Kollektiivinen piilotajunta -squirrel, Vehka, Ceinwen, Aila.

Taustaa:
Tämä on sellainen perinteinen äidinkielen jatko kertomus.
Eli kukin vuorollaan jatkaa tarinaa(mielellään kuitenkin ihan kohtuullisen pätkän)
Voi olla hupaisaa,kun tyylit ja tapahtumat seuraavat toisiaan,kuin irrationaalisessa hippihupailuissa.

Itse aloitan ensimmäisellä kappaleella.
Sen nimi ei kuitenkaan ole kappale numero yksi,vaan
<hr>
Irrallisuus

Teenkeitin porisee hellalla, kuuluu suihkun ääni.
Kuuluu puhelimen ääni, suihkuhuoneen ovi avautuu, huoneen ilma muuttuu kosteaksi ja lämpimäksi. Puhelimen ääni vaikenee. Kuuluu vain pieni hiljainen ääni,kun vesipisarat aloittavat valloitustyönsä lattialla.
Synyy pieniä lammikoita.
Teenkeitin huutaa.
Hiljaisuus.

Tällä hetkellä kiinnostuneita on squirrelin lisäksi ilmoittautunut kaksi, Vehka ja Ceinwen , eli jatkatteko kolmistaan, vai odotetaanko vielä hetki, jos joku muu tahtoo mukaan? Mikäli jatkatte kolmistaan, niin koska squirrel laittoi jo tuon ensimmäisen vuoron, niin toiset voivat sitten sopia keskenään, kumpi laittaa seuraavan.

Minusta voitaisiin odottaa vielä vähän aikaa, mutta kyllähän tuo kolmisinkin kävisi.

No voisihan sitä periaatteessa aloittaa, mutta:

Olisi kyllä mukavaa saada muitakin mukaan!
Sanon että odotetaan vielä hetkinen, jos sopii.

Okei, koska kukaan muu ei ole enää ilmaissut innokkuuttaan, voisin mie tulla mukaan neljänneksi, ja jatketaan tällä porukalla. Otsikosta löytyy miun mielivaltaisesti tekemä järjestys, jos on valittamista, niin ei voi mitään.

Ja muistetaan sitten kanssa pysyä niissä omissa vuoroissa, jos jollain tuntuu kestävän vuoron laitto, niin laitetaan vasta yskäriä. Kokeillaan nyt, miten tämä toimii.

Keittiön seinällä riippuva käkikello kukkuu kaksikymmentäyksi kertaa. Nuori nainen pyyhkii pöydän kostealla rätillä ja ravistaa ruudullisen liinan puhtaaksi murusista. Sitten hän huokaa ja katsoo kelloa pyöritellen hermostuneesti sormissaan hiussuortuvaa.
Huokaisten kuuluvasti hän nousee ylös ja alkaa kaivaa pienestä kaapista teekuppeja vierailleen. Sitten hän istuu ja jatkaa odottamista.

Aseteltuaan sievät ruusukuvioiset kupit servetteineen pöydän reunalle hän muistaa ettei ole vielä harjannut hiuksiaan ja ryntää takaisin vastenmielisen huuruiseen kylpyhuoneeseen. Vähän rikkinäisestä suihkun hanasta kuuluu tippuvien pisaroiden ääntä. Peilikin pitäisi pyyhkiä, ihan samea.
"Mitä sinä oikein kuvittelit pyytäessäsi vanhoja tuttujasi kylään?" hän tivaa kuvajaiseltaan joka raastaa mustaa takkupehkoaan suoraksi. "Tänään!"
"E-en halua olla yksin, tiedäthän mikä päivä on"
"Sinä pelkäät"

Sävähtäen nainen lopettaa yksinpuhelunsa ja sitoo vastahakoiset suortuvansa napakalle poninhännälle. Minä pelkään.

Kellon viisarit kulkevat nytkähdellen. Avonaisesta ikkunasta leijuu tupakan haju jo ennestään tunkkaiseen huoneeseen. Naista yskittää.
Lattialla on liikaa tavaraa. Hän keräilee papereita, kunnes sormiin sattuu valokuva. Nainen istuu lattialle ja tuijottaa kuvaa.
Ovikello soi. Mitä minä oikein teen?

Käsi hakeutuu vaistomaisesti kohti ovenkahvaa.
Ovi tuntuu nuoren naisen käsiin tavallistakin painavammalta.
Nainen painaa kahvaa alas ja vääntää lukon metallista osaa,jolla oven kieli siirtyy taakse mahdollistaen lukitun oven helpon avaamisen sisäpuolelta ilman avainta. "Mikä sen virallinen nimi nyt sitten olikaan".
Pöljä ajatus hypähti naisen päähän. Hän pyyhkäisi sen mielestään, vaihtaen ajatuksensa omaan ulkonäköönsä. "Naamani on kuin kaappikello".
Toivottavasti sitä ei huomaa...
Nuori nainen työntää ovea auki,kun huomaa sen avautuvan vain siihen,mihin hänen päälle laittamansa turvalukko antaa myöten.
Nainen tuntee,kuinka hän sisäisesti nuortuu,taantuu melkein lapsen tasolle.
"Pitää antaa rehti ja reilu,sekä hyvätapainen vaikutelma",neiti pohtii.
"Ennen kaikkea-kokoa itsesi ja ole luonteva!"-kuulee hän pienen hiljaisen äänen sanovan.

Nainen astahtaa peloissaan taaksepäin, hänen silmänsä leviävät kuin vauhkoontuneen kauriin. "Kuka puhui?" hän kysyy, vaikka jokin hänen mielessään tietää jo. Jokin, jonka hän oli jo unohtanut, pakotettuaan itsensä unohtamaan... Nainen painaa kasvonsa käsiinsä ja alkaa itkeä, kunnes muistaa tulevat vieraansa ja kuivaa punareunaiset silmänsä paksun villapaitansa hihaan. Sitten hän kohentaa ryhtiään ja ottaa vaivalloisesti kasvoilleen hymyksi tarkoitetun ilmeen.

[Kahdessadas viestini, muuten!]

"Onpa hauska nähdä pitkästä aikaa" nainen sanoo teennäisesti irrottaen turvalukon ja astahtaa taaksepäin jotta vieraat pääsevät sisälle. "Miten matka meni?"
Kukaan kolmesta ei vastaa mitään, hiljaisuus tuntuu kuristavalta.
Olisivat saaneet jäädä vaikka junan alle.
Lopulta kaljun tummiin pukeutuvan miehen kädessä roikkuva vatsastapuhujanukke avaa suunsa ja kähisee ilkeästi. " Kokoa itsesi, kokoa itsesi, milloin sinua on tuo kiinnostanut."
Mies ei tee elettäkään ilmaistakseen yhteytensä puunuken kanssa vaan näyttää sulkeutuneelta. "Voi Gertud rukkaa, voi raukkaa voi voi kokoa nyt itsesi nainen!"

Vieraat kävelivät keittiöön äänettöminä ja istuivat pöydän äärelle. Gertud jäi yksin eteiseen. Hän sulki oven ja laittoi turvalukon paikoilleen. Sitten hän vain seisoi paikallaan." Tämä ei ollut hyvä idea. Ei ollenkaan hyvä idea. Miksi he edes tulivat."
"No mutta. Nyt sinä olet vain epäkohtelias." Puistutus kulki naisen läpi. Ei hän pyytänyt tätä.
Vieraat olivat kaikki pukeutuneet mustiin. Ehkä juuri siksi Gertud huomio kiinnyttyi häntä eteisessä toruneen naisen käsineisiin niin helposti. Ne olivat punaiset. Hän kyllä tunnisti ne. Mutta miksi?
"Ei hän olisi saanut."

Punaiset hansikkaat olivat olleet naisen käsissä ensimmäistä kertaa veljen hautajaisissa.
Veli oli kuollut auto-onnettomuudessa. Auto-onnettomuudessa,jossa vieraaksi saapuneet sukulaiset: Annie-täti ja Ollie-setä olivat selvinneet vähäisin vammoin. Onnettomuus oli ollut kova paikka kaikille,mutta pahiten se oli käynyt Ollie-sedän mielenterveydelle, hänen käsinukkensakin esitti Gertudin edesmennyttä veljeä. Ollie-setää oli parannettu niin psykiatreilla, huippupsykiatreilla,että kalliilla psykiatreilla-turhan kautta.
Sittemmin oli kokeiltu hengenmiehiä niin luterilaisuuden,katolilaisuuden kuin Hare Krishnojenkin saroilla. Toivottua vaikutusta ei ollut tullut.

Jotkut vain eivät osaa päästää irti..

Ollie oli vain vajonnut syvemmälle. Kun Gertrud katseli pöydän ääressä istuvia, vaitonaisia vieraitaan, hänen sydäntään vihlaisi suru. Surua seurasi viha, sokea viha sitä tuntematonta kohtaan, joka oli vienyt veljen. "Miksi? Se ei ollut tehnyt mitään pahaa..." Hän huusi äänettömästi ja kääntyi sitten vieraidensa puoleen. "Keitin juuri kahvia, vahvaa, kuten yleensä", hän sanoi hymyillen, jottei setä järkyttyisi. Se tästä vielä puuttuisi.

Hän huomasi syrjäsilmällä Annie-tädin tarkastelevan kultareunaisia kahvikuppeja selvästikin kiinnostuneena ja sivelevän käsineillään hopeisia teelusikoita. Hän ei koskaan ottanut hansikkaita pois käsistään. Gertrud pelkäsi, että ne kätkivät alleen jotain salattavaa. "Taitavat olla äiti- ja isävainaidesi jäämistöstä" täti kuiskasi hymyillen vastenmielisesti ja kilisti asetin reunaa.
Annie ja Ollie olivat hänen ainoat sukulaisensa, ja niinpä Gertrud yritti olla heille kohtelias ja ystävällinen. Päivälleen kolme vuotta sitten pikkuveli oli kuollut henkilöauton ja rekan syleilyyn. Päivälleen kaksi vuotta sitten hänen vanhempansa olivat syöksyneet Afrikanmatkallaan alas Viktorian putouksista. Omasta tahdostaan, supistiin naapurustossa. Nyt hänellä oli enää vain kaamealla tavalla korppikotkaa muistuttava täti, sekä setä, joka hoivasi nukkeaan kuin se olisi osa häntä.
"Niin, ovat ne, muistan kun en saanut koskea astiastoon pienenä" Gertud hymisi. Vatsastapuhujanukke räpäytti silmiään. Puupojalla oli lemmikinsiniset maalatut iirikset.

Mutta pikkuveljen silmät olivat olleet vihreät. Gertud tajusi tuijottaessaan poikaa. Ajatus kantoi takaisin siihen päivään, kun Ollie oli tehnyt nuken. Onnettumuudesta oli kulunut joitakin kuukausia. Vanhemmat olivat olleet jossain niissä iän ikuisista parantoloistaan, äitin hermot eivät olleet kestäneet ainoan poikansa menetystä.
Ollie oli pysynyt pajassaan kaksi päivää, yötä päivää. Hän ei ollut edes syönyt. Sitten hän oli tullut pois sieltä kantaen mukanaan tuota kirottua nukkea. Veljen tarkka jäljennös." Frank on tullut takaisin." Sen jälkeen setä ei ole mennyt minnekkään ilman nukkea.

"Miten teillä on mennyt", Gertrud kysyi,koska niin nyt vain kuuluu kysyä kohteliaisuussyistä.
Annie täti vilkaisi ensin nopeasti puolisoaan,ja käänsi sitten katseensa Gertrudiin, katseen joka muistutti ensin saaliin nähneen kyyn vastaavaa mutta joka muuttui lähes heti tylsistyneen lehmän tuijotukseen.
Punaisten käsineiden verhoamat kädet nostivat kahvikupin eikä vastausta kuulunut.
"Missäs olette olleet":Gertrud kakaisi suustaan katkaistakseen ahdistavaksi ja kireäksi käyneen tilanten,kuin torjuen vastaamatta jääneen kysymyksen seinän.
"Siellä täällä tehden sitä ja tätä"-sanoi Ollie-setä.
Samanaikaisesti hänen käsinukkensa liikutti oikeaa kättään kurkullaan edestakaisin samalla kun nuken vasen heilui ylös ja alas.
Tuollaisen liikkeen suorittamiseen tarvitaan paljon harjoitusta,jota Ollie setä oli taatusti nukkensa kanssa saanut.
Tilanteen ahdistavuus antoi Ollie-sedästä Frank nukkeineen makaaberiudessaan koomisen vaikutelman.
Annie täti taas oli aivan oma lukunsa.
Oli vaikea sanoa,kumpi pariskunnasta oli sairaampi.
"Onhan toki luonnollista,että parantumattomasti mieleltään häiriintyneen kanssa eläminen ja tämän omaishoitaminen on henkisesti raskasta.
-Ehkä Annie-täti tarvitsisi lomaa,mutta minä en sitä ainakaan aio tarjota" ajatteli Gertrud itsekseen.

Gertrud kaataa väsyneenä teetä ja katselee ulos ikkunasta, ikkunasta joka on niin likainen että se kai pitäisi pestä. "Huomenna sitten", hän lupaa itselleen hiljaa ja vie pannun takaisin paikoilleen. "Haluaako täti sokeria?" hän kysyy kohteliaasti ja tarttuu sokerikkoon. "Ei. Juon ilman, kuten aina", täti vastaa hajamielisesti. Ei, täti ei juo ilman sokeria aina. Gertrud muistaa, kuinka hän otti viime kerrallakin monta palaa, mutta pysyy vaiti. On turha aloittaa keskustelua mielenterveydestä, se johtaisi kuitenkin vain riitaan. Huokaisten nainen ottaa sokerikosta kaksi sokeripalaa ja pudottaa ne tumman teensä joukkoon.

Ollien nukke alkoi hihittää käheästi kun Getrudin pinna paloi muutamassa sekunnissa.
" Jos sedälle ei kelpaa, setä on vaan hyvä ja poistuu!" hän sanoi matalalla äänella joka nousi asteittain joka sanalla. " Sitäpaitsi sitä sun tätä ei ole mikään kunnollinen vastaus!"
Annie täti nielaisi tavalista suuremman kulauksen teetä.
"Minä asun täällä ja minun talossani te VASTAATTE KUN KYSYTÄÄN! ONKO SE LIIKAA VAADITTU!"
Nukke kakisteli ja pyöritteli silmiään. Annie-täti puolestaan loi Getrudiin jäätävän katseen ja alkoi riisua hitaasti käsineitään.
"Katso", hän sanoi raskaasti nenänsä kautta hegittäen, " katso.."
Getrudin katse kiinnittyi kuin hypnotisoituna Annieen. Ollie-setä alkoi kuiskailla: "Ei, ei. Rakas, ei." Nukke tempoili hänen kädessään kuin epilepsiakohtauksessa.
"Katso mitä olemme varjelleet kaikki nämä vuodet, sinun vuoksesi, sinun takiasi, sinun syystäsi" Annie suhisi ja vetäisi viimeisenkin luunvalkoisen sormensa ulos piilostaan. Käden iho oli silkinsiloista.
Getrudin henki salpautui ja Ollie näytti yhtäkkiä erittäin selväjärkiseltä. Hän tiesä selvästikin missä oli ja mitä teki.
"Sen hallintaan tarvitaan kaksi.."