Ottaen huomioon, että enin osa keskustelijoista on sekä alaikäisiä että populaarikulttuurin ja siihen liittyvän roskamusiikin ja melusaasteen turmelemia, voi topiikin pitäminen olla hieman epäkiitollista.
Steelsheen sanoi:
Itseä joskus ennen tympivät toden teolla klassisen puolelle menevät pianokappaleet, sitten joskus seiskaluokan tienoilla havaitsin että hei, näissä biiseissähän on hirmuisesti hyviä juttuja.
Korva kehittyy iän myötä, kunhan jaksaa pitäytyä hyvän musiikin parissa. Mutanttikilpikonnia jatkuvasti ajattelevalle kymmenvuotiaalle eivät Bachin fuugat avaudu, mutta hieman vanhempana sitä sitten huomaa, että ei hemmetti, kuinka tuo mies pystyy säveltämään jotakin näin nerokasta? Ja myös vaikeaa; sormet menevät äkkiä solmuun, jos Das Wohltemperierte Klavieria alkaa soittelemaan. Varsinkin, kun tuli joskus tuossa herkässä iässä väheksyttyä pianonsoittoa.
Steelsheen sanoi:
Aloin tuolloin myös kuunnella klassista.
Itse olen aina pitänyt klassisesta, mutta "lopullinen ratkaisu" tapahtui nähtyäni
Tähtien sodan ensimmäisen kerran. Kerrassaan mahtava alkumusiikki iski ytimeen saakka, jalot pääteemat puhuttelivat sisimpiä tuntemuksiani, halujani ja haaveitani ja tempaisivat saman tien ikuisesti mukaansa Voiman valoisalle puolelle, valosapeli leiskuen kapinaan nuorison suosimaa ah-niin-muodikasta mutta kulttuurin rappioon johtavaa musiikillista kapinaa vastaan. Saatoin kelata alku- tai loppumusiikin videokasetilla takaisin alkuun ja kuunnella sitä yhä uudestaan... ja uudestaan... ja uudestaan. Aiemmin minuun oli vaikuttanut musiikki mm. Kapteeni Koukusta, ja asialla oli jälleen sama säveltäjä, vanha kunnon John Williams. Olin tuolloin 12-vuotias. Siinä sitten kului muutama vuosi, kun en paljon muuta kuin Star Warsia kuunnellutkaan.
Sitten isäni laittoi eräänä päivänä soimaan Richard Wagnerin
Nürnbergin mestarilaulajien alkusoiton. Levyllä olivat sen lisäksi alkusoitot oopperoista Lentävä hollantilainen, Rienzi, Lohengrin ja Tannhäuser. Omin levyn lähes välittömästi ja kuuntelin sitä laput korvilla usein yötä myöten. Yhtäläisyydet Tähtien sotaan olivat huomattavat. Siitä pitäen olen ollut wagneriaani. Aloin kuitenkin tutkia myös muita mestareita ja "löysin" mm. Bachin, Händelin, ja tietysti myös Beethovenin.
Wagnerin musiikki vie ajatukset aina enemmän tai vähemmän ritariaikaan ja ritari-ihanteiden tai jonkin muun ihmistä suuremman pariin. Musiikki on usein samanaikaisesti sekä kaunista että mahtavaa, kuten Lohengrinin alkusoitto. Leitmotifien keksimisestä saa elokuvamusiikkikin kiittää Wagneria. Ja Ring... aiheet ovat yksinkertaisia mutta hienoja, niitä voi soittaa joko voimakkaasti tai hiljaa, iloisesti tai surullisesti, ja usein pääaiheet vielä kietoutuvat toisiinsa siten, että ne voivat soida yhtäaikaisesti harmonisena kokonaisuutena; malliesimerkki tästä löytyy Mestarilaulajien alkusoiton loppupuolelta: ainakin neljä, viisi kappaleessa aiemmin kuultua melodiaa säestyksineen soi nyt yhtä aikaa eri soittimilla, eri korkeuksilla, välillä pienin variaatioin, kaikkien johtaessa järkähtämättömän loogisesti ja saumattomasti Mestarilaulajien varsinaisen pääteeman viimeiseen, mahtipontiseen kertaukseen. Lähes 17-tuntinen Nibelungin sormus päättyy arvoiseensa loppuun, Jumalten Tuhoon. Ja meno on sen mukaista. Mutta jotkut wagneriaanit eivät silti pidä mahtavasta Finalesta. Miksi? Koska se on kaikkien mielestä liian lyhyt! Ihmiset janoavat sitä ylimaallista musiikkia, joka syntyy täysromantiikan aikaisen sinfoniaorkesterin paljastaessa mahtinsa; erityisesti vaskisektio pääsee loistamaan ja jättää lukumääräisesti moninkertaiset jouset ja puupuhaltimet täysin varjoonsa säestäjän rooliin, osoittaen olevansa orkesterin todellinen voima.
Sama ilmiö kuin Wagnerilla yhteensopivien johtoaiheiden suhteen on havaittavissa myös
Bachilla. Kristallimaisen kirkkaan ja kauniin, kuten kuuluisan Airin, sekä tavattoman mahtavuuden lisäksi Bachin musiikista paistaa läpi miltei matemaattinen nerokkuus. Tämän kuulee parhaiten urku- tai pianokappaleissa, mutta myös suuremmilla orkestereilla, jos on korvaa kuulla. Bach saa hyvin pienelläkin kokoonpanolla kuin taianomaisesti aikaan vaikutelman paljon suuremmastakin orkesterista; urkuäänten taidokas käyttö saa musiikin kuulostamaan paljon massiivisemmalta, vaikka se itse asiassa olisi hyvin hiljaistakin. Trumpettien ja patarumpujen säästeliäs käyttö saa aikaan sen, että niiden vaikutus on vielä monin verroin suurempi silloin, kun ne lopulta astuvat kuvaan. Miten jokin voikin kuulostaa noin ylväältä ja jalolta ja samalla kuitenkin lähes laskelmoidulta? Sama melodia voi siirtyä joko pääosaan tai säestäjäksi, harmonian, polyfonian ja kontrapunktin säilyessä täydellisinä.
Bachin aikalainen
Händel oli omana aikanaan huomattavasti Bachia tunnetumpi, mikä johtunee pääasiassa siitä, että Händel oli Englannin hallitsijoiden suosiossa ja teki nimeään tunnetuksi mm. Vesimusiikilla, Ilotulitusmusiikilla ja Yrjö II:n (muistaakseni) kruunajaismessulla. Händel myös matkusteli ympäri Eurooppaa ja hallitsi kaikki sävellystyylit Italian ja Englannin välillä niittäen mainetta erityisesti italialaistyylisillä oopperoillaan. Ilotulitusmusiikin alkusoitto on barokkimusiikin malliesimerkki. Messias-oratorio, kaksi- ja puolituntiseksi teokseksi hämmästyttävän lyhyessä ajassa (pari viikkoa) syntynyt teos kuitenkin sisältänee suurimmat osoitukset Händelin musiikillisesta nerokkuudesta. Händel oli trumpetin käytön mestari. Hallelujah-kuoro sekä oratorion viimeinen kappale, Worthy is the Lamb that was slain kohottavat mielen taivaallisiin korkeuksiin.
Beethovenin musiikki on hienoa, mutta raskasta. Viidettä tai Yhdeksättä ei kuunnella ihan joka päivä, niille täytyy oikein erikseen varata aikaa ja kuunnella keskittyneesti ja häiriöttä. Vaikutus on silloin sitäkin suurempi. Viides huipentuu mahtipontiseen loppuun, ja Yhdeksännessä, kun pääteema, Oodi ilolle, lopulta kolmen vartin kehittelyn jälkeen lähtee käyntiin, kertautuu ja voimistuu joka kerralla kohoten lopulta mahtavaksi pauhuksi, kun orkesteri paljastaa täyden mahtinsa, iho nousee kananlihalle ja väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Yhdeksännen sinfonian arvoa nostaa vielä se, että Beethoven oli sitä säveltäessään jo täysin kuuroutunut. Lisäksi sinfonia on asetettu Unescon maailmanperintölistalle säilytettäväksi sellaisenaan.
Mozartin ylivertaisen nerokkuuden kyllä tiedostan, mutta romantiikan ja barokin tyyli on jotenkin lähempänä sydäntäni. Usein Mozartin musiikki on keveähkön tuntuista, paljastaen neron omalaatuisen luonteen. Mutta onnistui häneltä todella vakavankin musiikin tekeminen. Requiemin kuunteleminen on aina vaikuttavaa; musiikin ylimaallinen kauneus ja nerokkuus ikään kuin... jotenkin... tuntuu kuin sielu jotenkin keventyisi, ikään kuin pieni osa maailman taakkaa aina hälvenisi.
Steelsheen sanoi:
Omia lemppareitani ovat varsin perinteiset teokset, "hirveät" valikoimat kun on kirjastossa eikä viitsi mitään ostaa. Olen kuitenkin sen verran mahtipontinen ihminen että joku Sibeliuksen Finlandia säväyttää enemmän kuin jokin jousitrio.
Näinhän se on. Sinfoniaorkesterissa, wieniläisklassisessakin, on aina verrattomasti enemmän tehoja kuin pikkuporukassa. Tosin, vaskikvintetti tms. on usein hyvinkin loistavaa kuultavaa, varsinkin, jos soitetaan barokkia. Riippuu vähän mielentilasta ja soitettavasta kappaleesta. Halleluja-kuoron sovittaminen hippihuiluille ja -kitaroille on tuhoon tuomittu yritys, kun taas Toccatan ja fuugan sovittaminen sinfoniaorkesterille tai Tannhäuserin vaskiporukalle avaa aivan uusia mahdollisuuksia. Niin tai näin, on minunkin mielimusiikissani oltava jokin kohokohta; hiljaista pihinää ei jaksa loputtomiin, vaikka se kaunista olisikin, ellei se satu olemaan jotenkin erityisen kaunista tai nerokasta. Muuten musiikki kaipaa jonkinlaisia "maamerkkejä"; esimerkiksi Wagnerin
Lohengrinin alkusoitto alkaa hiljaisena ja kristallimaisen hauraan oloisena, mutta kehittyy lähes huomaamatta jatkuvan crescendon kautta vaiheeseen, jossa vasket syttyvät; kohta menee pian ohi, mutta vaikutus säilyy musiikin jälleen hiljentyessä kohti arvokasta loppuaan.
Siegfriedin kuolema alkaa niinikään hiljaisilla patarummuilla ja puupuhaltimilla; sitten rämähtää, kuin joku huutaisi: kuolema! Sankari on kuollut eikä enää palaa. Jälleen hiljaisemman, alakuloisen vaiheen jälkeen alkaa crescendo, joka yllättäen, Notung-miekan johtoaiheen myötä muuttuu iloiseksi, ja kirkas trumpetti johtaa koko orkesterin kertaamaan kaikki Siegfriedin suurimpiin sankaritekoihin liittyneet aiheet, kuin jokin muistopuhe. Jos bassot on säädetty suurelle teholle, alkavat huonekalut pomppia. Sitten musiikki jälleen hiljenee, kuin muistuttaakseen, että kaikista uljaista saavutuksistaan huolimatta sankari on todellakin kuollut. Sic transit gloria mundi. Vielä pari kohtausta, ja ooppera jo loppuukin, edellä mainitun mahtavan Finalen myötä.
femme_noir sanoi:
Haa, tämä taitaakin olla sopiva topikki kysyä suosituksia. Klassinen musiikki on mielessäni helpoiten rinnastettavissa juuri klassisiin taiteisiin, joten pyytäisinkin asiaa jokseenkin tuntevia suosittelemaan hyviä kappaleita tai teoskokonaisuuksia. Hakusessa on siis jotenkin urbaania kaupunkielämää kuvaava musiikki, kuten 1900-luvun alkupuolella ainakin kuvataiteissa oli innostusta koneisiin ja mekaniikkaan. Ehkäpä ekspressionismi tyylisuuntana voisi tässä musiikissa toimia kuvaajana...
Noh, kannattaa tutustua 1900-luvun vaihteen säveltäjiin. Itse en heistä liiemmälti perusta. Schönberg ja Webern tuossa tulivatkin jo mainittua; molemmat ovat tehneet hienoakin musiikkia, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vaihtoivat sitten 12-säveljärjestelmään. Aargh!
Vuosisadan vaihteessa kuitenkin englantilainen Edward
Elgar piti vielä yllä klassisia ja viktoriaanisia perinteitä brittiläisen imperiumin mahtia julistavilla juhlavilla marsseillaan, joista tunnetuimpia ovat Pomp and Circumstance -marssit, niistä (yht. 5)erityisesti ensimmäinen, joka tunnetaan myös nimellä "Land of hope and glory". Kannattaa kuunnella.
Elokuvamusiikkia lukuun ottamatta modernein kappale, mistä pidän, on Gustav Holstin
Planeetat- sarjan
Mars. Tahti on viisijakoinen, mikä tekee sodanjumalan nimikkokappaleesta oudon kuuloisen; sodan rattaat pyörivät ja jyräävät murskaten kaiken vastarinnan.
