Vuonna 2010 olin yhteydessä Liisa Lautamattiin. Hän on englannin kielen professori emerita Jyväskylän yliopistossa, ja tapasi Tolkienin vuonna 1973. Hän on kirjoittanut jutun siitä, ja postitin sen jo kauan sitten ulkomaalaisille Tolkienkavereilleni ja -asiantuntijoille (käännettynä), mutta nyt ajattelin että suomalaiset voisivat ehkä olla kiinnostuneita lukemaan sen myös. Joten, tässä se on:
Liisa Lautamatti
Tapaaminen professori J.R.R. Tolkienin kanssa
Minua on pyydetty kertomaan tapaamisestani professori J.R.R. Tolkienin kanssa vuonna 1973. Kuvaan tässä tuon tapahtuman parhaan muistini mukaan, ja asetan sen oman elämäni kontekstiin.
Olin väitellyt tuon vuoden pääsiäisen alla, kellokeskiviikkona, varhaiskeskienglannin syntaksia käsittelevästä aiheesta (Liisa Nummenmaa: The Uses of So, Al So and As in early Middle English. Uusfilologisen yhdistyksen julkaisuja XXXIX). Väitöstilaisuus pidettiin Helsingin yliopistossa; vastaväittäjäni oli nykyinen Professori Emeritus Matti Rissanen ja kustoksena edesmennyt professori Auvo Kurvinen, molemmat Helsingin yliopistosta. Väitökseen liittyi piirteitä, jotka tekivät siitä kiinnostavan suomalaisen kielen tutkimuksen näkökulmasta ja erittäin painajaismaisen minulle. Kerron siitä tässä lyhyesti, koska se omassa mielessäni liittyy saumattomasti tapaamiseen.
Väitöskirjani edusti perinteistä filologista tutkimusta, jossa aineisto kerättiin edi-toiduista käsikirjoituksista. Analyysimenettely perustui kerätyn aineiston ja nk. sukukielien sanojen ja rakenteiden syntaktis-semanttiseen vertailuun. Suomessa alkoi myös esiintyä noihin aikoihin kiinnostusta uudempaan kielitieteeseen, jossa analyysin kohteena oli nykykieli. Minulla oli eräässä viranhaussa kilpahakija, joka edusti juuri uudempaa strukturalistista lingvistiikkaa. Miellyttävästi sujuneen varsinaisen väitöstilaisuuden päätyttyä hän nousi esiin ylimääräisenä vastaväittäjänä. Tähän hänelle annettiin tilaisuus, ja hän käytti työni ruotimiseen kaksi tuntia.
Tunnelma oli ilmeisen jännittynyt. Professori Kurvinen sanoi meille filologian edustajille väliaikakahville lähdettäessä, että jos epävirallinen vastaväittäjä alkaa piirrellä rumia puukuvaimia, tilaisuus päättyy siihen. Ikävä kyllä puukuvaimia ei tullut minua pelastamaan, vaan jouduin kovan tulituksen kohteeksi. Lingvistikriitikkoni antoi ymmärtää, että työni oli täysin ala-arvoinen, ja poistuin väitöksestä ulkonaisesti tyynenä mutta sisäisesti kaoottisessa tilassa.
Muutaman viikon kuluttua saapunut tieto, että tiedekunta oli hyväksynyt tutkimukseni väitöskirjaksi korkealla arvosanalla, vain lisäsi mieleni kaaosta. Vasta tapahtumasta hitaasti toivuttuani, vuosia myöhemmin, ymmärsin, että tilanteessa havisivat historian siivet: työni joutui tulituksen kohteeksi kielentutkimuksen vanhemman ja uudemman tutkimussuuntauksen välisessä kiistassa. Ehkä kustoksen ratkaisu sallia ylipitkä ylimääräisen vastaväittäjän puheenvuoro liittyi juuri noihin jännitteisiin filologian ja modernin lingvistiikan välillä, koska ei haluttu synnyttää käsitystä, ettei uudemman koulukunnan edustajille olisi yliopistossa annettu mahdollisuutta esittää asiaansa. - Ylimääräisen vastaväittäjänhän on protokollan mukaan annettava käyttää puheenvuoro, mutta sen pituutta voi kustos tietenkin rajata.
Näissä tunnelmissa tein myöhemmin keväällä vierailun Oxfordiin, jossa sain erittäin ystävällisen vastaanoton muinais- ja keskienglannin tutkijoilta kuten professori Norman Davisilta ja toiselta muinaisenglannin arvostetulta asiantuntijalta, lehtori Ph.D. Bruce Mitchelliltä. Ja kun professori Davis kertoi minulle eräänä iltapäivänä, että menisimme vierailulle hänen ystävänsä luokse, en ollut mitenkään varustautunut tapaamaan ihailemaani tutkijaa ja kirjailijaa, professori J. R. R. Tolkienia. Olin itse asiassa suorastaan sanaton – ja vasta jälkeenpäin tuli viisaita ajatuksia. Mietin jopa, oliko väitöstilaisuuteni traumaattisilta tuntuneet tapahtumat saatettu isäntieni tietoon – hehän seurasivat kiinnostuneina professori Mustanojan ohjaamaa tutkimusta.
Professori Tolkien asui ymmärtääkseni collegensa asunnossa, jossa hänet tapasimme. Meitä oli siis vierailemassa professori Davis ja lehtori Mitchell, molemmat puolisoineen, sekä minä. Ulkona näkyi vehreä nurmikenttä ja isoja puita, sisällä oli kodikas takkatuli, mukavat sohvat ja teetarjoilu. Olin lukenut suomentaen pojilleni The Hobbitin, jonka ensimmäinen suomennos ei ollut vielä ilmestynyt. Minulle oli hobbitien elämänmuoto tuttu. Ja niinpä tajusinkin hänen kotinsa nähdessäni, mistä olivat saaneet alkunsa monet aihepiirit kuten hobbitien mukavuuden rakkaus, kodikkaiden hetkien, takkatulen lämmön ja teetarjoilun herkkujen suuri merkitys – ’creature comforts’, kuten englantilaiset sanoisivat. Nehän tulivat suoraan hänen omasta elinympäristöstään. Kuivaan huoneilmaan ja keskuslämmitykseen tottuneille suomalaiselle ei suinkaan ole selvää, miten suuri merkitys näillä on maassa, jossa sää on hyvin usein kostea ja raaka ja jossa perinteisesti ei ollut lämmitystä kuin keittiössä ja olohuoneessa, ja niissäkin vain aika ajoin. Skotlannissa asuva ystäväni, jolta kerran kysyin ulos lähtiessämme, miten kylmää ulkona oli, vastasi ”Aina siellä lämpimämpää on kuin täällä sisällä”. (Tätä ei ollut tarkoitettu mitenkään vitsikkääksi.) Ja tuollaiset kodin mukavuudet vain korostuvat kun välillä joutuu seikkailemaan kylmässä, kosteassa, tuulisessa säässä.
Kohteliaana isäntänä professori Tolkien jututti minua väitöskirjastani ja sen aineistosta. Hänen tutkimusalueensa oli muinais- ja keskienglantilainen kirjallisuus, minä taas olin tehnyt työni kielen rakenteista ja merkityksistä. Minulle vierailu merkitsi, että suurimmat auktoriteetit olivat hyväksyneet minut tutkijana. Tolkien kertoi myös, miten paljon vaikutteita oli saanut varhaisskandinaavisesta kirjallisuudesta ja Kalevalasta, ja minä puolestani kerroin, miten matkasimme pitkin pohjois-Norjan rannikkoa, kun luin pojilleni suomeksi hobbitien seikkailuista, ja miten rotkot, synkät vuoren seinämät ja kallioiset luolat antoivat kertomukselle mahtavat puitteet.
Tietysti nyt jälkeenpäin tunnen olleeni vajavainen vieras ja havainnoitsija, olihan minulla aivan ainutlaatuinen mahdollisuus tavata ihailemani tutkija ja kirjailija. Professori Tolkien kuoli tapaamistamme seuraavana syksynä. Minun muistiini hän jäi sydämellisenä ja elinvoimaisena henkilönä, jolla oli tarjota vieraanvaraisuutta ja huomiota kaukaa tulleelle, vasta alkutaipaleella olevalle tutkijalle.
Liisa Lautamatti
Tapaaminen professori J.R.R. Tolkienin kanssa
Minua on pyydetty kertomaan tapaamisestani professori J.R.R. Tolkienin kanssa vuonna 1973. Kuvaan tässä tuon tapahtuman parhaan muistini mukaan, ja asetan sen oman elämäni kontekstiin.
Olin väitellyt tuon vuoden pääsiäisen alla, kellokeskiviikkona, varhaiskeskienglannin syntaksia käsittelevästä aiheesta (Liisa Nummenmaa: The Uses of So, Al So and As in early Middle English. Uusfilologisen yhdistyksen julkaisuja XXXIX). Väitöstilaisuus pidettiin Helsingin yliopistossa; vastaväittäjäni oli nykyinen Professori Emeritus Matti Rissanen ja kustoksena edesmennyt professori Auvo Kurvinen, molemmat Helsingin yliopistosta. Väitökseen liittyi piirteitä, jotka tekivät siitä kiinnostavan suomalaisen kielen tutkimuksen näkökulmasta ja erittäin painajaismaisen minulle. Kerron siitä tässä lyhyesti, koska se omassa mielessäni liittyy saumattomasti tapaamiseen.
Väitöskirjani edusti perinteistä filologista tutkimusta, jossa aineisto kerättiin edi-toiduista käsikirjoituksista. Analyysimenettely perustui kerätyn aineiston ja nk. sukukielien sanojen ja rakenteiden syntaktis-semanttiseen vertailuun. Suomessa alkoi myös esiintyä noihin aikoihin kiinnostusta uudempaan kielitieteeseen, jossa analyysin kohteena oli nykykieli. Minulla oli eräässä viranhaussa kilpahakija, joka edusti juuri uudempaa strukturalistista lingvistiikkaa. Miellyttävästi sujuneen varsinaisen väitöstilaisuuden päätyttyä hän nousi esiin ylimääräisenä vastaväittäjänä. Tähän hänelle annettiin tilaisuus, ja hän käytti työni ruotimiseen kaksi tuntia.
Tunnelma oli ilmeisen jännittynyt. Professori Kurvinen sanoi meille filologian edustajille väliaikakahville lähdettäessä, että jos epävirallinen vastaväittäjä alkaa piirrellä rumia puukuvaimia, tilaisuus päättyy siihen. Ikävä kyllä puukuvaimia ei tullut minua pelastamaan, vaan jouduin kovan tulituksen kohteeksi. Lingvistikriitikkoni antoi ymmärtää, että työni oli täysin ala-arvoinen, ja poistuin väitöksestä ulkonaisesti tyynenä mutta sisäisesti kaoottisessa tilassa.
Muutaman viikon kuluttua saapunut tieto, että tiedekunta oli hyväksynyt tutkimukseni väitöskirjaksi korkealla arvosanalla, vain lisäsi mieleni kaaosta. Vasta tapahtumasta hitaasti toivuttuani, vuosia myöhemmin, ymmärsin, että tilanteessa havisivat historian siivet: työni joutui tulituksen kohteeksi kielentutkimuksen vanhemman ja uudemman tutkimussuuntauksen välisessä kiistassa. Ehkä kustoksen ratkaisu sallia ylipitkä ylimääräisen vastaväittäjän puheenvuoro liittyi juuri noihin jännitteisiin filologian ja modernin lingvistiikan välillä, koska ei haluttu synnyttää käsitystä, ettei uudemman koulukunnan edustajille olisi yliopistossa annettu mahdollisuutta esittää asiaansa. - Ylimääräisen vastaväittäjänhän on protokollan mukaan annettava käyttää puheenvuoro, mutta sen pituutta voi kustos tietenkin rajata.
Näissä tunnelmissa tein myöhemmin keväällä vierailun Oxfordiin, jossa sain erittäin ystävällisen vastaanoton muinais- ja keskienglannin tutkijoilta kuten professori Norman Davisilta ja toiselta muinaisenglannin arvostetulta asiantuntijalta, lehtori Ph.D. Bruce Mitchelliltä. Ja kun professori Davis kertoi minulle eräänä iltapäivänä, että menisimme vierailulle hänen ystävänsä luokse, en ollut mitenkään varustautunut tapaamaan ihailemaani tutkijaa ja kirjailijaa, professori J. R. R. Tolkienia. Olin itse asiassa suorastaan sanaton – ja vasta jälkeenpäin tuli viisaita ajatuksia. Mietin jopa, oliko väitöstilaisuuteni traumaattisilta tuntuneet tapahtumat saatettu isäntieni tietoon – hehän seurasivat kiinnostuneina professori Mustanojan ohjaamaa tutkimusta.
Professori Tolkien asui ymmärtääkseni collegensa asunnossa, jossa hänet tapasimme. Meitä oli siis vierailemassa professori Davis ja lehtori Mitchell, molemmat puolisoineen, sekä minä. Ulkona näkyi vehreä nurmikenttä ja isoja puita, sisällä oli kodikas takkatuli, mukavat sohvat ja teetarjoilu. Olin lukenut suomentaen pojilleni The Hobbitin, jonka ensimmäinen suomennos ei ollut vielä ilmestynyt. Minulle oli hobbitien elämänmuoto tuttu. Ja niinpä tajusinkin hänen kotinsa nähdessäni, mistä olivat saaneet alkunsa monet aihepiirit kuten hobbitien mukavuuden rakkaus, kodikkaiden hetkien, takkatulen lämmön ja teetarjoilun herkkujen suuri merkitys – ’creature comforts’, kuten englantilaiset sanoisivat. Nehän tulivat suoraan hänen omasta elinympäristöstään. Kuivaan huoneilmaan ja keskuslämmitykseen tottuneille suomalaiselle ei suinkaan ole selvää, miten suuri merkitys näillä on maassa, jossa sää on hyvin usein kostea ja raaka ja jossa perinteisesti ei ollut lämmitystä kuin keittiössä ja olohuoneessa, ja niissäkin vain aika ajoin. Skotlannissa asuva ystäväni, jolta kerran kysyin ulos lähtiessämme, miten kylmää ulkona oli, vastasi ”Aina siellä lämpimämpää on kuin täällä sisällä”. (Tätä ei ollut tarkoitettu mitenkään vitsikkääksi.) Ja tuollaiset kodin mukavuudet vain korostuvat kun välillä joutuu seikkailemaan kylmässä, kosteassa, tuulisessa säässä.
Kohteliaana isäntänä professori Tolkien jututti minua väitöskirjastani ja sen aineistosta. Hänen tutkimusalueensa oli muinais- ja keskienglantilainen kirjallisuus, minä taas olin tehnyt työni kielen rakenteista ja merkityksistä. Minulle vierailu merkitsi, että suurimmat auktoriteetit olivat hyväksyneet minut tutkijana. Tolkien kertoi myös, miten paljon vaikutteita oli saanut varhaisskandinaavisesta kirjallisuudesta ja Kalevalasta, ja minä puolestani kerroin, miten matkasimme pitkin pohjois-Norjan rannikkoa, kun luin pojilleni suomeksi hobbitien seikkailuista, ja miten rotkot, synkät vuoren seinämät ja kallioiset luolat antoivat kertomukselle mahtavat puitteet.
Tietysti nyt jälkeenpäin tunnen olleeni vajavainen vieras ja havainnoitsija, olihan minulla aivan ainutlaatuinen mahdollisuus tavata ihailemani tutkija ja kirjailija. Professori Tolkien kuoli tapaamistamme seuraavana syksynä. Minun muistiini hän jäi sydämellisenä ja elinvoimaisena henkilönä, jolla oli tarjota vieraanvaraisuutta ja huomiota kaukaa tulleelle, vasta alkutaipaleella olevalle tutkijalle.
