajatuksista Naga olisi saanut muut kimppuunsa. Miksi nämä kansat vihasivat toisiaan niin valtavasti? Hän huokasi ja paneutui jälleen makuulle. Kun häly häipyi hänen ympäriltään ja hän vaipui uneen, näki hän unta kauniista tytöstä, jonka silmissä näkyi sääliä.
- Pohjoisen valtakunnan liityttyä esikuninkaan aikana eteläiseen mahtiimme saavutti ihmisten aika suurimman loistonsa. Vanhat rodut palasivat metsiin tahi tulivat yhdeksi maan kivien kanssa. Esi-isiemme uskonto, Lännen Valtiaitten palvonta – annettakoon tietämättömille sukulaisillemme anteeksi – lopetettiin. Pyhä suojelijamme kuningas Elessar, joka omin käsin kukisti Vainolaisen, sai arvoisensa temppelit Valkoiseen kaupunkiin, Kuun torniin ja Suuren virran kaksoiskaupunkeihin…
Diriel katseli ulos, missä aurinko helotti taivaannavassa ja linnut kiisivät halki ilman pesilleen. Viiniköynnös oli kivunnut marmoriseinää pitkin ikkunalaudalle, ja vaaleista kukista leijui mieto tuoksu luokkahuoneeseen. Opettaja asteli eestaas korokkeella ja heilutti käsiään ilmassa. Hän piirsi ilmaan kuvia taisteluista, joita heidän isänsä olivat käyneet Vainolaisen kansoja vastaan. Kaikki muut kuuntelivat silmät loistaen, mutta Diriel Turinintytär huokasi ja ahmi silmillään ulkona olevaa kesäpäivää. Kaupungin valkoiset katot kimaltelivat auringonpaisteessa, ja korkeimmalla näkyi esikuninkaan patsas, joka oli pystytetty tänään. Se oli varmasti painava. Hän muisteli, kuinka orjat olivat pinnistelleet saadakseen sen pystyyn. Pieni orja oli mennyt juomaan vettä lähteestä, mutta vartija oli lyönyt sitä. Ilman orjia patsasta ei olisi saatu pystyyn, miksi siis ne eivät saaneet palkakseen edes kunnon vettä? Hänen isänsä, joka oli kaupungin kaartin päällikkö, sanoi, että niille maksettiin hirvittäviä velkoja menneisyydestä. Ne olivat varmaan tehneet hirveitä tekoja, että ansaitsivat sellaisen kohtalon. Kuitenkaan edes Haradin mustia miehiä ei kohdeltu näin, vaikka Gondor oli voittanut heidätkin.
- Diriel Turinintytär voisi keskittyä maamme menneisyyteen enemmän kuin nykypäivään, sillä kuten kuuluisa ajattelijamme Beregond Kolmas sanoi: ”Tämä päivä on vain eilisten summa, jonka me itse kokoamme.” Tästä pääsemmekin seuraavaan aiheeseemme…
Diriel huoahti. Hän ei olisi koonnut tällaista päivää. Sanoi opettaja mitä tahansa, niin väsyneen örkin silmissä ei ollut näkynyt katkeruutta vaan pohjatonta surua.
Hikipisarat valuivat Nagan silmiin. Aurinkoneito tuijotti häntä ilkkuen taivaalta ja kärvensi hänen silmiään. Pimeät hetket olivat vähissä, oli vain hätäinen uni parakin lavetilla. Kenties hän joskus tottuisi valoon, mutta silloin hän olisi jo puolisokea niin kuin moni hänen tovereistaan. Maa pöllysi, kuokkien terät iskeytyivät kiviin. Snaga, joka uurasti hänen vieressään, tuupertui maahan. Hän nosti toverin istualleen ja kaatoi vesileilistään vettä tämän kasvoille.
- Orja! Sinä tiedät, että teitä on kielletty tuhlaamasta vettänne. Anna sen olla, me emme tee kuolevilla mitään. Juo vetesi ja tee töitä tai saat piiskaa.
- Minä pärjään hyvin ilman vettäkin
- Vartija tuhahti ja heilautti piiskaansa. Naga pakotti toverinsa jaloilleen, mutta tämä sortui polvilleen. Ympäriltä kuului mutinaa ja yksi vanhoista karjaisi vartijalle:
- Hei, huoranpenikka! Taas meni yksi!
- Tuki turpasi, karvaturri!
Ruoska heilahti, mutta örkki ehti ensin. Mies tuijotti silmiään uskomatta hakunterää, joka oli uponnut hänen mahaansa. Silmänräpäyksessä olivat orjat hyökänneet vartijan ruumiin päälle ja alkaneet repiä sitä riekaleiksi. Lisää vartijoita ryntäsi paikalle, ja pitkät miekat iskivät orjiin. Naga peitti kasvonsa käsillään, kun ihmiset ja örkit murhasivat toisiaan. Pari katkeraa kyyneltä valahti hänen silmäkulmastaan. Eräs hänen tovereistaan kaatui saatuaan haavan jalkaansa, ja vartija kohotti miekkaansa tappaakseen. Naga otti pari askelta.
- Älä mene. Sinä kuolet turhaan.
Naga kääntyi ja näki tytön kasvot edessään. Tytöllä oli rikkaan aatelisen vaatteet, mutta kasvoilla ei ollut samaa julmaa ylpeyttä, mitä hän oli Valkoisen kaupungin ihmisissä tottunut näkemään. Ja… tyttö itki. Naga ihmetteli miksi ihminen itkisi hänen rotunsa takia. Hän avasi suunsa kysyäkseen, kun hän sai iskun päähänsä ja maailma musteni.
- Huora!
Isku läjähti vasten Dirielin kasvoja. Hän lensi vasten pöytää, ja kristallinen maljakko hajosi pirstaleiksi lattialle. Isä kiskaisi hänet pystyyn. Mekko repesi, kun häntä ravisteltiin, ja kivun kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
- Minun tyttäreni koskee saastaiseen örkkiin! Minun, kaartin kapteenin! Mitä sinä luulet ihmisten ajattelevan, lutka?
Hänen äitinsä itki kädet kasvoillaan huoneen ovella. Isä iski häntä uudelleen kasvoihin, ja veri alkoi valua hänen nenästään. Nyyhkytys vaihtui yskimiseksi, kun hän taipui lattialle kivusta kaksinkerroin. Isä seisoi puuskuttaen hänen yllään. Äidin itku raastoi Dirielin sydäntä, sillä hän tiesi tämän itkevän itsensä, ei Dirielin vuoksi.
- Meillä oli kunniakas tulevaisuus sinun varallesi, ja sinä teet tämän meille! Minä toivon, että ihmiset ovat unohtaneet tämän sitten, kun sinun on aika naida joku ylhäisöpoika. Mutta kautta Elessarin, luulenpa että sinä et tule kelpaamaan halpa-arvoisimmalle sikopaimenellekaan tämän jälkeen!
Ovi pamahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseensa. Hänen mekkonsa oli revennyt, ja nenästä valui verta. Se sekoittui kyyneliin. Pitkään hän makasi lattialla ennen kuin nousi nikotellen istualleen. Hän pesi veren ja kyynelten jäljet pois kylmällä vedellä. Hän kokeili ovea, mutta isä oli lukinnut sen. Keittiöstä kuului mutinaa ja nyyhkimistä. Vanhemmat itkivät menetettyä kunniaansa ja häpesivät lastaan. Mitä hän oli tehnyt? Hänen oli vain tullut sääli örkkiä, joka oli itkenyt, kun vartijat ja sen lajitoverit olivat tappaneet toisiaan. Hän tuhahti, kun isän sanat tulivat hänen mieleensä: ”Gondorilaiset eivät itke koskaan!”. Isä ei ollut itkenyt silloinkaan, kun hänen oma äitinsä oli kuollut. Vihanpuuskassa hän potkaisi ovea. Ihmiset eivät olleet örkkejä parempia, he olivat huonompia!
Hetken mielijohteesta hän avasi ikkunaluukut ja kiipesi ulos. Onneksi hän oli hento tyttö, sillä köynnösten tukipuut eivät olisi kannattaneet aikuista miestä. Hän kiitti kohtaloa siitä, että heidän talonsa seinustalla ei kasvanut orjantappuraa, mutta siitä huolimatta hänen mekkonsa oli riekaleina kun hän pääsi maahan. Aurinko oli jo laskenut, eikä kadulla ollut ketään. Hän suunnisti kohti kaupungin laitaa. Rauhan aikana muureja ei vartioitu tarkasti, joten hän pääsi helposti ulos kaupungista. Pian hän juoksi kuun vartioivien silmien alla Pelennorin niittyjä pitkin. Jos joku yksinäinen kulkija olisi nähnyt hänet, olisi hän saattanut luulla nähneensä villin metsänneidon, joka oli tullut kedolle tanssimaan kuutanssia. Mutta vain musta taivas näki hänet, kun hän juoksi metsän pimeyteen.
Koirien haukunta kajahteli Nagan takaa. Vartiomiehet huusivat tovereitaan, kun eläimet saivat vainun pakenevasta örkistä. Ensimmäisen kerran hän kirosi vahvaa hajuaan, joka örkkien keskuudessa oli suuri ylpeydenaihe. Oksa iski häntä kasvoihin, mutta hänen vauhtinsa ei hiljentynyt. Koirien ääni lähestyi.
Viimein hän saapui joen laitaan. Hetkeäkään epäröimättä hän syöksyi virtaavan veden syliin. Vaikka joki olikin pieni, tuntui se uimataidottomasta örkistä itse Anduin-virralta. Pärskeet löivät hänen ylitseen, mutta hän onnistui olemaan huutamatta. Ylävirrassa koirat pysähtyivät nuuhkimaan joen rantaan ja vartiomiehet kirosivat. Virta kuljetti Nagaa mukanaan ja hän nauroi kähisevää nauruaan. Vapauden humalluttava tunne sai hänet valtaansa, ja melkein liian myöhään hän tajusi olevansa hukkumaisillaan. Jotenkuten hän sai räpiköityä rantaan ja jäi makaamaan kaislikkoon.
Tappelu oli ollut viimeinen pisara örkeille. Kun vartijat olivat raahanneet henkiinjääneet kahleissa parakeille, olivat nämä alkaneet puhua kostosta. Joku oli tiirikoinut varastamallaan naulalla lukkonsa auki ja vapauttanut toverinsa. Verivaloja oli solmittu, teroitetut puuveitset otettu esiin vuosien piilottelun jälkeen ja suunnitelmia tehty. Kaikessa tohinassa Naga oli lähtenyt tiehensä. Hän ei halunnut väkivaltaa, ja orjien yritys oli muutenkin turha. Viimeinkin hän oli vapaa kaikesta, ihmisten rodusta ja myös omastaan.
Hän nousi seisaalleen ja käveli syvemmälle metsään. Ajokoirien haukunta oli häipynyt kuulumattomiin, ja metsän öiset äänet täyttivät ilman. Tällaista pimeyttä Naga ei ollut koskaan nähnyt. Se ei ollut parakkien hikistä, tunkkaista pimeyttä vaan vapaa, öinen maailma. Lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja puiden oksat kuiskailivat hiljaista, verkkaista lauluaan. Metsän siimekseen eivät katsoneet kuun kasvot, jotka pelottivat pimeyden lapsia.
Hetken käveltyään Naga saapui pienelle niitylle. Hänen yösilmänsä erottivat pienen hahmon, joka makasi puun juurella. Hän varoi aiheuttamasta ääntä ja hiipi hahmon luokse. Nuori ihmistyttö nukkui halavan oksien alla. Naga urahti ja istui tämän viereen. Tyttö muistutti häntä etäisesti jostakin, mutta muistot olivat hataria hänen päässään. Hän nojasi puun runkoon ja nukahti ensimmäistä kertaa elämässään levollisena.
Kun Diriel heräsi, hän näki tuhatjalkaisen tuijottavan itseään ruohonkorren päältä. Otus keikutti ruumistaan ja tarkasteli ihmistä ennen kuin jatkoi ateriaansa. Nälkä kurni hänenkin suolissaan ja hän nousi istumaan. Jäseniä särki kasteisessa ruohossa nukkumisen jälkeen, mutta aamuilma tuoksui suloiselta… paistetulta lihalta?
Hän käännähti ympäri ja näki maassa vieressään paistetun kanin. Se oli asetettu kömpelösti isolle lehdelle, ja sen vieressä oli kasa marjoja. Hän katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Nälkä voitti kuitenkin epäluuloisuuden ja hän alkoi syödä.
- Kani olisi iloinen, jos se tietäisi että sinä syöt sen.
Örkki oli ilmestynyt tyhjästä hänen eteensä. Vaistomaisesti Diriel hyppäsi ylös kun kauhutarinat metsien örkkirosvoista kohosivat hänen mieleensä. Kani putosi puoliksi syötynä ruohikkoon, örkin suupielet painuivat alaspäin ja se huokasi karhealla äänellä:
- Sinä et sitten pitänytkään siitä.
Diriel nosti nolostuneena kanin maasta. Hän pyyhki roskia sen pinnalta ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Vanhasta tottumuksesta hän kohensi ryhtiään, kuten Gondorin naisille opetettiin lapsesta saakka, ja alkoi oikoa vaatteitaan, jotka olivat likaiset ja pahoin repeytyneet. Sitten hän sattui vilkaisemaan toisen kauhtunutta lannevaatetta ja murahti hermostuneesti:
- Ei, se oli hyvää… kiitos.
Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta pudisti päätään ja lysähti istumaan. Pidätellyt kyyneleet pakenivat hänen sisältään. Naga väänteli sormiaan ja käveli neidon viereen. Kömpelösti hän laski karvaisen kätensä tämän olkapäälle. Diriel vetäytyi kauemmas, ja surullinen ilme palasi Nagan kasvoille.
- Anteeksi, en minä tarkoittanut.
Kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Sitten Diriel laski tärisevän kätensä örkin olalle.
- Sinä itkit, kun sinun tovereitasi tapettiin.
- Ja sinä itkit, kun he tappoivat minun kansaani.
Metsän puut katselivat sanattomina, kun kahden maailman lapset pitivät toisistaan kiinni. Vielä illan tullessa he istuivat siinä, kertoivat toisilleen omista maailmoistaan ja surivat niiden erilaisuutta. Naga kertoi toveruudesta orjaparakkien hajussa ja unelmista menneistä ajoista, hirveistä ajoista joita hän ei tuntenut omikseen. Örkki kuunteli vaitonaisena, kun Diriel puhui Minas Tirithin ihmisten rakkaudesta toisiaan ja välinpitämättömyydestä muita kansoja kohtaan. Örkki pudisti päätään.
- Onkohan aina ollut tällaista?
- Jumalat sen tekivät.
Naga ja Diriel hypähtivät ylös ja kääntyivät äänen suuntaan. Heidän edessään seisoi kalpea olento, joka muistutti etäisesti ihmistä. Se oli pitkä kuin etelän haradilaiset, kalvakka kuin pohjoisen jäämiehet mutta sen varressa ei ollut ihmisten vahvuutta. Oudoimmat olivat kuitenkin sen silmät, sillä niissä näkyvä vanhuus oli ikiaikaisempaa kuin Nagan rodun vanhusten tarinat tai Dirielin kaupungin valkoiset muurit. Diriel huudahti, kun muisto opettajan puheista palasi hänen mieleensä.
- Vanhakansalainen!
- Kas kun muistit vielä. Ihmiset ja örkit eivät siis ole hylänneet kaikkea. Outo näky, tosiaan. Ihminen ja örkki sulassa sovussa keskenään – tiedä kumpi olisi iloisempi, Morgoth vai Manwe. Tuskin he välittäisivätkään, sen jälkeen kun he leikkivät kansoillanne ja kyllästyivät, he tuskin ovat luoneet teihin silmäystäkään!
Naga ja Diriel katselivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä muukalainen puhui. Kuitenkin tämän sanat satuttivat jotain syvällä heidän sisällään, kuin hauras muisto olisi palannut heidän mieliinsä.
- Neljäs aika, Ihmisten aika tosiaankin. Te hullut! Kun jumalat antoivat teille mahdollisuuden päättää omasta kohtalostanne, te märehditte entistä vihaanne. Kumpikaan rotu ei ole toista parempi. Te hiidet vainositte meitä, omia isiänne, ensimmäisestä elonhetkestänne saakka, ja te ihmiset varastitte meiltä maailmamme ja muutitte sen omaksenne. Jumalat odottavat meitä luoksensa, vaikka viimeiset Harmaat Laivat lähtivät ikuisuuksia sitten. Vain puhtaat ja kunniakkaat pääsivät heidän Toivon maahansa. Palakaa omaan liekkiinne, jos ette tule toimeen ilman niitä houkkia!
Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän lähti. Oli kuin tuuli olisi puhaltanut, kun hän muuttui taas yhdeksi metsän kanssa, jota hänen vanha rotunsa niin rakasti. Vanhakansalaisten, haltioiden kansan väsynyt lapsi palasi alkukotiinsa. Hän jätti taakseen kaksi uuden maailman pelästynyttä vesaa, jotka takertuivat toisiinsa ja yrittivät ymmärtää. Naga katseli hänen jälkeensä kulmat kurtussa.
- Onkohan hän oikeassa? Voisimmeko me lakata vihaamasta toisiamme? Minä ymmärrän niin vähän.
Naga huokasi ja nojasi puun kaarnaan. Diriel silitti hänen otsaansa.
- Minusta sinä ymmärrät paljon enemmän kuin Valkoisen kaupungin ihmiset.
- Ymmärtäisivätkö hekin, jos me puhuisimme heille?
- Eivät. Viha on meidän kansoissamme liian syvällä. Lähdetään pois, jonnekin kauas, missä ei ole kaupunkeja, isäntiä eikä orjia.
Vanhat halavat levittivät jälleen kuunvaloa siivilöivät lehtensä heidän ylleen. Valon ja pimeän lapsi makasivat hämärässä ja nukkuivat rauhallista unta.
Leikkivä päivänsäde herätti Dirielin. Ruoho tuoksui puhtaalta ja aamukaste helli häntä. Nagaa ei näkynyt missään, tämä oli varmaankin metsästämässä uutta kania. Diriel venytteli pitkään ja hartaasti. Hän suki hiuksia sormillaan ja yritti korjailla mekkoaan. Silloin hänen silmänsä osuivat puun kylkeen, mihin oli karkeasti piirretty pari sanaa:
MINÄ YRITÄN, KYLLÄ HE YMMÄRTÄVÄT.
Pelko sai Dirielin sydämen jyskyttämään. Naga ei voinut lähteä. Hän lähti juoksemaan kohti jokea, joka vei kaupunkiin. Oksat viilsivät haavoja heidän kasvoihinsa, ja hänen kauniit säärensä olivat naarmuilla. Hän heristi nyrkkiään kohti taivasta, missä hän kuvitteli jumalten asuvan.
- Miksi te teette tämän meille?
Valkoisen kaupungin muurit ilkkuivat hänelle, kun hän huohottaen juoksi kohti porttia. Joka askeleella hän pelkäsi myöhästyvänsä. Portinvartija vilkaisi häntä olkiaan kohauttaen ja heitti toverilleen herjan maalaistytöstä ja partioiden ilonpidosta. Diriel juoksi päämäärättä kunnes hänen jalkansa johdattivat hänet torille. Siellä, Valkoisen puun juurella makasi pieni mytty jota ihmisjoukko kivitti. Hän näki ylimyksiä, vartijoita, talonpoikia ja jopa örkkiorjia tarttumassa kivenmurikoihin. Mytty tutisi jokaisesta iskusta, ja väkijoukon ivahuutojen seasta hän kuuli valitusta. Hän ryntäsi maassa makaavan hahmon luokse, jonka vain vaivoin saattoi tunnistaa Nagaksi. Kivi iski häntä päähän ja kaikki pimeni.
Ja ihmisten aika jatkui.
Ville Lähde: Neljäs aika
Pronssipatsas kohosi verkalleen ylöspäin. Käsivarret kiskoivat köysistä. Naga irvisti, kun hamppuköyden karhea pinta painui hänen kämmeniinsä. Vinssin natinaan sekoittui hänen orjatovereidensa murahtelua. Välillä kuului piiskan läjähdys tai esimiehen käskyhuuto, kun jokin köysistä kiristyi tai löystyi liikaa. Patsaan kohottama miekka nousi talojen kattojen tasalle, ja vääräsääriset orjat kiirehtivät tukemaan sitä toiselta puolelta. Viimein patsas kolahti paikoilleen ja muurarit kiipesivät kiinnittämään sitä jalustalleen. Orjat huokaisivat helpotuksesta ja lysähtivät maahan. Monet pitelivät silmiään, jotka olivat kärventyneet kirkkaassa auringossa. Naga ei enää välittänyt. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo tottunut herrojensa maailmaan, jossa ei ollut pimeää hetkeä.
Vapaat kansalaiset katselivat patsasta ylpeinä, mutteivät luoneet silmäystäkään orjiin. Sotilaat alkoivat koota joukkoa kokoon. Nagalla oli kuitenkin jano, ja hän nilkutti suihkulähteelle. Ennen kuin hän ehti koskettaa veden pintaa, piiska läjähti hänen sormilleen.
- Näpit irti vedestä, syöpäläinen! Kehtaatkin saastuttaa lähdettä, jonka itse Valkoinen Puu on siunannut. Parakeissa on teille vettä.
Vedeksi he sitä kutsuivat. Naga värisi, ja jano katosi kun hän muisti laskiämpäreissä olevan kuraisen veden. Piiskan ajamana hän linkkasi jonoon, joka kulki kohti parakkeja. Ihmiset väistivät heitä kuin lepraisia. Naga loi heihin väsyneen silmäyksen. Samassa hän huomasi nuoren tytön, joka katseli häntä. Hetken ajan hän oli näkevinään säälin pilkahduksen tämän silmissä. Mutta ei, hän oli varmasti väärässä. Vanhan rodun viimeisille vesoille ei löytynyt sääliä Valkoisessa Kaupungissa.
Vartijat pitivät liinoja kasvoillaan, kun kulkue saapui parakkiin. Orjat olivat jo niin tottuneita hien ja ulosteiden hajuun, etteivät he edes huomanneet niitä. Naga oikaisi lavetilleen ja nakersi leivänkyrsää, jonka hän oli säästänyt aterialta. Leipä oli tehty Mustan Maan viljasta. Herrojen mukaan orjien sopi syödä samaa ruokaa kuin heidän isänsäkin olivat syöneet. Noista ajoista hän ei tiennyt juuri mitään, sillä hän oli yksi kaupungissa syntyneistä. Hänen rotunsa eli paljon kauemmin kuin lyhytikäiset ihmiset, ja suurin osa hänen tovereistaan oli syntynyt ennen ihmisten ajan alkua. Hän laski jalkansa olkien peittämälle lattialle ja nyppi kirpun karvoistaan. Muut orjat hänen ympärillään pelasivat luisilla nopilla taikka kiistelivät ruuanmurusista. Suuruuden ajoiksi kutsuttiin noita menneitä vuosia. Vanhojen mukaan heidän kansansa oli asunut pohjoisen metsissä ja lännen vuorilla asti. Ihmiset olivat heidän orjiaan ja metsäkansa ruokaansa. Sitten ajat olivat muuttuneet. Hän, jota kutsuttiin Valtiaaksi, oli kukistunut ihmisten petturimaisten juonien takia, ja vanha soturikansa oli ajettu vuorten koloihin ja raahattu orjiksi. Olihan ihmisillä syytäkin olla katkeria. Miltähän heistä oli tuntunut olla orjuudessa ja alistettuina? Tällaisista ajatuksista Naga olisi saanut muut kimppuunsa. Miksi nämä kansat vihasivat toisiaan niin valtavasti? Hän huokasi ja paneutui jälleen makuulle. Kun häly häipyi hänen ympäriltään ja hän vaipui uneen, näki hän unta kauniista tytöstä, jonka silmissä näkyi sääliä.
- Pohjoisen valtakunnan liityttyä esikuninkaan aikana eteläiseen mahtiimme saavutti ihmisten aika suurimman loistonsa. Vanhat rodut palasivat metsiin tahi tulivat yhdeksi maan kivien kanssa. Esi-isiemme uskonto, Lännen Valtiaitten palvonta – annettakoon tietämättömille sukulaisillemme anteeksi – lopetettiin. Pyhä suojelijamme kuningas Elessar, joka omin käsin kukisti Vainolaisen, sai arvoisensa temppelit Valkoiseen kaupunkiin, Kuun torniin ja Suuren virran kaksoiskaupunkeihin…
Diriel katseli ulos, missä aurinko helotti taivaannavassa ja linnut kiisivät halki ilman pesilleen. Viiniköynnös oli kivunnut marmoriseinää pitkin ikkunalaudalle, ja vaaleista kukista leijui mieto tuoksu luokkahuoneeseen. Opettaja asteli eestaas korokkeella ja heilutti käsiään ilmassa. Hän piirsi ilmaan kuvia taisteluista, joita heidän isänsä olivat käyneet Vainolaisen kansoja vastaan. Kaikki muut kuuntelivat silmät loistaen, mutta Diriel Turinintytär huokasi ja ahmi silmillään ulkona olevaa kesäpäivää. Kaupungin valkoiset katot kimaltelivat auringonpaisteessa, ja korkeimmalla näkyi esikuninkaan patsas, joka oli pystytetty tänään. Se oli varmasti painava. Hän muisteli, kuinka orjat olivat pinnistelleet saadakseen sen pystyyn. Pieni orja oli mennyt juomaan vettä lähteestä, mutta vartija oli lyönyt sitä. Ilman orjia patsasta ei olisi saatu pystyyn, miksi siis ne eivät saaneet palkakseen edes kunnon vettä? Hänen isänsä, joka oli kaupungin kaartin päällikkö, sanoi, että niille maksettiin hirvittäviä velkoja menneisyydestä. Ne olivat varmaan tehneet hirveitä tekoja, että ansaitsivat sellaisen kohtalon. Kuitenkaan edes Haradin mustia miehiä ei kohdeltu näin, vaikka Gondor oli voittanut heidätkin.
- Diriel Turinintytär voisi keskittyä maamme menneisyyteen enemmän kuin nykypäivään, sillä kuten kuuluisa ajattelijamme Beregond Kolmas sanoi: ”Tämä päivä on vain eilisten summa, jonka me itse kokoamme.” Tästä pääsemmekin seuraavaan aiheeseemme…
Diriel huoahti. Hän ei olisi koonnut tällaista päivää. Sanoi opettaja mitä tahansa, niin väsyneen örkin silmissä ei ollut näkynyt katkeruutta vaan pohjatonta surua.
Hikipisarat valuivat Nagan silmiin. Aurinkoneito tuijotti häntä ilkkuen taivaalta ja kärvensi hänen silmiään. Pimeät hetket olivat vähissä, oli vain hätäinen uni parakin lavetilla. Kenties hän joskus tottuisi valoon, mutta silloin hän olisi jo puolisokea niin kuin moni hänen tovereistaan. Maa pöllysi, kuokkien terät iskeytyivät kiviin. Snaga, joka uurasti hänen vieressään, tuupertui maahan. Hän nosti toverin istualleen ja kaatoi vesileilistään vettä tämän kasvoille.
- Orja! Sinä tiedät, että teitä on kielletty tuhlaamasta vettänne. Anna sen olla, me emme tee kuolevilla mitään. Juo vetesi ja tee töitä tai saat piiskaa.
- Minä pärjään hyvin ilman vettäkin
- Vartija tuhahti ja heilautti piiskaansa. Naga pakotti toverinsa jaloilleen, mutta tämä sortui polvilleen. Ympäriltä kuului mutinaa ja yksi vanhoista karjaisi vartijalle:
- Hei, huoranpenikka! Taas meni yksi!
- Tuki turpasi, karvaturri!
Ruoska heilahti, mutta örkki ehti ensin. Mies tuijotti silmiään uskomatta hakunterää, joka oli uponnut hänen mahaansa. Silmänräpäyksessä olivat orjat hyökänneet vartijan ruumiin päälle ja alkaneet repiä sitä riekaleiksi. Lisää vartijoita ryntäsi paikalle, ja pitkät miekat iskivät orjiin. Naga peitti kasvonsa käsillään, kun ihmiset ja örkit murhasivat toisiaan. Pari katkeraa kyyneltä valahti hänen silmäkulmastaan. Eräs hänen tovereistaan kaatui saatuaan haavan jalkaansa, ja vartija kohotti miekkaansa tappaakseen. Naga otti pari askelta.
- Älä mene. Sinä kuolet turhaan.
Naga kääntyi ja näki tytön kasvot edessään. Tytöllä oli rikkaan aatelisen vaatteet, mutta kasvoilla ei ollut samaa julmaa ylpeyttä, mitä hän oli Valkoisen kaupungin ihmisissä tottunut näkemään. Ja… tyttö itki. Naga ihmetteli miksi ihminen itkisi hänen rotunsa takia. Hän avasi suunsa kysyäkseen, kun hän sai iskun päähänsä ja maailma musteni.
- Huora!
Isku läjähti vasten Dirielin kasvoja. Hän lensi vasten pöytää, ja kristallinen maljakko hajosi pirstaleiksi lattialle. Isä kiskaisi hänet pystyyn. Mekko repesi, kun häntä ravisteltiin, ja kivun kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
- Minun tyttäreni koskee saastaiseen örkkiin! Minun, kaartin kapteenin! Mitä sinä luulet ihmisten ajattelevan, lutka?
Hänen äitinsä itki kädet kasvoillaan huoneen ovella. Isä iski häntä uudelleen kasvoihin, ja veri alkoi valua hänen nenästään. Nyyhkytys vaihtui yskimiseksi, kun hän taipui lattialle kivusta kaksinkerroin. Isä seisoi puuskuttaen hänen yllään. Äidin itku raastoi Dirielin sydäntä, sillä hän tiesi tämän itkevän itsensä, ei Dirielin vuoksi.
- Meillä oli kunniakas tulevaisuus sinun varallesi, ja sinä teet tämän meille! Minä toivon, että ihmiset ovat unohtaneet tämän sitten, kun sinun on aika naida joku ylhäisöpoika. Mutta kautta Elessarin, luulenpa että sinä et tule kelpaamaan halpa-arvoisimmalle sikopaimenellekaan tämän jälkeen!
Ovi pamahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseensa. Hänen mekkonsa oli revennyt, ja nenästä valui verta. Se sekoittui kyyneliin. Pitkään hän makasi lattialla ennen kuin nousi nikotellen istualleen. Hän pesi veren ja kyynelten jäljet pois kylmällä vedellä. Hän kokeili ovea, mutta isä oli lukinnut sen. Keittiöstä kuului mutinaa ja nyyhkimistä. Vanhemmat itkivät menetettyä kunniaansa ja häpesivät lastaan. Mitä hän oli tehnyt? Hänen oli vain tullut sääli örkkiä, joka oli itkenyt, kun vartijat ja sen lajitoverit olivat tappaneet toisiaan. Hän tuhahti, kun isän sanat tulivat hänen mieleensä: ”Gondorilaiset eivät itke koskaan!”. Isä ei ollut itkenyt silloinkaan, kun hänen oma äitinsä oli kuollut. Vihanpuuskassa hän potkaisi ovea. Ihmiset eivät olleet örkkejä parempia, he olivat huonompia!
Hetken mielijohteesta hän avasi ikkunaluukut ja kiipesi ulos. Onneksi hän oli hento tyttö, sillä köynnösten tukipuut eivät olisi kannattaneet aikuista miestä. Hän kiitti kohtaloa siitä, että heidän talonsa seinustalla ei kasvanut orjantappuraa, mutta siitä huolimatta hänen mekkonsa oli riekaleina kun hän pääsi maahan. Aurinko oli jo laskenut, eikä kadulla ollut ketään. Hän suunnisti kohti kaupungin laitaa. Rauhan aikana muureja ei vartioitu tarkasti, joten hän pääsi helposti ulos kaupungista. Pian hän juoksi kuun vartioivien silmien alla Pelennorin niittyjä pitkin. Jos joku yksinäinen kulkija olisi nähnyt hänet, olisi hän saattanut luulla nähneensä villin metsänneidon, joka oli tullut kedolle tanssimaan kuutanssia. Mutta vain musta taivas näki hänet, kun hän juoksi metsän pimeyteen.
Koirien haukunta kajahteli Nagan takaa. Vartiomiehet huusivat tovereitaan, kun eläimet saivat vainun pakenevasta örkistä. Ensimmäisen kerran hän kirosi vahvaa hajuaan, joka örkkien keskuudessa oli suuri ylpeydenaihe. Oksa iski häntä kasvoihin, mutta hänen vauhtinsa ei hiljentynyt. Koirien ääni lähestyi.
Viimein hän saapui joen laitaan. Hetkeäkään epäröimättä hän syöksyi virtaavan veden syliin. Vaikka joki olikin pieni, tuntui se uimataidottomasta örkistä itse Anduin-virralta. Pärskeet löivät hänen ylitseen, mutta hän onnistui olemaan huutamatta. Ylävirrassa koirat pysähtyivät nuuhkimaan joen rantaan ja vartiomiehet kirosivat. Virta kuljetti Nagaa mukanaan ja hän nauroi kähisevää nauruaan. Vapauden humalluttava tunne sai hänet valtaansa, ja melkein liian myöhään hän tajusi olevansa hukkumaisillaan. Jotenkuten hän sai räpiköityä rantaan ja jäi makaamaan kaislikkoon.
Tappelu oli ollut viimeinen pisara örkeille. Kun vartijat olivat raahanneet henkiinjääneet kahleissa parakeille, olivat nämä alkaneet puhua kostosta. Joku oli tiirikoinut varastamallaan naulalla lukkonsa auki ja vapauttanut toverinsa. Verivaloja oli solmittu, teroitetut puuveitset otettu esiin vuosien piilottelun jälkeen ja suunnitelmia tehty. Kaikessa tohinassa Naga oli lähtenyt tiehensä. Hän ei halunnut väkivaltaa, ja orjien yritys oli muutenkin turha. Viimeinkin hän oli vapaa kaikesta, ihmisten rodusta ja myös omastaan.
Hän nousi seisaalleen ja käveli syvemmälle metsään. Ajokoirien haukunta oli häipynyt kuulumattomiin, ja metsän öiset äänet täyttivät ilman. Tällaista pimeyttä Naga ei ollut koskaan nähnyt. Se ei ollut parakkien hikistä, tunkkaista pimeyttä vaan vapaa, öinen maailma. Lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja puiden oksat kuiskailivat hiljaista, verkkaista lauluaan. Metsän siimekseen eivät katsoneet kuun kasvot, jotka pelottivat pimeyden lapsia.
Hetken käveltyään Naga saapui pienelle niitylle. Hänen yösilmänsä erottivat pienen hahmon, joka makasi puun juurella. Hän varoi aiheuttamasta ääntä ja hiipi hahmon luokse. Nuori ihmistyttö nukkui halavan oksien alla. Naga urahti ja istui tämän viereen. Tyttö muistutti häntä etäisesti jostakin, mutta muistot olivat hataria hänen päässään. Hän nojasi puun runkoon ja nukahti ensimmäistä kertaa elämässään levollisena.
Kun Diriel heräsi, hän näki tuhatjalkaisen tuijottavan itseään ruohonkorren päältä. Otus keikutti ruumistaan ja tarkasteli ihmistä ennen kuin jatkoi ateriaansa. Nälkä kurni hänenkin suolissaan ja hän nousi istumaan. Jäseniä särki kasteisessa ruohossa nukkumisen jälkeen, mutta aamuilma tuoksui suloiselta… paistetulta lihalta?
Hän käännähti ympäri ja näki maassa vieressään paistetun kanin. Se oli asetettu kömpelösti isolle lehdelle, ja sen vieressä oli kasa marjoja. Hän katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Nälkä voitti kuitenkin epäluuloisuuden ja hän alkoi syödä.
- Kani olisi iloinen, jos se tietäisi että sinä syöt sen.
Örkki oli ilmestynyt tyhjästä hänen eteensä. Vaistomaisesti Diriel hyppäsi ylös kun kauhutarinat metsien örkkirosvoista kohosivat hänen mieleensä. Kani putosi puoliksi syötynä ruohikkoon, örkin suupielet painuivat alaspäin ja se huokasi karhealla äänellä:
- Sinä et sitten pitänytkään siitä.
Diriel nosti nolostuneena kanin maasta. Hän pyyhki roskia sen pinnalta ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Vanhasta tottumuksesta hän kohensi ryhtiään, kuten Gondorin naisille opetettiin lapsesta saakka, ja alkoi oikoa vaatteitaan, jotka olivat likaiset ja pahoin repeytyneet. Sitten hän sattui vilkaisemaan toisen kauhtunutta lannevaatetta ja murahti hermostuneesti:
- Ei, se oli hyvää… kiitos.
Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta pudisti päätään ja lysähti istumaan. Pidätellyt kyyneleet pakenivat hänen sisältään. Naga väänteli sormiaan ja käveli neidon viereen. Kömpelösti hän laski karvaisen kätensä tämän olkapäälle. Diriel vetäytyi kauemmas, ja surullinen ilme palasi Nagan kasvoille.
- Anteeksi, en minä tarkoittanut.
Kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Sitten Diriel laski tärisevän kätensä örkin olalle.
- Sinä itkit, kun sinun tovereitasi tapettiin.
- Ja sinä itkit, kun he tappoivat minun kansaani.
Metsän puut katselivat sanattomina, kun kahden maailman lapset pitivät toisistaan kiinni. Vielä illan tullessa he istuivat siinä, kertoivat toisilleen omista maailmoistaan ja surivat niiden erilaisuutta. Naga kertoi toveruudesta orjaparakkien hajussa ja unelmista menneistä ajoista, hirveistä ajoista joita hän ei tuntenut omikseen. Örkki kuunteli vaitonaisena, kun Diriel puhui Minas Tirithin ihmisten rakkaudesta toisiaan ja välinpitämättömyydestä muita kansoja kohtaan. Örkki pudisti päätään.
- Onkohan aina ollut tällaista?
- Jumalat sen tekivät.
Naga ja Diriel hypähtivät ylös ja kääntyivät äänen suuntaan. Heidän edessään seisoi kalpea olento, joka muistutti etäisesti ihmistä. Se oli pitkä kuin etelän haradilaiset, kalvakka kuin pohjoisen jäämiehet mutta sen varressa ei ollut ihmisten vahvuutta. Oudoimmat olivat kuitenkin sen silmät, sillä niissä näkyvä vanhuus oli ikiaikaisempaa kuin Nagan rodun vanhusten tarinat tai Dirielin kaupungin valkoiset muurit. Diriel huudahti, kun muisto opettajan puheista palasi hänen mieleensä.
- Vanhakansalainen!
- Kas kun muistit vielä. Ihmiset ja örkit eivät siis ole hylänneet kaikkea. Outo näky, tosiaan. Ihminen ja örkki sulassa sovussa keskenään – tiedä kumpi olisi iloisempi, Morgoth vai Manwe. Tuskin he välittäisivätkään, sen jälkeen kun he leikkivät kansoillanne ja kyllästyivät, he tuskin ovat luoneet teihin silmäystäkään!
Naga ja Diriel katselivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä muukalainen puhui. Kuitenkin tämän sanat satuttivat jotain syvällä heidän sisällään, kuin hauras muisto olisi palannut heidän mieliinsä.
- Neljäs aika, Ihmisten aika tosiaankin. Te hullut! Kun jumalat antoivat teille mahdollisuuden päättää omasta kohtalostanne, te märehditte entistä vihaanne. Kumpikaan rotu ei ole toista parempi. Te hiidet vainositte meitä, omia isiänne, ensimmäisestä elonhetkestänne saakka, ja te ihmiset varastitte meiltä maailmamme ja muutitte sen omaksenne. Jumalat odottavat meitä luoksensa, vaikka viimeiset Harmaat Laivat lähtivät ikuisuuksia sitten. Vain puhtaat ja kunniakkaat pääsivät heidän Toivon maahansa. Palakaa omaan liekkiinne, jos ette tule toimeen ilman niitä houkkia!
Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän lähti. Oli kuin tuuli olisi puhaltanut, kun hän muuttui taas yhdeksi metsän kanssa, jota hänen vanha rotunsa niin rakasti. Vanhakansalaisten, haltioiden kansan väsynyt lapsi palasi alkukotiinsa. Hän jätti taakseen kaksi uuden maailman pelästynyttä vesaa, jotka takertuivat toisiinsa ja yrittivät ymmärtää. Naga katseli hänen jälkeensä kulmat kurtussa.
- Onkohan hän oikeassa? Voisimmeko me lakata vihaamasta toisiamme? Minä ymmärrän niin vähän.
Naga huokasi ja nojasi puun kaarnaan. Diriel silitti hänen otsaansa.
- Minusta sinä ymmärrät paljon enemmän kuin Valkoisen kaupungin ihmiset.
- Ymmärtäisivätkö hekin, jos me puhuisimme heille?
- Eivät. Viha on meidän kansoissamme liian syvällä. Lähdetään pois, jonnekin kauas, missä ei ole kaupunkeja, isäntiä eikä orjia.
Vanhat halavat levittivät jälleen kuunvaloa siivilöivät lehtensä heidän ylleen. Valon ja pimeän lapsi makasivat hämärässä ja nukkuivat rauhallista unta.
Leikkivä päivänsäde herätti Dirielin. Ruoho tuoksui puhtaalta ja aamukaste helli häntä. Nagaa ei näkynyt missään, tämä oli varmaankin metsästämässä uutta kania. Diriel venytteli pitkään ja hartaasti. Hän suki hiuksia sormillaan ja yritti korjailla mekkoaan. Silloin hänen silmänsä osuivat puun kylkeen, mihin oli karkeasti piirretty pari sanaa:
MINÄ YRITÄN, KYLLÄ HE YMMÄRTÄVÄT.
Pelko sai Dirielin sydämen jyskyttämään. Naga ei voinut lähteä. Hän lähti juoksemaan kohti jokea, joka vei kaupunkiin. Oksat viilsivät haavoja heidän kasvoihinsa, ja hänen kauniit säärensä olivat naarmuilla. Hän heristi nyrkkiään kohti taivasta, missä hän kuvitteli jumalten asuvan.
- Miksi te teette tämän meille?
Valkoisen kaupungin muurit ilkkuivat hänelle, kun hän huohottaen juoksi kohti porttia. Joka askeleella hän pelkäsi myöhästyvänsä. Portinvartija vilkaisi häntä olkiaan kohauttaen ja heitti toverilleen herjan maalaistytöstä ja partioiden ilonpidosta. Diriel juoksi päämäärättä kunnes hänen jalkansa johdattivat hänet torille. Siellä, Valkoisen puun juurella makasi pieni mytty jota ihmisjoukko kivitti. Hän näki ylimyksiä, vartijoita, talonpoikia ja jopa örkkiorjia tarttumassa kivenmurikoihin. Mytty tutisi jokaisesta iskusta, ja väkijoukon ivahuutojen seasta hän kuuli valitusta. Hän ryntäsi maassa makaavan hahmon luokse, jonka vain vaivoin saattoi tunnistaa Nagaksi. Kivi iski häntä päähän ja kaikki pimeni.
Ja ihmisten aika jatkui.
