Kurjuuden maksimointi taiteenlajina

Tämä asia on lähellä sydäntäni. Itse asiassa se kattaa koko jäljellä olevan elimistön ja luustonkin.

Miten te maksimoitte kurjuutenne? Minä teen sen näin: väitän itselleni, että en syystä tai toisesta pysty tarttumaan töihini ja sitten keksin kaikkea muuta puuhasteltavaa (kuten tämmöisten topiikkien aloittelemisen). Illalla kurjuus onkin maksimissaan, kun taas meni päivä hukkaan ja huominen odottaa kaksinkertaisen työtaakan kanssa kuin veistokuvan päällä istuva korppi.

Pystyttekö parempaan?

Minulla kurjuuden tuottaminen ei tuota ongelmia. Ensin teen jonkin muutoksen, sitten pyydän siitä palautetta, sitten saan negatiivista palautetta ja masennun, kirjoitan jotain takaisin ja masennun myöhemmin siitä mitä kirjoitin, sitten siitä etten jaksa korjata asiaa, sitten siitä että sen takia että tein asian jätin muuta tekemättä joka olisi kannattanut tehdä, sitten ihan vain sen masennuksen itsensä takia. Tämä on kuulemma yleinenkin ongelma suomalaisilla.

Näin muuten... työnarkomania on aika pahasta. Pahemmasta kuin se, että tekee jotain mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Joten ehkä tuo on pienempi paha.

Jahkailu ja hidastelu asioissa, joiden tietää olevan pakko tehdä joskus, mieluiten pian, on tehokas kurjuuden tuottokeino.

Tahallaan kenkiensä kastelu ulkona kävellessä tai muuten lievän vahingon tuottaminen silkkaa typeryyttään, itsesäälimusiikin kuuntelu tai tiettyjen surullisten kohtien lukeminen tietyistä kirjoista ("Ja hän heittäytyi nurmikolle ja itki"-vapaa lainaus Pikku Prinssistä) maksimoivat sen tunteen, että olen ruma, lihava, tyhmä, kukaan ei pidä minusta, uudestaan tyhmä, koska ryven itsesäälissä, aikaansaamaton, kukaan ei pidä minusta kun olen näin naurettavan itsesäälissä rypevä, kukaan ei tulekaan pitämään minusta ja se on täysin ymmärrettävää. Tommosta.

Jos/kun vain alkaa miettimään mitä kaikkea huonoa elämässä onkaan, siitä syntyy helposti syöksykierre, jonka tuloksena on johtopäätös maailman varmasta paremmuudesta ilman minua. Siihen ei auta yli-positiiviset tarinat, joissa päähenkilö tajuaa korvaamattomuutensa (Rosan Olla kuin ei olisikaan ja se elokuva, joka tulee joka joulu). Minulla on vain ikäviä velvollisuuksia, jotka joku muu voisi hoitaa aivan yhtä hyvin, paremminkin.

Olen naurettava.

Minä pystyn panemaan paremmaksi melkein mistä vain haluan, ja toiset asiat taas tulevat aivan luonnostaan.

Kun ylittää kahdenkymmenen neljän vuoden iän, tietynlaisilla vioilla siunattu ihminen oppii olemaan valehtelematta itselleen ja näkemään valheet, sekä päättämään sataprosenttisesti vain ihan itse omasta aikataulustaan.

Onneksi olemme myös iloisia ja aikaansaavia ihmisiä, jotta kestämme moisen kurjuuden. Voi niitä, jotka eivät ikinä saa päivittäistä kurjuusannostaan! Heti kun heille tulee kurjuutta, he joko valittavat tai suuttuvat tai ties mitä. Aivan väärä tapa reagoida kurjuuteen, eikö olekin?

Kurjuudestaan tulee olla ylpeä. Vain siten siitä voi selvitä kunnialla.

Se nyt vasta outoa olisi jos kurjuudesta yrittäisi selvitä yrittämällä poistaa kurjuuden aiheuttajan. Jos kurjuutta aiheuttaa esimerkiksi ajatus "Olen ruma, lihava ja tyhmä", olisi aivan käsittämätöntä reagoida tilanteeseen meikkaamalla, lähtemällä lenkille ja opiskelemalla. Tämän hömpötyksen sijaan kyseisessä tilanteessa pukeudutaan mahdollisimman rumiin vaatteisiin, syödään suklaata ja katsotaan tylsistyttäviä tosi-tv-sarjoja..

Aika ei riitä ja silti kehittää koko ajan lisää tekemistä. Kun ei osaa sanoa ei. Tekee päivän töitä ajatellen ettei huomenna enää ole niin paljon, mutta sitten huomaakin kehittäneensä jostain taas lisää tekemistä. Lopulta jossain vaiheessa tulee eteen päivä jolloin ei vain jaksa. Ei pysty tekemään mitään. Pakko saada unta, ettei olisi ihan zombi. Ja siitä seuraa että on taas lisää tekemistä ja ottaa päähän. Mutta sehän vain ajaa ihmistä eteenpäin. Kurjuus.
Mitä tekisi jos olisi aivan tyytyväinen eikä tarvitsisi tehdä mitään asian eteen enää? Ei sekään olisi kivaa...

Minusta taas hirveä kiire ja stressi on hyvä kurjuudentuottokeino, ainakin minulle.
Olen jollain lailla liian tosissani koulunkäyntini suhteen, luen jokŽainoaan tenttiin kaksi viikkoa ja tuskittelen, että saan huonon arvosanan, mitään muuta ei ehdi tehdä ja koko pää räjähtää....
Sitten stressaan paitsi koulusta, myös kaikkien muiden asioista. Koetan saada kaikki ymmärtämään esim. miksi Pikku Prinssi kannattaa lukea. Kaveriparkani ovat jo aivan näännyksissä kuunneltuaan valtavan kokoisia juttujani tuosta kirjasta. Voisin vaikka luennoida siitä tätä nykyä, niin paljon olen nähnyt aikaa ja vaivaa saada kaverini tarttumaan kirjaan.
Joka ainoa asia pitää hoitaa täsmälleen niin täydellisen hyvin ja ajallaan... Se on kyllä melkoista kurjuuden maksimointia, että vääntää samaa matematiikan laskutoimitusta viidestä iltapäivällä kahteentoista yöllä ja hokee: "En mä osaa tätä! En mä ymmärrä tätä! Tän pitää olla huomenna tehtynä! Mitä mä teen?" . Sellaista on elämä... :roll:

amtjoska sanoi:

Jos kurjuutta aiheuttaa esimerkiksi ajatus "Olen ruma, lihava ja tyhmä", olisi aivan käsittämätöntä reagoida tilanteeseen meikkaamalla, lähtemällä lenkille ja opiskelemalla. Tämän hömpötyksen sijaan kyseisessä tilanteessa pukeudutaan mahdollisimman rumiin vaatteisiin, syödään suklaata ja katsotaan tylsistyttäviä tosi-tv-sarjoja..

Click to expand...

Minä olen viimeisen kahden kuukauden aikana aloittanut laihdutuskuurin ainakin viisi kertaa. Kertaakaan se ei ole kestänyt enempää kuin puoltoista päivää. Joku asia saa minut tuntemaan itseni kurjaksi (esim. läksyt) ja suklaalevy on jotenkin sopivasti siinä pöytälaatikossa. Sitten kun olen suklaata tarpeeksi ahminut, rupean hirveästi harmittelemaan sitä ja itsesääli valtaa mielen. Siinä tilassa ei sitten tietenkään pysty tekemään läksyjä, joten on pakko tuijottaa tv:tä tai tietokoneruutua. Kun tilasta vähän tokenen, vannon itselleni, että ei koskaan enää. Kierre on valmis. Itseasiassa minusta tuntuu nyt siltä, että olen vajoamassa taas kyseiseen tilaan: "Miksen minä koskaan pysty pysymään pätöksissäni?"

Tottakai kannattaa alkaa valittaa pientäkin kurjuutta kaikille mahdollisille ihmisille. Itse ainakin saan siitä vielä kaupan päälle huonon omatunnon, kun en anna ihmisten olla rauhassa ja keskityn puheissani vain siihen, kuinka minulla nyt taas varmasti on flunssa kun vähän sattuu kurkkuun enkä voi nyt syödä tai puhua tai mitään, siis daa kun mun elämä on niin kauhea. Itsesääli kannattaa

Kurjuuden maksimointi?

Jipii!

Ensin mieleen tulee jokin asia joka suuresti hävettää. Sitten keksii useamman tähän asiaan liitttyvän myös hävettävän seikan. Kun sitten yrittää unohtaa suunnattoman surkeutensa ja inhottavuutensa mieleen pulpahtaa jokin jo miltei unhoon painunut erehdys, josta mieleen muistuu lisään noloja kömmähdyksiä. Ja näitä unohtaessa...

And so on aina siihen kunnes keksii jotain järkeväntuntuista tekemistä, jossa täytyy ajatella. Mikäli ajattelu ei ole välttämätöntä (kuten esimerkiksi TV:tä katsoessa tai korttia pelatessa (tai tätä kirjoitettaessa :roll: )) edellä kuvattu ajatuskulku saattaa jatkua loputtomasti. Oletuksena tietysti, että tuntee tehneensä erittäin runsaasti noloja asioita.

Minulle tämä toimii erittäin hyvin... kärsinpä joskus unettomuudesta kiitos liian hyvän muistini. Edes vakuuttelu "kukaan muu ei edes muista sitä enää..." on lakannut toimimasta. Seuraavan aamun morkkis taitaa tosin olla vielä pahempi...

Kurjuuden maksimointia on olla ensin välittämättä deadlinesta, työntää TÄRKEITÄ juttuja niin paljon eteenpäin, että kun yrittää tehdä asialle jotain on niin todellisen myöhäistä ( avaa kolmesataa sivuisen tentti kirjan vasta edellisenä iltana ja ei ole käynyt luennoilla) ja sitten epäonnistuu tentissä, tekee saman virheen kolme kertaa ja lopulta vajoaa suohon!

Tämä keskustelu oli otsikollaan herättänyt mielenkiintoni jo monta kertaa aiemmin, mutta vasta nyt tuli tänne vilkaistua.
Hmm. No mites olisi tämä tämän öinen ketju? Huomaan että Käärmeessä ei ole oikein mitään mihin osallistua. Vilkaisen vieressä odottavia TSH- ja Hobitti-musikaalien matskuja, ja päätän että jos nyt olisi aika siirtää infoa wikiin. Huomaan että wiki on heittänyt minut pihalle. Koitan saada sitä lähettämään itselleni salasanaa, mutta mitään ei tapahdu. Aikaa tappaakseni luon koneeni kuvahakemistoihin uusia kansioita ja jaottelen sisältöä uudelleen. Yritän jälleen salasanan lähetystä. Alan siivoamaan Opaskylttiä. Poistan, siirrän, siivoan, kopioin, muokkaan ja linkitän muutaman tunnin ajan. Sormet ovat jäässä, silmät sirrillään, älytön nälkä ja tarkoitus oli lähteä aamulla aikaisin kauppoihin että vältän jouluruuhkaan. Niin varmaan. Kun saan sijaistoimintoni valmiiksi, huomaan että sähköpostiini on saapunut kolme salasanamuistutusta kontuwikistä. Kello on kuusi aamulla. Mietin, että jos nyt saisin itseni ylös tästä tuolista ja syötyä jotain, voisi olo olla parempi. Mutta kiduttaako itseään parin tunnin unilla vaiko valvoa putkeen? Vaiko nukkua saman tien iltapäivään niiden muutaman harvinaisen puolivaloisan tunnin yli? Miten maksimoida tämä surkea tunnelma?

(Merri, olisiko sitä palautetta mahdolllista pyytää ennen kuin teet muutoksia? )

Kurjuuden maksimointi. No näin arkielämässä: valvon liikaa. Herään liian varhain. Kieriskelen siinä, että olen liian väsynyt, päätä särkee, ihan huimaa uupumuksesta.

Lapset yrittävät olla suloisia ja pitävät siitä kovaa meteliä. Mä hermostun niihin.

Makaan sohvalla ja karjun "olkaa hiljaa äiti lepää, mulla menee hermot".

Lapset tuijottaa silmät pyöreinä.

Mä mietin, että lauma möliseviä örkkejäkin olisi noille parempi vanhempana kuin minä.

Syyllisyydentunne, kurja olo ja täydellinen mokaaminen. Näin se tehdään.

Tänä aamuna sentäs onnistun välttämään jonkun noista. Lapset tuijottaa lastenohjelmaa ja mä tuijotan näyttöä. Kaikki ovat hiljaa ja tyytyväisiä.

Nytkö mä sitten alan maksimoida kurjuutta miettimällä miten huono äiti olen, käytän televisiota lapsenvahtina ja lapset menevät moisesta ihan pilalle.

Juu kyl se niin vaan on.

Mut eipähän kukaan karju.

Nerwo, Merri taitaa aina olla vähän innostuspuuskiensa vietävissä. "Hei, idea, kokeilempa jotain uutta!" ja sitten sitä taas mennään. Ja kun juttu on omasta mielestä valmis ja hieno ja hyvä idea, onkin harmillista, että ihmiset eivät tykkää siitä. Ja sitten ei jaksa korjata, kun arvelee, että koko homma on liian pielessä. Ja tulee paha mieli kun ei korjaa, ja pohtii vain sitä, ja aika kuluu, ja asioita kasaantuu, ja niitäkään ei tee, ja ei saa mitään aikaan... ja siinä sitä ollaan.

Minulla toimii hyvin se, että menen irkkiin tai Käärmeeseen, puhun liikaa, kaikki suuttuvat ja sitten olen surullinen, kun ärsytin kaikkia. Sama reaalielämässä, sosiaalisuus kostautuu.

Tik sanoi:

Tämä asia on lähellä sydäntäni. Itse asiassa se kattaa koko jäljellä olevan elimistön ja luustonkin.

Miten te maksimoitte kurjuutenne? Minä teen sen näin: väitän itselleni, että en syystä tai toisesta pysty tarttumaan töihini ja sitten keksin kaikkea muuta puuhasteltavaa (kuten tämmöisten topiikkien aloittelemisen). Illalla kurjuus onkin maksimissaan, kun taas meni päivä hukkaan ja huominen odottaa kaksinkertaisen työtaakan kanssa kuin veistokuvan päällä istuva korppi.

Pystyttekö parempaan?

Click to expand...

Ohhoh, ei ole kolmessatoista vuodessa paljon edistystä tapahtunut. Kerrassaan hämmentävää, miten ihminen pystyykin kurittamaan itseään tällä tavalla niin kauan osaamatta hankkiutua eroon toistuvista noidankehistä.