Lajiuskollisuus

Olen täällä pienessäni pohdiskellut että kuinka monet ihmiset oikeastaan kuuntelevat todella monenlaista musiikkia ja kuinka suuri osa kuuntelee vain jotain tietyn tyylistä musiikkia. Itse kuulen usein kuinka minun musiikistani ei ikinä voi tietää minkälaista tulee seuraavaksi. Monet kaverini kuitenkin kuuntelevat vain esim. Suomirokkia tai pelkästään metallia jne. Ja sieltäkään ei käy edes kuin ne tietyt yhtyeet...Omasta CD-kokoelmastani löytyy niin Immortalia ja Destinys Childia kuin Lontoon Sinfoniaorkesteria ja Timo Rautiaistakin, unohtamatta Sex Pistolsia, Ice Cubea, Stray Catsia ja Yötä. Voisin jatkaa listaa mutta se nyt taas ei kiinostaisi ketään...
Elän tässä suhteessa hyvin sekaravinnolla, ja musiikki vaihtuu täysin hetken mukaan.
Mutta siis...
Elääkö konnussa musiikkimaultaan sekalaisia tapauksia, vai onko genreuskollinen väestönosa enemmistönä?

Minä olen aina virheellisesti lähtenyt siitä ajatuksesta että mitä laajempi musiikkimaku, sitä sivistyneempi/fiksumpi tyyppi.

Tuohan on naurettava väite, mutta kuitenkin sitä aina ajattelee että laaja-alainen musiikkimaku kertoisi jostain muustakin laaja-alaisuudesta ja erilaisten asioiden ymmärtämisestä.

Koska musiikin kokeminen on ihmisellä erittäin syvällä tasolla, yleensä kaikki suuttuvat siitä jos heidän lempibändiään haukutaan suoraa. Musiikki on hyvin henkilökohtainen asia.

Minun musiikkimakuni on mielettömän laaja. En oikeastaan keksi yhtään "yleistä" musiikkityyliä josta en tykkäisi ainakin osittain. Yleisillä musiikkityylillä tarkoitan: rock, proge, pop, tekno, klassinen, jazz, blues, country, funk, soul, metalli, punk, rap etc etc. Lähes kaikista musiikin miljoonista alalajeista löytyy jotain todella upeata, toisaalta joka tyylistä joutuu kaivamaan ne helmet roskan seasta.

Jotenkin monomaaninen musiikkimaku (ilmentyessään "x on oikeaa musiikkia, muut on roskaa") herättää minulle mielikuvia siitä että kohdehenkilön on hankala nähdä asioita laajasta vinkkelistä ja että hän muutenkin on one-track-mind.

Mutta tämmöinen että yritetään löytää korrelaatio musiikillisen laaja-alaisuuden ja avoimen maailmankatsomuksen väliltä, on parhaimmillaankin hupsua. Mutta syyllistyn silti.

Samaa mieltä olen minäkin. Muutama minunkin kaveri
on aivan ihmeissään miten voin kuunnella rappia JA metallia.
Minua taas kovasti ihmetyttää miksen voisi!

Musiikki makuni on myös todella laaja, mutta enemmän se
kuitenkin tuolle metalli puolelle kallistuu.

Musiikki on todellakin
yksilölle tärkeä asia. Kuitenkaan en ota siitä kovasti nokkiini
kun toinen tulee ja haukkuu musiikki makuani (tosin kukaan
sitä ei ole koskaan tosissaan tehnyt). Mutta tuntuuhan se
vähän siltä, kun toinen tulee aukomaan päätänsä toisen musiikki
mausta ettei kyse ole vain musiikista vaan jostain ihan muusta.
Jotenkin yhdistän tällaisen britannian jalkapallohuligaaneihin...

Roark sanoi:

Mutta tämmöinen että yritetään löytää korrelaatio musiikillisen laaja-alaisuuden ja avoimen maailmankatsomuksen väliltä, on parhaimmillaankin hupsua. Mutta syyllistyn silti.

Click to expand...

Ainakin minun havaintojeni mukaan nuo kaksi asiaa kulkevat jollakin tapaa käsi kädessä. Jos ihmisellä on aidosti avara ja utelias asenne maailmaa kohtaan, on oikeastaan mahdotonta että hänen musiikkimakunsa pyörisi vain yhden tietyn jutun ympärillä.

Itse olin teininä uskomattoman nirppanokkainen metallipuristi, genreuskollinen suoranaiseen idiotismiin saakka. Onneksi kasvoin siitä ohi!

Theoderic sanoi:

Ainakin minun havaintojeni mukaan nuo kaksi asiaa kulkevat jollakin tapaa käsi kädessä.

Click to expand...

Minunkin havaintoni kyllä tukevat tätä teoriaa, siksi siihen syyllistynkin. Mutta entä jos jollakulla laaja-alaisuus "keskittyy" vaikka elokuviin, maalauksin, postimerkkeilyyn ja maailmankäsityksiin mutta hän ei kuuntele musiikkia "lainkaan". Ja silloinkin kun kuuntelee niin ainoastaan Sävel Radiota, koska sitä hänen vaimonsakin kuuntelee. Sitten hän pitää kaikkea rokkia räminänä.

Ei häntäkään voisi alkaa syyttää kapeakatseiseksi vain siksi ettei hän nyt satu tykkäämään musiikistakin laaja-alaisesti.

Eli minä olen vain varovainen sen kanssa että yhdistäisin musiikillisen laaja-alaisuuden muuhun laaja-alaisuuteen koska ihmiset tunnetusti ovat niin hassuja että löytävät itselleen kummallisimpiakin mahdollisia yhdistelmiä (tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden multihuipennus joka kuitenkin kuuntelee vain Mattia ja Teppoa koska se on ainoaa oikeaa musiikkia).

Mutta itse salaa leimaan monomaaniset musiikin kuuntelijat suoraan tylsien ja kapeakatseisten kastiin. Salaa. Hys, älä kerro muille.

Jaah. Minä taidan olla jotain tuon puritistin ja kaikkea rakastavan välimaastosta. Hyllystäni löytyy kasarigoottimusaa, angstista grungea, suomipoppia sekä -rokkia, Motown-soulia ja taitaapa olla pari kansanmusiikkilevyäkin. Niin ja se korruptioksi saatu gospel-levy. Noin äkkiä muisteltuna, saattaa olla skaala vieläkin laajempi.

Mutta vaikka kuuntelen monenlaista musiikkia, parilla sanalla määrittelisin itseni silti rockin ystäväksi. Pidän siitä, että musiikissa on jonkinlaista potkua. Lyhyitä biisejä, kova meno ja nupit kaakkoon. Rock!

Peruspohja säilyy, mutta sitä on aina kiva maustaa muillakin tyyleillä. Toisaalta, nykyään musiikin rajat ovat niin häilyviä, etten enää mukana pysy. Esimerkiksi uusin ihastukseni, Scissor Sistersien Laura. Onko se nyt rockia vai poppia. Mistä näistä tietää. Hyvältä se kuulostaa silti. Toimii.

Roarkin viestiin viitaten:

Joo, maailmasta löytyy kummallisia yhdistelmiä. Tulin ajatelleeksi omaa veljeäni, joka on kokopäivätoiminen kansalaisjärjestöaktivisti ja elämäntapamaailmanparantaja. Hän ei paheksu tai tuomitse muiden musiikkimakuja, mutta itse hän kuuntelee vain suhteellisen ykstotista musaa: vanhaa punkkia, norjalaista örinää, brittiläistä oi-musiikkia. Siis aggressiivista ja vihaista kamaa.

Kyse on kai siitä, että eri ihmisille musiikki merkitsee eri asioita. Minulle musiikki on eräänlainen ikkuna muihin maailmoihin: ai tällainenkin soitin on olemassa; ai tällaisenkin rytmin tahdissa voi tanssia; ai tuollaistakin asiaa voi käsitellä laulun sanoissa.

Joku toinen ei välttämätta hae musiikista uusia elämyksiä, vaan jonkinlaista tukea niille elämyksille, jotka hän tuntee jo vanhastaan ja joille hän haluaa vahvistusta. Veljeni kaiketi haluaa käsitellä omia aggressioitaan ja turhautumiaan musikkia kuunnellessaan.

Minäkin kuuntelen joskus vihaista angstimusaa, mutta kuuntelen kaikenlaista muutakin. Minun elämässäni musiikilla on sija oikeastaan kaikenlaisten tunteiden heijastajana. Koska uteliaisuus ja tiedonhalu ovat hallitsevia luoteenpiirteitäni, ne luonnollisesti heijastuvat myös musamaussa. En kuitenkaan voi väittää, että olisin veljeäni parempi ja sivistyneempi ihminen. Juuri nyt olen alkanut innostua latinalaisamerikkalaisesta populaarimusiikista. Veljeni ei ehkä tunne tai ymmärrä salsaa ja merengueta, mutta hän puolestaan osaisi esitelmöidä latinalaisen Amerikan ihmisoikeustilanteesta vaikka koko loppupäivän.

Silti...välillä mietin että broidi voisi pikkaisen avartaa musiikkiharrastustaan...jotenkin vain tuntuu siltä, että joitakin aika oleellisia pointteja menee elämästä ohi kun kuuntelee vain mättöä...

En minäkään tosin halua liioitella omaa musiikkituntemustani. Levykokoelmani keskittyy nykyisellään vahvasti rokkiin, varsinkin 60- ja 70-luvuille. Siinä on sitten höysteenä metallia, amerikkalaista roots-meininkiä, jamaikalaista musiikkia, konemusaa, afroamerikkalaista nytkettä, jazzia ja sekalaista etnoa sekä klassista.

Olen genreuskollinen, kuuntelen vain hyvää musiikkia

Vaikka levyhyllyn koostuukin oikeastaan vain jazz- , funk- , soul- ja blues-levyistä, ei kuunteluni siihen jää. Nuo mainitut genret ovat vain sellaisia, että jaksan levyn ostaakin. Ja kun en piratismia tai polttoa tue kuin ääritapauksissa ( = levyä ei saa laillista kautta) kaikki muu hyvä musiikki jää television, radion ja lainalevyjen huoleksi.

Kuten Roark sanoikin, aina löytyy jotain hyvää kunkin genren sisältä ja lajityypit rajoineen ovat kuitenkin aika epäselviä. Toisaalta vaikka yritän olla mahdollisimman laajakatseinen musiikkimaultani ja kuuntelutottumuksiltani, ovat kuitenkin tämä nykyajan "13 tusinassa"-poprahastus ja amishuumorihumppa jotenkin muodostuneett inhokeiksi. Yksilöllisyys, uudet tai erilaiset ideat ja erityisesti musiikin aiheuttama jalannapse, siinä minun kriteerini.

Ihmiset, jotka tuomitsevat musiikin yhden kuulemansa lajin kappaleen tai kaverin arvostelun perusteella ovat ainakin minun kokemuksieni perusteella osoittautuneet muutenkin ahdasmielisemmiksi. Vaikken minäkään rapista pidä sitten yhtään, voin minä silti kuunnella muutaman erilaisen kappaleen ja kuunnella mitä musiikilla on tarjottavanaan, ennen kuin ryttään sen sonnaksi.

Jotenkin huvittaa, kun ihmiset tuntuvat pukeutumisestani päättelevän, että kuuntelen pelkästään heviä/metallia. Tämähän ei ole totta :wink: Kaiken rankemman musiikin, jossa ei rääytä (ainakaan paljoa?), lisäksi kuuntelen mm. suomirokkia ja jrockia (japanilaista). Siis visual keitä tai ihan muuten vain hassua renkutusta japaniksi. En minä jaksa synkistelyssä ja filosofisoimisessa ihan kokoajan pysyä, kun pitää olla se iloinenkin puoli elämästä Ja musiikkiahan kuuntelen yleensä täysin mielialan mukaan.

Minulla on musiikin suhteen vain yksi kriteeri, joka on sama kuin muunkin taiteen kohdalla: laatu. Ja sekään ei ole täysin ehdoton, koska huonoilla biiseillä (kuten vaikkapa huonoilla elokuvillakin) voi olla camp-arvoa vaikka kuinka.

En voisi kuvitellakaan jämähtäväni yhteen musiikkityyliin pitkäksi aikaa. Joskus saattaa olla viikon tai kahden kausia, jolloin kuuntelen lähes pelkästään vain jotain tiettyä levyä tai tiettyä bändiä. Yleisesti kuitenkin kaipaan vaihtelua varsin pian. Etenkin raskaampi musiikki alkaa puuduttaa varsin pian.

Levyhyllyäni täyttävät etenkin länsimaisen rock- ja popmusiikin klassikot, kuten Led Zeppelin, Beatles, Jimi Hendrix ja Pink Floyd. Sen lisäksi löytyy kaikenlaista Nick Cavesta Jean-Michel Jarreen ja Cleaning Womeniin, Tom Waitsista ja Hedningarnasta Rammsteiniin.

Rap on laji, josta olen löytänyt vähemmän minua miellyttäviä biisejä kuin muista musiikinlajeista, mutta en todellakaan ole tehnyt mitään ehdotonta päätöstä, etteikö kyseiseen tyylilajiin kuuluva biisi voisi minua miellyttää. Olen huomannut pitäväni esimerkiksi Kill Bill Vol. 1:n soundtrackilta löytyvästä The RZA:n kappaleesta Ode to Oren Ishii. Luulen, että rapin, kuten muidenkin musiikkityylien puolella minua voisi miellyttää jokin erikoisempi, kokeilevampi bändi, mutta en ole vielä tutustunut tyylilajiin tarpeeksi syvällisesti löytääkseni niitä. Joka tuutista kun tulee kuitenkin lähinnä sitä mainstreamia.

Juho sanoi:

Luulen, että rapin, kuten muidenkin musiikkityylien puolella minua voisi miellyttää jokin erikoisempi, kokeilevampi bändi, mutta en ole vielä tutustunut tyylilajiin tarpeeksi syvällisesti löytääkseni niitä. Joka tuutista kun tulee kuitenkin lähinnä sitä mainstreamia.

Click to expand...

Jaa-ah, minun ja Juhon levyhyllystä taitaa löytyä aika paljon samoja teoksia.

Jos haluaa vakuuttaa itsensä räpin musiikillisesta arvosta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, niin kannattaa ehkä kokeilla jotain Public Enemyn parempaa levyä, vaikkapa vuonna 1988 ilmestynyttä albumia It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back. Oma rap-vihani päättyi kuin seinään tuon levyn kohdalla.

Tai voihan räpätykseen yrittää tutustua kiertotietä vaikkapa Rage Against The Machinen vuonna 1992 ilmestyneen debyyttilevyn kautta. Klassisen rockin ystävä löytää levyltä Hendrix-jippoilua ja ledzeppelinmäisiä riffejä, joita ihastellessaan voi sitten totutella puhelauluun.

Minäkin taisin olla teininä puristi. Moneen vuoteen en kuunnellut kuin brittipoppia (siis sitä 90-luvun puolivälin), esim. Suomen musiikkielämästä minulla ei ollut aavistustakaan. Nyt musiikkimakuni on laajentunut mutta silti levyhyllyni on aika yksipuolinen. Syy on lähinnä laiskuudessa, on niin helppoa ostaa aina lempibändin uusin levy kuin tutustua uusiin mahdollisesti huonoihin bändeihin. Puhumattakaan uusista lajityypeistä. Paljon on satunnaisesti kuultua hyvää musiikkia, mutta on uuteen musiikkiin tutustuminen on liian vaivalloista Sen verran musiikkimakuni on viime vuosina laajentunut että olen löytänyt tietyntyyppisen metallin ja toisaalta myös rauhallisemman musiikin. Varmasti useimmista musiikinlajesita löytyy jotain minulle sopivaa mutta jonkun pitäisi kertoa minulle mitää kannattaisi kuunnella

En tilaa musiikkilehtiä, ja minulle tuottaa usein vaikeuksia kahlata edes päivälehtien musiikkipalstoja läpi, vaikka periaatteessa haluaisin pysyä kärryillä siitä, mikä milloinkin voisi olla hyvää uutta musiikkia. En ole aivan päässyt selville siitä, millä perusteilla tutustun musiikkiin ylipäänsä. Kavereiden kotoa olen poiminut mm. Gjallarhornin ja Kotiteollisuuden, mutta joitain bändejä olen kuunnellut hyvien lehtiarvostelujenkin perusteella. Toisaalta uusia, mielenkiintoisia levyjä ilmestyy koko ajan niin paljon, ettei kaikkea voi ajatellakaan hankkivansa, ja tuntuu, että lähikirjaston valikoimat ovat aika köyhät. Jo sekin, että ostaisi aina lempiartistiensa uusimmat, tuntuu taloudellisesti liian raskaalta.

Mutta noin periaatteessa pyrin silti laajentamaan musiikkimakuani koko ajan. Sankariheviä tai rappia en oikein vieläkään ymmärrä, mutta melkein mikä tahansa muu menee. En ole mielestäni koskaan ollut kovin lajiuskollinen (paitsi että varhaisteininä en kuunnellut mitään muuta kuin Beatlesia). Nyttemmin mieltymykset ovat kääntyneet vähän raskaampaan suuntaan, mutta yhtä lailla tykkään edelleen Jonna Tervomaasta ja Tori Amosista.

no niin. Minä taidan olla se pakollinen "nirppanokkainen metallistipuristi" tai jotain tuollaista. (Mikäs ihme se muka on? nuoruuttani on vielä jäljellä, eikä ketään pakoteta tykkäämään tietystä musiikista. Itse tykkään rankemmasta, sillä siisti. En tunnusta olevani kovin kypsä muutenkaan, joten... )

Niin siis... kuuntelen lähinnä metallia (ei mitään nu-metallia. se ei ole "oikeaa" metallia. muuten lähes kaikki metalli käy) , heviä, rokkia. Niin, ja punkia jonkin verran. En nyt ala hirveämmin luennoimaan, kun en oikein osaa makuani puolustella. :roll:

Noldo sanoi:

(ei mitään nu-metallia. se ei ole "oikeaa" metallia.

Click to expand...

Ai, miksei ole? Mitähän tämä "oikea" metalli sitten on?

Oma musiikkimakuni on melko laaja, enkä ole tainnut harrastaa genrefakkiutumista musiikin suhteen oikein missään vaiheessa. Toki silloin tällöin tulee vastaan yhtyeitä tai kappaleita joista ei oikein mitenkään voi sanoa pitävänsä, mutta harvoin sillä on mitään tekemistä itse musiikkilajin kanssa.

Lachesis sanoi:

Sankariheviä tai rappia en oikein vieläkään ymmärrä, mutta melkein mikä tahansa muu menee.

Click to expand...

Sankarihevin kuuntelemisessa on tärkeää ymmärtää, ettei sitä tule kuunnella vakavalla mielellä. Sen on usein tarkoituskin olla omalla tavallaan kornia ja itseironista, joskin itsensä vakavasti ja täysin tosissaan ottavat sankarimetalliyhtyeet ovat faniensa tavoin usein vähän pässejä. Huumoriarvoa näillä saattaa toki satunnaisesti ollakin.

Rapissa minua on yleensä häirinnyt melko mitäänsanomattomat taustat, mutta ihan kuten kaikissa muissakin genreissä, löytyy rap-artistienkin joukosta niitä helmiä kunhan vain tarpeeksi jaksaa kaivaa. Rap on myös genrenä mukavan monivivahteinen, yksi artisti kun voi olla puhtaasti huumorimielellä liikenteessä siinä missä toinen ottaa kappaleissaan kantaa huomattavasti syvällisempiin asioihin.

Ennakkoluulot on kuitenkin aina kannattavaa karistaa pois uudenlaiseen musiikkiin tutustuessaan ja ennen kaikkea pitää mieli avoimena. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia yllättäjiä vastaan saattaa tulla.

Minulle käy kaikki, se on hyvin huomattu, on aina käynyt. Tai ei oikeastaan, joskus en pitänyt metallista - vaikka en ollut edes kuullut sitä! . No jaa, Metallica ja Judas Priest muuttivat kaiken.
Ja sitä sun tätä tulee kuunneltua ihan mielialan mukaan. Levyhyllyssä on kaikkea klassisesta ja metallista koneteknoon, pahimman luokan popitukseen ja suomirokkiin.

Tunnen muutaman ihmisen, jotka eivät kuuntele kuin sen tietyn genren musiikkia. He ovat ns. "aitoja", eivät oikeastikaan pidä kuin kuuntelemastaan musiikista, kahta tai kolmea harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

On tietysti niitäkin, jotka ovat muutaman kuukauden vuodesta hevareita ja sitten takaisin alkuperäisellä tasollaan - tai pitäisi sanoa, "palaavat entiseen", en halua mitenkään antaa ymmärtää, että hevarit olisivat parempia kuin toiset.
Mutta ajan siis takaa sitä, että jotkut kuuntelevat jonkin tietyn genren musiikkia, koska se on "coolia" (wannabe-hopparit etc.). Ei siinä mitään pahaa ole - mutta miksi kenties kuunnella musiikkia, josta ei välttämättä edes pidä? Sitä minä en ymmärrä.

Poikkesin taas aiheesta, mennäänpä takaisin...

Mihin jäinkään? Niin, musiikkimakuuni (*teatraalinen ele* Ah, minä niin rakastan puhua itsestäni...)
Minä siis kuuntelen kaikkea. Kenties jostakin löytyy joku sellainen, mistä en pidä - heh, keksinpäs heti yhden: It takes two to tango-tyyliset, neljänkympin kriisi-teinix-tango-euroviisukipaleet (anteeksi, minä vain jotenkin en tykkää siitä). Eli kaipa sitä jokaiselta joku sellainen tyyli löytyy, josta ei pidä.
Jestas, tajusin juuri inhoavani kaikkia tämän vuoden Euroviisukipaleita. Joten siinä siis minun inhokkityylini. *naur*

Nyt minä lopetan. Toivottavasti saatte tästä jotakin irti. *virn*

Hmm, en olekaan aiemmin huomannut tätä topikkia. Itse olen aika tiukka musiikkimaun suhteen. Maailman tylsin vastaus kysymykseen millaista musiikkia kuuntelet on mielestäni "kaikkiruokainen". Yleensä se tarkoittaa sitä, että vastaaja pitää itseään jotenkin avarakatseisena, vaikka kuuntelee käytännössä sitä, mikä kulloinkin Novalla soi ja jotain 80-luvulla ostamiaan levyjä. Okei, ei minulla mitään sitä vastaan ole, jos kuuntelee monenlaista musiikkia, mutta ei yhteen lajiinkaan keskittyminen ihmisestä mitään tiukkapipoa tee. Itse keskityn metalliin/heviin melko tiukasti, mutta toisaalta pystyn kyllä kuuntelemaan kevyempääkin musiikkia enkä ole niin ylimielinen muita musiikkityylejä kohtaan kuin hevarit yleensä. Ero on siinä, että en pysty keskittymään tai eläytymään täydellisesti muuta kuin metalliin. Olen huomannut, että jos tykkään jostakin muun musiikkityylin biisistä, niin sekin jollain tavalla muistuttaa heviä, ehkä se sitten on alitajunnassa. (Esim. Pet Shop Boysin It's a sin on ihan selvä hevibiisi, olen hulluna siihen..) Onhan siinä toisaalta sekin, että kun kerran on tottunut tiettyä musiikkia kuuntelemaan, niin ei enää lähde etsimään mitään uutta vaan lukkiutuu vanhoihin kaavoihin. Mutta toisaalta, so what? Kysehän on vain musiikista.

Ei kaikkiruokaisuus välttämättä tarkoita sitä, että on huolimaton kuuntelemansa musiikin suhteen tai ettei pitäisi jostain artistista enemmän kuin toisesta. Minulla on joitakin lempiartisteja, mutta koska ne sattuvat kaikki olemaan eri leireistä, en voi määritellä itseäni oikein mihinkään puristikuntaan kuuluvaksi. Varmasti on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät yhtä lailla kaikesta, mitä radiosta tulee eivätkä juuri osta musiikkia itselleen (minullakin on sellaisia kavereita), mutta noin muuten musiikillinen laajakatseisuus on minusta vain hyvä juttu. Jos olen monta viikkoa kuunnellut vain synkkää suomalaista, alkaa mieli seuraavaksi tehdä kevyttä, lyyristä Tori Amosta tms. Minulle ainakin vain yhteen musiikkilajiin fakkiintuminen edustaa kauhean rajoittunutta kokemusmaailmaa. Varmaankin se sopii toisille, mutta minulle ei.

Lachesis sanoi:

Ei kaikkiruokaisuus välttämättä tarkoita sitä, että on huolimaton kuuntelemansa musiikin suhteen tai ettei pitäisi jostain artistista enemmän kuin toisesta.

Click to expand...

Juu, yleistin vähän. Tarkoitin lähinnä ihmisiä, jotka eivät tiedä musiikista mitään ja vastaavat siksi, että kuuntelevat kaikkea (ikään kuin kaikkea voisi kuunnella: aika harva "kaikkiruokainen" varmaan kuuntelee jotain aboriginaalien kansanmusiikkia). Totta kai voi olla oikeastikin laaja musiikkimaku. Kaikkia musiikkityylejä se silti tuskin kattaa.

Maailmassa on niin paljon musiikkia, että on mahdotonta tutustua siihen kaikkeen yhden ihmiselämän kuluessa. Eikä kaikesta voi tai tarvitse pitää.

Yhtä tiettyä musiikkityyliä loputtomiin märehtiviä ihmisiä minun on silti vaikea ymmärtää. Minusta se kertoo vain siitä, että ei ole jaksanut tutustua muihin juttuihin riittävän paneutuvasti. Eli ei ole tosissaan halunnutkaan ymmärtää mitään muuta. En mahda mitään sille, että sellainen herättää minussa hyvin epäluuloisen suhtautumisen.

Vanhoihin kaavoihin lukkiutuminen on moraalisen ja henkisen rappion merkki. Toisaalta kaikkihan me johonkin lukkiudumme, minä ehkä enemmän asenteisiini ja pakkomielteisiini kuin musiikkiin. :roll:

Olen kai turhankin hanakka vetämään johtopäätöksen, että "lajiuskollinen" ihminen kärsii uteliaisuuden tai tiedonhalun puutteesta tai suppeasta maailmankuvasta...ehkä toiset sitten ilmaisevat noita ominaisuuksia musiikin ulkopuolella. Kaikki eivät ole sellaisia musiikkiaddikteja kuin minä.

Yksi kolmekymppisen ihmisen tuntomerkeistä on kuulemma se, ettei enää löydä uusia bändejä tai edes osta levyjä. Itse olen kyllä 33. ikävuotenanikin vielä välttynyt tuolta. Jos joskus huomataan, että en ole hankkinut uutta äänilevyä yli kahteen kuukauteen, minut pitää välittömästi viedä saunan taakse ja lopettaa. Se on käsky!