KTK 2022-23 #17: 4.II. Istari

Vohobitti valitsi Keskeneräisten tarujen kirjasta Istarin, koska on ollut vuodesta 1988 pelattuani ensimmäistä kertaa Miekka ja Magiaa sitä mieltä, että velhot ovat parhautta. Kyseisessä roolipelissä ensimmäinen pelihahmoni oli velho (tykästyin hahmon kuvaukseen), ja myös vihollisina oli erivärisiä velhoja (valon velho, tulen velho, harmaa velho musta velho jne.). Niinpä kun aloin lukemaan TSH:ta samoihin aikoihin (aloitin Kahdesta tornista kun se sattui käteeni), niin luin kaikki velhoihin liittyvät pariin kertaan ja kun pari vuotta myöhemmin sain KTK:n käsiini, niin olin täpinöissäni huomatessani sen sisältävän luvun Istari, ja samasta syystä nyt uudelleen.

Teoksen esipuheen mukaan ilmeisesti muutkin kuin allekirjoittanut olivat miettineet, että missä ne kaksi muuta velhoa lymyävät, kun TSH:n liitteissä niitä mainitaan olevan viisi ja tarinassa nimeltä mainitaan kolme.

KTK:n luku Istari rakentuu siis pidemmästä velhojen kuvauksesta, minkä Tolkien oli tehnyt TSH:n liitteeksi, mutta se jäi aikoinaan julkaisematta. Lisäksi luku sisältää yksittäisiä fragmentteja, jotka kertovat lisää velhoista sekä siitä, kuinka valar päättivät lähettää heidät Keski-Maahan.

Perustekstin mukaan istari tarkoittaa velhojen veljeskunnan jäsentä. He saapuivat Keski-Maahan kolmannella ajalla noin vuonna 1000 valarin lähettäminä, toimien vastapainona Sauronin kasvavalle vaikutusvallalle. He näyttäytyivät vanhoina miehinä, mutta ”heillä oli erityistä tietoa maailmasta, sen olemuksesta ja historiasta”. Aluksi ihmiset ajattelivat tämän tiedon olleen opiskelun tulosta, mutta kun velhot eivät näyttäneet juurikaan vanhenevan, ajattelivat heidän olevan haltioita tai jotain sinne päin. Mutta haltioita eivät he olleet, vaan valarin lähettiläitä, tarkemmin kuuluivat maiariin.

Tässä yhteydessä mainitaan Curunir (Saruman), Mithrandir (Gandalf) ja Radagast, jonka nimi on adunaicia (asia mitä en ollut huomannut aikaisemmin), sekä siniset velhot. Cirdan antoi sormuksensa (narya) Gandalfille, koska näki tämän olevan suurin, mikä on sinänsä jännää, koska kertomuksen mukaan he saapuivat Keski-Maahan eri aikaa. Mistä Cirdan tiesi, ettei vielä väkevämpää velhoa tule ja miksi sormus piti antaa jo valmiiksi väkevälle, eikä heikommalle vahvistaakseen tätä?

Seuraavana on huomautus, jossa kerrotaan velhoilla olevan ikävä takaisin Siunattuun valtakuntaan niin kauan kun he ovat tehtävälleen uskollisia. Lopulta vain Gandalf oli tehtävälleen uskollinen. Tämä on aina tuntunut erikoiselta tai epäuskottavalta ratkaisulta. Saruman tuhoutui tunnetusti Sormuksen sodan viimeisessä kohtauksessa, mutta mitä tapahtui Radagastille?

Seuraa lyhyitä fragmentteja, mutta – kuten C. Tolkien itsekin toteaa – sitäkin mielenkiintoisempia, koska ne tavallaan yhdistävät Silmarillonin ja Valaquendan Keski-Maan kolmannen ajan tapahtumiin: inhimillistävät valarin ja maiarin ja aivan konkreettisesti kertovat siitä, kuinka Valar vielä Kolmannellakin ajalla oli kiinnostunut Keski-Maasta ja tarkkaili sitä, vaikka ei suoraan pyrkinyt kontrolloimaan maailman vuorovesiä niin kuin ensimmäisen ajan lopulla.

Fragmentin mukaan Manwe olisi kysynyt neuvoa Erulta, ja sitten valar olisi tehnyt päätöksen istarin lähettämisestä Keski-Maahan. Seuraa luokittelu siitä, kehen valariin kukin velhojen veljeskunnan jäsen liitetään. Ensimmäisen version mukaan Gandalf (eli Olorin) olisi Manwen valinta, toisen – kirjoituksen, jossa pohditaan Olorin sanan etymologiaa ja esitetään mm. haltioilla olevan taidon nimellä karme, jolla on mahdollista saada fantasiat näkyviksi ja aistein tunnettaviksi – version mukaan Irmo eli Lorien olisi ollut Gandalfin isäntä. Saruman yhdistetään Auleen (vähän niin kuin Sauron toisaalla, myös Feanor oli hänen oppilaansa, ongelmien lähde siis Amanissa), eläinten ja kasvien ystävänä Radagast (Aiwendil) luonnollisesti Yavannaan. Sitten tässä yhteydessä mainitaan myös kaksi sinistä velhoa nimeltä: Alatar ja Pallando, ja heidän yhteytensä Oromeen, Mandosiin ja Niennaan.

Sitten vielä viimeisenä elinvuotenaan Tolkien raapusti muutaman lisähuomion: mainitsi eksplisiittisesti velhojen kuuluvan maiariin ja siten ”enkeliluokkaan”, mutta kykenevän ottamaan ruumiillisen ihmisen tai haltian muodon. (Tästä voisi joku jatkaa metafyysisiä pohdintoja: feasta ja hroasta, haltioista ja ihmisistä jne.)

Incanus = Gandalfin nimi etelässä, vai onko sittenkään. Tharkun = Gandalf kääpiöille.

Lopuksi jäi mainitsematta, että pitkin tekstiä vihjaillaan, että velhoja saattoi olla enemmänkin liikkeellä kuin nämä viisi.

Galadriel ei enää kolmannen ajan lopulla kyennyt kuin passiiviseen vastarintaan ja Legolaksen saavutukset Sormuksen ritareista olivat vähäisimmät.

PS. TSH:ssa Radagastin sanotaan olleen värimuutosten asiantuntija. Ajattelin pitkään tämän viittaavan velhojen kaapujen väreihin ja niiden muutoksiin (Gandalf tunnetusti vaihtaa harmaasta valkoiseen ja Saruman valkoisen moniväriseen), mutta sittemmin on tullut mieleen, että tarkoittanee eläinten ja kasvien värejä, vai miten kohdan alkuperäinen teksti menee?

Olkaa hyvät, tässä Vohobitin kauan sitten valmistunut alustus jota olemme pitkään pantanneet. Mutta nyt on aika koittanut istarille!

Tässä lyhyt kommenttini, jonka ehdin kirjoittaa jo silloin, kun Istari-alustus ensimmäisen kerran vilahti foorumilla, ja jota olen siitä asti myös pantannut:


Alkuteksti ilmeisesti sanoo, että Radagast oli "master of shapes and changes of hue". Englanninkielisessä Wikipedia-tekstissä tämä on tulkittu niin, että Radagast kykeni muuttamaan muotoaan ja väritystään. Tämän tulkinnan mukaan hän ehkä kulki silloin tällöin eri eläinten hahmossa itsekin sen lisäksi, että kommunikoi niiden kanssa.

Gandalfin ainoana uskollisena pysymisen olen joskus lukenut tulkitun niin, että Radagast viehtyi elämäänsä villien eläinten parissa liiaksi, keskittyi vain niihin ja unohti, että hänen tehtävänsä oli auttaa Ilúvatarin lapsia. Ei hän siis pahaan langennut Sarumanin tavoin eikä myöskään kärsinyt vastaavaa kohtaloa, eksyi vain muihin, mieltään enemmän kiintäviin puuhiin ja unohti, mitä varten Valar hänet Keski-Maahan lähetti.

Kirjoituksia Keski-Maasta (minkä luin vasta hiljattain, sen jälkeen kun Vohobitti oli kirjoittanut yllä olevan) mainitaan Gandalfin oikeastaan ymmärtäneen loppupeleissä tai play-offeissa paremmin luontoakin kuin siihen kiintynyt Radagast. Sivumennen tämä on Tolkienin ärsyttävimpiä piirteitä, siis tämä Matteus-vaikutus, juontuneeko Tolkienin aristoteelisesta maailmankuvasta vai mistä.

Näissä teksteissä Tolkien pohtii lisää maiarin ja istarin suhdetta. Taitaa jossain vihjata, että Olorin oli auttelemassa Oromea haltioiden herättyä Keski-Maassa. Samassa yhteydessä problematisoidaan maiarin ruumillisuudesta: koska Melian jörni Elwen kanssa, niin jäi siksi vähän niin kuin vangiksi ruumiseen niin kauan kuin hänen jälkeläinen ja puoliso elivät Keski-Maassa. Tästä voimme päätellä, ettei Gandalf ainakaan lisääntynyt kuolemattomien haltioiden kanssa Keski-Maassa oleskelunsa aikana tai mennyt ainakaan virallisesti avioliittoon.

Gandalfhan tunnetusti tykkäsi hobiteista

Mutta vakavammin puhuen olisi varmaan jo minunkin aika todella lukea tuo Kirjoituksia Keski-Maasta eikä vain selailla sitä. Sieltä tuntuu löytyvän kaikenlaisia mielenkiintoisia pieniä informaation sirusia, jotka auttavat ymmärtämään paremmin Tolkienin maailman kehitystä.

Ajatus ruumiilliseen hahmoon "juuttumisesta" sen seurauksena, että maia avioituu eldarin jäsenen kanssa, kuulostaa aika erikoiselta. Toisaalta se kuulostaa myös hyvin tolkienmaiselta - tai anssikelamaiselta tyyliin "kaikki kaunis katoaa, kaikki kuolee aikanaan": kun maia solmii fyysisen suhteen haltian kanssa, hän jää vangiksi ruumiilliseen hahmoon eli muuttuu haltiamaiseksi, ja kun haltia solmii fyysisen suhteen ihmisen kanssa, hän menettää kuolemattomuutensa ja tulee siis ihmismäiseksi. Liitosta on aina seurauksena "jalomman" muuttuminen "vähäisemmäksi", vaikka siitä syntyvät jälkeläiset ovatkin yleensä niiden "vähäisempien" joukossa loistavimpia, ainakin jonkin aikaa. Tässäkin näkyy se Tolkienin toisinaan hyvinkin rasittavaksi kokemani perusajatus, että kaikki maailmassa turmeltuu, heikentyy ja huonontuu vähitellen.

Isilmírë sanoi:

Tässäkin näkyy se Tolkienin toisinaan hyvinkin rasittavaksi kokemani perusajatus, että kaikki maailmassa turmeltuu, heikentyy ja huonontuu vähitellen.

Click to expand...

Se mikä on jonkun kirjoittajan "perusajatus" tai jonkin asian "olennainen ydin" saattaa toisinaan olla tulkitsijan perspektiivistä kiinni.

Tolkienin maailmassa kaikki ei tietenkään huonone kaiken aikaa. Siellä kuvataan moniakin asioita, kuten haltioiden ja ihmisten taitoja ja mahtavuutta, jotka ensin kehittyvät vuosituhansien aikana jos kohta sen jälkeen kääntyvät laskusuuntaan. Eräs rinnastus tälle voisi olla 1900-luvun alkupuolen kulttuuriteoreetikoiden kuten Spenglerin ja Toynbeen ajatus ”sivilisaatioista” jonkinlaisina organismeina joille on ennalta ohjelmoituina lapsuus, aikuisuus, vanheneminen ja kuolema. Vaikutelma kaiken jatkuvasta huononemisesta ehkä korostuu sen takia että Sormusten herra ja Silmarillion on kirjoitettu haltioiden maailmanajan loppuvaiheen näkökulmasta. Ja haltioistakin jossain sanottiin että heidän kauneutensa ja viisautensa ei suinkaan huonontunut, vaan vain syveni surun vaikutuksesta.

Sitä paitsi ihmisten sivilisaatiot on ehkä vapautettu tällaisesta spengleriläistyyppisestä peruuttamattoman vanhenemisen mallista, jos kerran Gondor elpyy Elessarin aikana uuteen kukoistukseen. Ennemmin antiikin käsityksen mukaiset periaatteessa uudestaan ja uudestaan toistuvat syklit? Vai onko ajateltava että ihmisten historia olisi myös Ardan sisällä jotenkin vapaampi ainurin soitossa määrätystä ennaltaohjelmoinnista? Jos haltiat sensijaan kuuluivat kokonaan tämän maailman sisälle, maailman (rajallisessa) ainurin soitossa ennaltarajattuun historiaan, niin ehkä myös heille kuuluvat tehtävät oli jossain vaiheessa täytetty, ja vuorossa oli eläkkeelle vetäytyminen.

Mitä Tolkienin kuvaaman fysikaalisen Ardan kehitykseen tulee, niin se voidaan minun mielestäni esittää tiettyyn rajaan asti kehityksenä, vaikka tempoilevana sellaisena: Melkorin aiheuttamat varhaisvaiheen häiriöt käännettiin täydennykseksi valarin alkuperäiseen suunnitelmaan ja saatiin mielenkiintoisempi lopputulos.

Kaikkein suurimmassa mittakaavassa Ardan kehitys voidaan kai kuvata jonkinlaisena U-käyränä tai jopa J-käyränä. Alkuperäisestä, vain luonnoksena olemassaolleesta turmeltumattomasta Ardasta (Arda alahasta) laskeudutaan Melkorin turmelemaan Ardaan (Arda hastaina), mutta lopussa tulee seisomaan alkuperäistäkin ehompi uudelleenluotu Arda (Arda envinyanta).
(Jos näihin termeihin tai niiden oikeinkirjoitukseen tuli jotain virheitä, niin korjaukset otetaan kiitollisuudella vastaan.)

Silmassahan nimenomaan toistuu jatkuvasti se teema, että ensin luodaan tai tehdään jotain uskomattoman hienoa, mutta tavalla tai toisella luotu sitten turmeltuu tai katoaa tai teko tulee tyhjäksi tai kääntyy hyvää tarkoitustaan vastaan, eikä ikinä enää nähdä mitään ihan yhtä hienoa, kaunista ja ihanaa. Itse Eakin on alusta asti Morgothin turmelema, ja lisää tuhoa sille aiheutuu matkan varrella uudelleen ja uudelleen.

Sormusten Herrassa taas haltiat ovat haipumassa, taikuus on katoamassa maailmasta ja on koittamassa ihmisten, vähäisempien olentojen aika. Toki jälleen kerran ne ihmiset, jotka polveutuvat myös haltioista, ovat taas loistavimpina nousseet johtamaan joukkoa tänä uutena aikana, mutta jalommat Iluvatarin lapset joko vetäytyvät pois tästä maailmasta vieden ihanuutensa mennessään tai jäävät ja haipuvat vähitellen näkymättömiin.

Kyl Vohobitti kanssa väittäisin, että kyllä Tolkienin maailmassa iso kuva on rappeutuminen, vaikka tiettyä syklisyyttä on havaittavissa. Tarkoitan, että maailmanaikojen vaihtuessa syntyy kyllä uusia kukoistuskausia, mutta ne ovat kuitenkin edellistä kukoistuskausia heikompia tai himmeämpiä. Toisaalta Tolkienin maailmassa myös pahuus laimenee samalla tavoin syöksykierteenä: vaimenevana syklinä alaspäin mennessä.

Keski-Maan historia ei meidän päiviimme ole muuten välittynyt Tolkienin kirjoittamana haltioiden vaan viime kädessä hobittien näkökulmasta.

Jos vielä palataan Kirjoituksiin Keski-Maasta, niin haltioiden ikää pohtiessa Tolkien on erinomaisen selkeä katoavaisuudesta. Se koskee jopa haltioita ruumiillisena Keski-Maassa. Tai siis vaikka kaikkialla muualla toitotetaan, että haltiat ovat kuolemattomia, niin joissain muistiinpanoissa Tolkien antaa ymmärtää, että 100 valarin vuotta täyttänyt haltia alkaa ruumiillisesti rappeutumaan ja lopulta menettää ruumiillisuutensa kokonaan ja jää roikkumaan henkenä Keski-Maahan, jos ei ole ymmärtänyt lähteä autuaimmille maille. Haltioiden ruumis vanhenee siis yhtä Ardan kanssa. Galadriel oli lähtiessään Keski-Maan eldarista vanhin Cirdania lukuun ottamatta ja muistaakseni laskutavan mukaan 70–80-vuotias. Eli olisi voinut vaikuttaa vielä yhden maailmanajan Keski-Maassa. Mutta 1. sukupolven avarille oli jo käynyt toisin? Valarin vuosi = 144 aurinkovuotta Kuolemattomilla mailla, 100 aurinkovuotta Keski-Maassa.

Toisaalta Tolkien oli näissä vähän ristiriitainen. Koska hän spekuloi näissä aikaisemmin julkaisemattomissa kirjoituksissa, että haltioiden teorian mukaan ikääntyminen tai jopa kuolema olisivat olleet ihmisten syntiinlankeemuksen seurausta, kun taas Silmarillionissa eksplisiittisesti todetaan kuoleman kuuluneen alkuperäiseen Iluvatarin suunnitelmaan, olevan lahja. Silti edain palkittiin pidemmällä elämällä 1. ajan jälkeen.

Vohobitti sanoi:

PS. TSH:ssa Radagastin sanotaan olleen värimuutosten asiantuntija. Ajattelin pitkään tämän viittaavan velhojen kaapujen väreihin ja niiden muutoksiin (Gandalf tunnetusti vaihtaa harmaasta valkoiseen ja Saruman valkoisen moniväriseen), mutta sittemmin on tullut mieleen, että tarkoittanee eläinten ja kasvien värejä, vai miten kohdan alkuperäinen teksti menee?

Click to expand...

Tämä kohta on suomennoksessa (TSH I/2.2., s. 270-271) näin: Gandalf sanoo Elrondin neuvonpidossa, että Radagast on "arvollinen velho, värinmuutosten ja muotojen tuntija; ja hän tietää paljon kasveista ja metsäneläimistä, ja linnut eritoten ovat hänen ystäviään."
[
Alkuteksti puolestaan: "Radagast is, of course, a worthy Wizard, a master of shapes and changes of hue; and he has much lore of herbs and beasts, and birds are especially his friends".

Christopher Tolkien on kommentoinut Radagastin ominaisuuksia HoMe:ssa (VII, s. 138, viite 27, suom. Kontuwiki): "Voisiko tämä [= värinmuutosten ja muotojen tuntemus] johtua Beornin ja Radagastin tuttavuudesta?"

Eli Christopher pohtii, tarkoittaako "master of shapes" jotakin nahanvaihtajaan viittaavaa, ei siis muotojen "tuntija" vaan "mestari", "taitaja" tms.

Mitä sitten tarkoittaa "changes of hue"? Englannin hue on eri asia kuin colour, se tarkoittaa ennemmin värisävyä, ja viittaa jo itsessään moniin väreihin, niiden vivahteisiin ja vaihteluun. Esim. all the hues of the rainbow.

Toisaalta hue voi hieman irtautua värimaailmasta ja tarkoittaa (sävyltään) erilaisia ryhmiä, esim. politicians of all hues.

Mutta jos lähdetään (Tolkienia seuraillen) kartoittamaan sanan historiaa, se tunnetaan jo muinaisenglannista muodossa hīw 'muoto, ulkonäkö, väri'. Ja on mahdollista, että Tolkien on rinnastanut tässä sanat shape ja hue ajatellen, että ne tarkoittavat hieman samaa, (vaihtuvaa) ulkomuotoa.