Alla on kyhäämäni runomittainen kertomus Nandorin vaiheista varhaisina aikoina.
Paikkojen ja henkilöiden nimet ovat Quenyasta Nandoriin muokattuja versioita.
*****
Lenwën Laulu
Hevosen valkoisen, selässä sen Valan hirmuisen, näin tuikkeessa tähtien ja heräsin.
Miks palannut hän ei vaikka lupasi, ja liian kauan etsin ja odotin.
Seuraamaan hän vaati niin, mut toivoa ei tiellä sen
voinut nähdä muut kuin hän, Eldaron, Vala suuri tähtien.
Hän meille kertoi unista kauniista niin,
kuinka kaukana jossain valo vastaa toiveisiin.
Mutta kellään meistä ei ollut voimaa Valarin
käydä korpiin, vaaroihin hirveisiin.
Ne kaikki, ken korpiin poluttomiin
vaelsi, ei lie heistä kukaan
murtumatta palannut rannoille Uivienénin
tai kadonnut mustaan mutaan.
Kului aikaa vuosi, toinen ja kolmas.
Jo sukupolvet lapsien tiesi sen
et' Vala kaukana lie valon huomas
eikä enää palaa luokse Veen.
***
Tuuli kalman puski kylmyyden
rannoille Uivienénin
Vain valo kirkas tähtien
ja solina puron pisarain
oli lohtuna kansan suuren sen
joka yhä istui odottain.
Hetkenä odottamattomana, kaukana yllä vaarojen
kuului ääni villi sotatorven.
Kaikui ja voimistui Orocarnin
kallioista sen kuin itse Valarin
olis sotajoukot saapuneen
luo kansan kauan kärsineen.
Mut joukkoa mä nähnyt en
vaan vain miehen, koiran ja hevosen.
Eldaron Suuri pois pimeyden
vei päältämme viimein ja uskoimme sen,
et Länteen vei tiemme, vaikka tutkimaton
oli tiemme pitkä, kivinen ja poluton.
Mut perille avulla Valarin
ja valoon puiden mahtavien
pääsemme kaikki vaikka empisinkin
tai vain hitaasti kiiruhtaen.
Otti mukaansa kansain kuninkaat:
kultaisen, hopeisen ja taitavien.
Mieluusti seuras he häntä vaikka oli vastassa maat
karut, kylmät ja kolkot heitä estäen.
***
Viimein palas kaukaa kuninkaat puhuvien
ja kertoivat he valosta suuresta niin.
Kansat kultaisten ja taitavien
he vakuuttivat helposti vain.
Mut kansan hopeisen oli sydän täällä
niin Keski-Maan metsissä ja maan päällä.
Vaivoin matkaan lähdimme
vaikka toki uskoimme,
et valo kultaa ja hopeaa oli siellä
päässä matkan raskaan tiellä.
Silti kansani suurin uupumatta jatkoi
matkaa tai toisinaan unohtui
se rannoille virtain kauniiden
tai metsiin henkiin nukkuvien.
Me puhuimme hengille metsien
ja viimein ne vastas meille kuiskien.
Jo silloin tiesin, et rakkaus metsiin
meille lie kohtalo katkeran suloisin.
Mut matkaa jatkoimme yhä länteen päin
sillä ystävät kultaisten ja mestarien
meitä vartoo lie jo valossa Valarin
ja yhä kutsuu äänet simpukkatorven.
Kun viimein varjot vuorien hirveiden
nousi eteemme estäen.
Koskaan kera kansani niistä ylitse pääse en, tiedän sen.
Tein leirin alle puun mustan ja nukkuvan.
Varrelle virran suuren ja rauhallisen.
Lauloin kauniisti sille kanssa harpun hopean.
Pian oppi se laulun pitkän ja seesteisen.
Silloin sydämeni pysähtyi ja paikkaan rakastui
ja kuulin, kuinka koko metsä meitä jäämään anoi.
Niin jätin mä sukuni suuren,
joka yhä länteen jatkoi tiellä Valarin,
mut kansa puiden vihreiden
jäi kanssani aina nousuun ensi auringon.
Paikkojen ja henkilöiden nimet ovat Quenyasta Nandoriin muokattuja versioita.
*****
Lenwën Laulu
Hevosen valkoisen, selässä sen Valan hirmuisen, näin tuikkeessa tähtien ja heräsin.
Miks palannut hän ei vaikka lupasi, ja liian kauan etsin ja odotin.
Seuraamaan hän vaati niin, mut toivoa ei tiellä sen
voinut nähdä muut kuin hän, Eldaron, Vala suuri tähtien.
Hän meille kertoi unista kauniista niin,
kuinka kaukana jossain valo vastaa toiveisiin.
Mutta kellään meistä ei ollut voimaa Valarin
käydä korpiin, vaaroihin hirveisiin.
Ne kaikki, ken korpiin poluttomiin
vaelsi, ei lie heistä kukaan
murtumatta palannut rannoille Uivienénin
tai kadonnut mustaan mutaan.
Kului aikaa vuosi, toinen ja kolmas.
Jo sukupolvet lapsien tiesi sen
et' Vala kaukana lie valon huomas
eikä enää palaa luokse Veen.
***
Tuuli kalman puski kylmyyden
rannoille Uivienénin
Vain valo kirkas tähtien
ja solina puron pisarain
oli lohtuna kansan suuren sen
joka yhä istui odottain.
Hetkenä odottamattomana, kaukana yllä vaarojen
kuului ääni villi sotatorven.
Kaikui ja voimistui Orocarnin
kallioista sen kuin itse Valarin
olis sotajoukot saapuneen
luo kansan kauan kärsineen.
Mut joukkoa mä nähnyt en
vaan vain miehen, koiran ja hevosen.
Eldaron Suuri pois pimeyden
vei päältämme viimein ja uskoimme sen,
et Länteen vei tiemme, vaikka tutkimaton
oli tiemme pitkä, kivinen ja poluton.
Mut perille avulla Valarin
ja valoon puiden mahtavien
pääsemme kaikki vaikka empisinkin
tai vain hitaasti kiiruhtaen.
Otti mukaansa kansain kuninkaat:
kultaisen, hopeisen ja taitavien.
Mieluusti seuras he häntä vaikka oli vastassa maat
karut, kylmät ja kolkot heitä estäen.
***
Viimein palas kaukaa kuninkaat puhuvien
ja kertoivat he valosta suuresta niin.
Kansat kultaisten ja taitavien
he vakuuttivat helposti vain.
Mut kansan hopeisen oli sydän täällä
niin Keski-Maan metsissä ja maan päällä.
Vaivoin matkaan lähdimme
vaikka toki uskoimme,
et valo kultaa ja hopeaa oli siellä
päässä matkan raskaan tiellä.
Silti kansani suurin uupumatta jatkoi
matkaa tai toisinaan unohtui
se rannoille virtain kauniiden
tai metsiin henkiin nukkuvien.
Me puhuimme hengille metsien
ja viimein ne vastas meille kuiskien.
Jo silloin tiesin, et rakkaus metsiin
meille lie kohtalo katkeran suloisin.
Mut matkaa jatkoimme yhä länteen päin
sillä ystävät kultaisten ja mestarien
meitä vartoo lie jo valossa Valarin
ja yhä kutsuu äänet simpukkatorven.
Kun viimein varjot vuorien hirveiden
nousi eteemme estäen.
Koskaan kera kansani niistä ylitse pääse en, tiedän sen.
Tein leirin alle puun mustan ja nukkuvan.
Varrelle virran suuren ja rauhallisen.
Lauloin kauniisti sille kanssa harpun hopean.
Pian oppi se laulun pitkän ja seesteisen.
Silloin sydämeni pysähtyi ja paikkaan rakastui
ja kuulin, kuinka koko metsä meitä jäämään anoi.
Niin jätin mä sukuni suuren,
joka yhä länteen jatkoi tiellä Valarin,
mut kansa puiden vihreiden
jäi kanssani aina nousuun ensi auringon.
