Keräily

Olen keräillyt kausittain vähän kaikenlaista, milloin jääkiekkokortteja, milloin postimerkkejä, milloin karkkipapereita(!), milloin pehmonalleja, milloin Breyer-keräilyhevosia. En kuitenkaan ole erityisen pitkäjännitteinen (vai onko se -jänteinen?) ihminen, joten keräily pelkän keräilemisen ilosta on aina jossakin vaiheessa hyytynyt.

Keskiaikaharrastuksen myötä on kuitenkin tullut alettua keräillä kaikenlaista keskiaikaan vivahtavaa, jolle saattaisi löytyä käyttöä tapahtumissa. Etupäässä hamstraan astioita ja koruja, mutta myös mm. kankaita. Esimerkiksi oikeasti vanhan näköinen villa on yllättävän harvinaista, eli sitä on vähän pakko ostaa jos sitä jostakin löytyy.

Keräilen minä myös Pratchettin kirjoja. Tolkienia vain satunnaisesti, ja J.R.R.-kokoelmani onkin hävettävän pieni. Mutta siitä lisää toisaalla.

Kortit vievät kyllä helposti mukanaan Minun kohdallani ei toki ole kyse pokémonien keräilystä, vaan Tähtiportti-korteista. Alkuunsa ajattelin, että haalin vain peruskortit kasaan. Sitten tulivat kuitenkin vaate- ja nimmarikortit... Kauhulla vähän ajattelen sitä, että yksi kortti maksaa muutamasta eurosta mahdollisesti kymmeniin euroihin, ja niitä kortteja on melkoisen paljon. Mutta onhan se niin hipleetä omistaa palanen vaatetta, jota esimerkiksi Jason Momoa on koskenut, eikös vain Sen verran sivuten Taruakin, niin onko kukaan alkanut keräillä noita vaate-/nimmarikortteja elokuvia koskien?

Mukava viime aikojen löytö on myös Stargate-patsaat ensimmäisestä elokuvasta. Moisia on tehty vain 5000 kappaletta, ja yhdet on minun. Miksi se on niin erityisen kivaa saada kokoelmaansa jotain "harvinaisempaa"?

Bramblerose, kai Tukholman Handfaste ja Tallinnan Krambude ovat tuttuja?

Olde Hansa on tuttu paikka, ja paljon käytetty. Sieltä saa esimerkiksi parhaat tuopit. Tukholman liike on vieraampi tuttavuus, pitääkin perehtyä siihen tarkemmin. Kiitos linkistä!

Kerään yhä vanhoja rahoja, käytännössä kolikoita. Ulkomaiset rahat ovat myös mukavia. Euroista en ole innostunut, vaikka italialaiset ovatkin erityisen kauniita. En aina tunne mielihyvää vanhasta esineestä, mikäli en voi liittää kohteeseen mitään elävöittävää tarinaa, mutta usein pelkkä mielenkiintoinen ulkomuoto riittää. Olen myös harkinnut tinasotilaiden (esim. karoliinien) valamista itse, mutta toistaiseksi riittävän paloturvallinen työympäristö on puuttunut.

Surullisin keräilymuistoni liittyy huonekaluun. Isäni löysi ullakoltaan vuonna 1706 valmistetun puutuolin, joka oli talonpoikaiseen tyyliin kauniisti koristeltu. Koska hän tarvitsi pannuhuoneeseen jotain minkä päällä istua (kuten vaikkapa tyhjän maalisangon), moottorisaha irrotti selkänojan näppärästi. Kun tilanne samana iltapäivänä selvisi minulle, olin vain mykistynyt uuden jakkaran edessä.

Euroja keräilen, koska se on melko helppoa. Usein ei vain tule tarkistettua, onko saadussa rahassa mukana ulkomaalaisia kolikoita. Sen puoleen hyvä harrastus, että hintana ainoastaan talteen laitettujen kolikoiden arvo. Eli jos on kymmenen maan kolikot maksavat noin neljäkymppiä.
Samanlaisella idealla keräilin postimerkkejäkin, mutta en ole vuoteen hankkinut yhtään. Voisi oikeastaan ottaa talteen, jos saa joskus kirjeen. Sen sijaan rahojen tai postimerkkien ostamisesta en ole innostunut, eihän siinä ole mitään tavoitetta, jos voi hankkia haluamansa kolikon ostamalla sen jostain liikkeestä. Nyt pitää ottaa raha talteen, jos se tulee vastaan.

Pienempänä tuli keräiltyä milloin mitäkin: pullonkorkkeja, tietyn näyttelijän elokuvia, tietyn sarjan/elokuvan/näyttelijän/bändin jne. julisteita ja kortteja sun muita, Spice Girls-kortteja ja tarroja, Sormusten Herra-kortteja, leffalippuja...
Nykyään säilytä/keräilen leffalippuja, eri maiden 1 euron kolikkoja ja joidenkin kirjailijoiden teoksia. Olen yrittänyt päästä krääsästä eroon.

Hei, keräileekö kukaan tai tietääkö joku edes, miksi niitä kutsutaan: sellaisia pikkuisia hahmoja, joilla on tarraavat kädet ja jalat? Voi kiinnittää esimerkiksi lampun jalkaan. Hahmot ovat yleensä istuvassa asennossa, pää pyörii koko kierroksen ja kädet ja jalat ovat puolihalaavassa asennossa eteenpäin. "Lapaluista" kun puristaa, niin kädet ja toisilla myös jalat aukeavat. Mitä ne ovat?
Minulla niitä on ollut vaaleanpunainen norsu, vaalea lumiukko hattuineen, jokin sateenkaarenvärinen olio (voisi olla joku menneen ajan hahmo, jonka nimeä tai asiayhteyttä en muista) ja Karvinen. Nykyään on enää nuo kolme ensimmäistä. Ja ovat myytävänä.

Ihmisillä on taipumusta keräillä vähän kaikennäköistä tässä kulutusyhteiskunnassa. Omalla kohdallani keräily on kohtalaisen pienimuotoista, mutta olen saanut aikaiseksi ostella itselleni useampiakin Nintendon kannettavia pelikonsoleita ja jonkun verran pelejäkin. Ja toisaalta nurkkiini on jäänyt roikkumaan vanhaa tekniikkaa, eli lähinnä tietokoneita. Tosin olen myös tarkoituksella ostanut "vanhaa rautaa".

Keräily on vähän kaksipiippuista: toisaalta haluan välttää turhan roinan hankkimista, mutta sitten on näitä "kiva omistaa" -juttuja. Ehkäpä ne on yksi keino pitää omista juurista kiinni tässä maailmassa, jossa ei enää samaan tapaan ole helppo pitää omista lähtökuopista ja perinteistään kiinni. Pakko elää töiden perässä jossain toisaalla kuin muuten ehkä eläisi, irtiotto kotiseuduilta ja näin pois päin.

Tietääkö joku, onko keräily tyypillisempää lasten kuin aikuisten joukossa? Muistan itse keräilleeni pienenä vaikka mitä: postimerkkejä, hopeanvärisiä kymmenpennisiä, junalippuja, "ukkoskiviä" eli valkoisia/sinertäviä kvartsinpaloja, karkkipapereita, kiiltokuvia, jätskitikkuja jne. Omista lapsista isompi rahtasi yhdessä vaiheessa läjäpäin sekalaisia kiviä kokoelmaansa, ottaa edelleen talteen kaikki pysäköintilipukkeet, omistaa läjän postimerkkejä joita tosin "keräilee" sillä oletuksella, että vanhemmat ottavat hänelle talteen mielenkiintoisia merkkejä, haalii vanhoja Aku Ankan taskukirjoja jo ennestään ylipursuavaan hyllyynsä ja kerää (äitinsä suosiollisella myötävaikutuksella) Pokémon-kortteja. Lapsen puheiden perusteella myös moni hänen kavereistaan keräilee vähän sitä sun tätä.

Puhtaalta mutu-pohjalta minulle on tullut käsitys, että harva aikuinen tai edes teini-ikäinen keräilee tavaraa samalla innolla kuin lapset. Toisaalta isommista ihmisistä ne, jotka sanovat keräilevänsä, ovat yleensä keskittyneet johonkin tiettyyn asiaan ja keräävät sitä omilla ison ihmisen resursseillaan huomattavan tehokkaasti ja tarmokkaasti. Lasten vuosien aikana hitaasti rakkaudella haalimat pienet kokoelmat kalpenevat, kun aikuinen täyttää kokonaisen huoneen vaikkapa Disney-oheistuotteilla, pikkuponeilla tai tietyn valmistajan astioilla.

Mistä keräilyinto tulee? Mikä sitä ruokkii? Miksi "kerää koko sarja" on niin voimallinen seireeninkutsu, että se saa monet seuraamaan? Onko siinä todella kyse omista "juurista", omasta identiteetistä, kuten Merri ehdottaa? Että kuuluu johonkin ryhmään, jota yhdistää into tietynlaisiin tavaroihin?

Entä missä kulkee raja keräilyn ja "tarpeeseen" hankkimisen välillä? Onko ihminen Tolkien-keräilijä, jos hankkii hyllyynsä kaikki herran opukset vain voidakseen lukea niitä aina halutessaan? Entä jos hankkii monta kappaletta samaa opusta eri kuvituksilla, koska haluaa voida ihastella eri taiteilijoiden erilaisia näkemyksiä? Vai onko keräilijä vasta se, joka hankkii mahdollisuuksien mukaan kaikki erilaiset versiot kaikista kirjoista ihan vain, jotta voi omistaa "koko sarjan"?

Eikö niin, että käyttökelvottoman tavaran haaliminen on nimenomaan keräilyä. Tarkoitan siis esineitä, joita vain säilytetään ja mieluiten myös koskemattomina etteivät ne kulu. Keräilyn ja sijoitustoiminnan ero voi olla häilyvä, jos keräämästään aikoo joskus luopua mieluiten rahallista korvausta vastaan. Mutta hemuli jos ei pystykään luopumaan sarjastaan, hän on aito hemuli.

Käyttökelpoisten asioiden, kuten kirjojen, keräily ei mielestäni ole silkkaa keräilyä, jos kokoelmaansa uskaltaa kajota eli pilata keräilyesineet lehteilemällä niitä ja (hui kauhistus) jopa kirjoittamalla niihin reunamerkintöjä (jotka puolestaan saattavat olla myös keräilykirjassa arvokkaita jos merkinnät ovat tarpeeksi vanhoja tai jonkun tunnetun riipustelijan tekemiä).

Itse olen koonnut jonkin verran Tolkienin kirjoja, jopa useita kappaleita saman opuksen eri laitoksia, mutta en ainakaan vielä pidä itseäni puhtaana keräilijänä, sillä katson kokoavani niitä lukemista varten ja eri laitoksia voidakseni vertailla niitä keskenään. Mutta käyttäjä-kerääjä on kuitenkin melko lähellä keräilijää, sillä tavaroiden haaliminen on aivan samanlaista toimintaa kummallakin. Ja mahdollisimman täydelliseen sarjaan saattaa kumpikin pyrkiä.

En mitenkään väitä, että keräilyssä olisi jotakin väärää, se tuottaa mielihyvää eikä vahingoita ketään - niin kauan kuin esimerkiksi asunnossa on tilaa muullekin elämälle kuin kokoelmavitriineille (vrt. kauhisteludokumentit amerikkalaisista pakonomaisista hamstraajista) eivätkä kaikki puuroon ja talvivaatteisiin tarkoitetut rahat mene keräilyyn niin, että keräilijä talvella hytisee nälkäisenä mutta onnellisena tuijottaessaan hankintojaan.

Tähän liittyy myös muumiviisaus hemulista, joka sai viimein postimerkkikokoelmansa valmiiksi. Hän tuli valtavan onnettomaksi, koska huomasi muuttuneensa keräilijästä omistajaksi. Ymmärsi sentään aloittaa uuden harrastuksen ja alkoi kerätä perhosia. Hänelle ei muuten postimerkkikokoelma sinänsä ollut arvo, vaan nimenomaan kerääminen toimintana.

Keräilin pienenä/teininä kaikenlaista: postimerkkejä, Aku Ankan taskukirjoja, kiviä, suosikkiartistien kuvia, käytettyjä junalippuja (niitä pieniä pahvisia), kuivattua rairuohoa (!) ja ties mitä. Rairuohon keräilyssä oli kuulemma se idea että jos lehmille tulee ruokapula niin voin viedä niille kuivattua ruohoa. Kiviä oli jossain vaiheessa kaksi isoa pahvilaatikollista ja olin yhdessä muutossa tosi kiukkuinen äidilleni, joka käski valita kymmenen mieluisinta kiveä ja muut vietiin pihamaalle.

Nykyään kerään... ööö... no en kai paljon mitään. Cd-levyjä on toki joku 600 kpl, mutta ne on ostettu kuunneltaviksi ja jos joku levy ei kuunteluta niin myyn sen pois. Postimerkit olen kuljettanut mukanani kaikki nämä vuodet, katselen niitä silloin tällöin ja jostain syystä Ahvenanmaan merkit tulevat mulle edelleen kestona, mutta tarramerkit ja Suomen Postin ei-enää-niin-maltillinen julkaisupolitiikka ovat hiivuttaneet mielenkiintoni suomalaisten merkkien keräilyyn (joka oli aiemmin ykköskohteeni).

Piti oikein alkaa miettiä että mitä mä kerään? Tavallaan kerään kai valokuvia, koska olen aina ollut kova kuvaamaan kaikkea mitä ympäristössä tapahtuu (ja nykyään kun filmiäkään ei voi tuhlata ja kamera on kännykässä mukana niin kuvaaminen on vaan kiihtynyt). Mutta silloinkin voisi kai kysyä että harrastanko keräilyä vai dokumentointia?

Jos 80-luvulla olisi ollut nykyisenkaltainen runsaudenpula TSH-fanitavarasta, niin ei ole vaikea miettiä mihin viikkorahat olisi silloin kulutettu. Vaan olipa hiton vaikeaa saada edes itse trilogia hankittua paikallisesta kirjakaupasta ikuomaksi, kun sai moneen kertaan pyytää että se tilattaisiin sinne ennen kuin mitään tapahtui.

Löysinpäs tällaisen topikin. meinasin jo luoda uuden, mutta mikäs sen hauskempaa kuin puhaltaa pölyt vanhan topikin päältä
Meille on nimittäin ihan tässä viime vuosina tullut ihan vahingossa eräänlainen pieni ja ei millään muotoa vakava keräilyharrastus. Meille on kertynyt pieni kokoelma erilaisia S-ryhmän kesto-ostoskasseja. Ruohosipulikasseja taitaa olla pari, Suonenjoelta löytyi kesällä mansikkakassi ja tänään ilahduin suuresti kun huomasin lakkakassin. Oikeastaan me ei oltaisi tarvittu uutta kassia kun vanha oli matkassa, mutta lakkakassi oli pakko saada Siitä huomasin että tässä on vähän keräilyhenkeä vaikka kokoelma onkin varsin vaatimaton. kahvipapua ei olla ostettu. Se tuntuisi jotenkin liian väärältä kun meillä ei oikeastaan juoda kahvia ja kahvipannu kaivetaan esille vain jos tiedetään että on tulossa kahvia juovia vieraita. Ja on meillä pikakahviakin kun tavallinen kahvi ehtii aina vanhaksi ennen kuin on puoltakaan pussia käytetty. Ja ainahan hyville kasseille on käyttöä Nytkin lakkakassi pääsee heti miittitavarakassiksi. Ihan vaan kun se on niin hieno <3

Constantinen Uusin kirjasi-ketjussa löytämä Katalaani-Suomi sanakirja olisi hyvin voinut päätyä tuohon parikymmenen muun jatkoksi, eipä noilla tosiaan paljoa tee, mutta ainakin japani, kiina, latvia, latina ja esperanto tavallisempien lisäksi on joskus tullut avattua. Viimeisin sarjassa on norja, kirpparilta kuinkas muuten.

Zoideja. Tosin nykyään tulee niin kalliiksi, että hitaanlaisesti tulee hommattua. Postimaksu Aasiasta tuplaa härvelin kuin härvelin hinnan.

Puhalletaanpa vielä vähän lisää pölyjä tämän keskustelun päältä. Kiinnostava puheenaihe joten miksipä ei.

Itse en voi sanoa keräileväni kovinkaan aktiivisesti mitään, enemmänkin haalin tavaraa. Keräilyhän on suunnitelmallista ja pitkäjänteistä toimintaa, kun taas haaliminen voi sekin keskittyä tiettyyn aiheeseen, mutta on luonteeltaan enemmän satunnaista silmään sattuvien tavaroiden ostelua. Vähän pilkunviilausta mutta minkäs teet.

Pienempänä keräilin vähän kaikkea mahdollista, nopeasti muistellen ainakin kiviä, karkkipapereita, limukkapullojen etikettejä, tarroja, pinssejä ja nappeja. Suurin osa kokoelmista ei koskaan kasvanut kovin suureksi, mutta niitä todella kerättiin ja ihailtiin rakkaudella.

Nykyään keräilen/haalin Tolkienin kirjoja ja kaikkea herraan liittyvää, harvinaisia tai erikoisia Aku Ankka-lehtiä, jääkiekkokortteja, postimerkkejä ja ulkomaalaisia rahoja.

Odottelen kädet syyhyten kesätöiden loppumista ja palkan kilahtamista tilille, monet kokoelmani kaipaavat nimittäin pikaista täydennystä. Esimerkiksi Tolkien-kokoelmaani kuuluu vain Hobitti ja Silmarillion sekä muutama tietokirja ja kartta. Aku Ankka-kokoelmani sisältää aidosti merkittävistä lehdistä vain yhden: numeron jossa julkaistiin ensimmäisenä maailmassa kokonaisena Barksin seikkailu Takaisin Klondikeen. Postimerkkikokoelmani on melko hyvällä mallilla, mutta se on jämähtänyt 90-luvulle, uudempia merkkejä en omista kuin muutaman.

Hobitti ja Silmarillion, hauskaa. Minulla on nimittäin juuri nuo kahtena eri versiona: Hobitti Tolkienin itsensä ja Tove Janssonin kuvittamina, sekä Silmarillion pokkariversiona ja uutena kuvitettuna kovakantisena laitoksena.

Umm... minulla on nykyään kaksi Hobittia (Tolkienin kuvituksella ja Janssonin kuvituksella) sekä Lohikäärmevuori. Jansson-hobitti on siis tavallaan ylimääräinen, koska se vain yhdistää tekstin ja kuvat kahdesta muusta, mutta sisäinen hamsterini nosti sen ilmestyessä sellaisen äläkän, että sekin versio oli hyllyyn hankittava.

Silmastakin on nykyään Vapaudenpatsas-pokkarin lisäksi se kuvitettu kovakantinen, mutta en minä siitä vanhastakaan henno luopua, koska sillä on suuri tunnearvo.

Tunnearvon takia hankin myös Louhi-kantisen kolminiteisen Tarun, koska siinä muodossa alun perin tarinen luin - olkoonkin, että olen sittemmin tykästynyt enemmän kaapuhemmopainokseen (ja todennut, että Louhi-painoksesta puuttuu tekstiä ainakin siitä kohdasta, jossa Arwen esiintyy ensimmäisen kerran).

Eräänlaista keräilyä kaiketi, mutta kaikki kuitenkin edelleen puhtaasti käyttöä varten.