Tämä säie toi mieleeni sanavariantin
louhikäärme, jonka taisin ensi kertaa lukea lapsena jonkin sarjakuvan suomennoksesta. Myöhemmin olen todella harvoin kohdannut sitä ja toisaalta hyvin harvakseltaan itse sitä viljellyt.
Kun ei sitä kerran täällä ole vielä edes mainittu, lienee paikallaan kaivaa esiin
louhikäärmeen ~
lohikäärmeen etymologia.
Yksi syistä, joitten takia olen yrittänyt jossakin määrin oikein kaivautua kielihistoriaan, on se, että monesti sananselitykset eivät suoralta kädeltä vakuuta minua. Ammattilainen ottaa kaksi eri sananselitystä, jotka maallikon silmin näyttävät yhtä (epä)uskottavilta, ja tuosta noin vain hylkää toisen, hyväksyy toisen. Miksi?
Taustalla ovat historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joista keskeisimmät kehitettiin 1800-luvulla ja joista muuan professori Tolkien oli harvinaisen hyvin perillä. Harmi kyllä hänkään ei suurelle yleisölle tarkoitettujen teostensa liitteissä kovin kansantajuisesti avannut vaikkapa gondorilaisten puhumaan sindariin johtaneita niin sanottuja äännelakeja (tyypillisiä äännekehityksiä, äänteenmuutostendenssejä).
Äännelakien ja niihin useimmin poikkeuksia aiheuttavien tekijöitten lisäksi pitäisi vielä yksityiskohtaisesti tuntea lainanantaja- ja lainansaajakielen ääntämystä ja murrevariaatiota nimenomaan niiltä ajoilta, jolloin tietyn sanan lainautuminen luultavimmin tapahtui. Niin, ja mahdollisimman hyvin tuntea oikeinkirjoitus- tai muihin merkintäkäytäntöihin liittyvät erikoisuudet. Kun itse käsittelen muinaisruotsista, muinaisskandinaavista tai muinaisgermaanista suomeen saatuja lainoja, ongelmanani on nimenomaan lähtökielimuotojen heikko tuntemus.
Yritetäänpä kuitenkin.
floghdraki >
louhikäärme?
Ensimmäinen ongelma: pitkät ja lyhyet vokaalit. Suomessa pitkän ja lyhyen ero käsittääkseni oli hyvin selkeä ja nykyistä muistuttava jo lainautumisen aikaan, mutta entä muinaisruotsissa? Koska nykyruotsin pitkävokaalista muotoa
gatu [gātʉ] ~ [gāttʉ] (esim.
gatukök) vastaa suomessa lyhytvokaalinen
katu, lienee muinaisruotsissa ollut enemmän lyhyitä vokaaleja. Onko vokaalinpituuksia tapana merkitä muinaisruotsalaisiin aineistoihin, vai pitäisikö ne
vain tietää kuten latinassa? Joudun arvaamaan, että
floghdrakin vokaalit olivat ennen muinoin lyhyitä.
Toinen ongelma:
gh. Joudun tekemään kohtalaisen valistuneen arvauksen, että
gh merkitsi
γ‑äännettä (
IPA: [ɣ]). Useimmille nykysuomalaisille se lienee tuntematon, mutta täällä Pohjolassa se oli muinoisina aikoina hyvin yleinen. Agrigolakin tiemmä taivutti
sika :
sighan [siγan], ja käsittääkseni vähän vanhahtavan tanskan
g äännettiin tietyissä ympäristöissä
γ:nä. Sama muuten koskee nykyespanjan
g:tä:
Malaga [malaγa]. Kyseessä on siis konsonantti, joka ääntämykseltään on
k:n pari samassa mielessä kuin englannin sanasta
this tuttu
δ on
t:n pari. – Muinaissuomessa
γ ei ollut mahdollinen sananlopussa, joten se on hahmotettu joksikin muuksi, tässä tapauksessa nähtävästi
uh:ksi, mikä ei kaukaa haetulta tuntuisi.
Kolmas ongelma:
flogh väännetään,
draki käännetään? Tämän ei pitäisi olla kovin mutkikasta. Aika moni tietänee, että ruotsin
svartsjuk on voitu meillä kääntää
mustankipeäksi, mutta suositumpi on käännöksen ja väännöksen sekoitus
mustasukkainen. Näitä siis sattuu kyllä.
Neljäs ongelma:
f:n katoaminen. Pitääkö tätä joku ongelmana? Hyvin nuori tai kovin länsisuomalainen lukija ehkä? Vuosituhansien ajan meillä tiedettiin, että ei mikään sana voi konsonanttiyhtymällä alkaa! Lainaus
fläsk >
läski toimii tämän lisäksi esimerkkinä siitä, miten nykykielessäkin yleensä lisätään
i vartalon loppuun, ellei siellä ennestään ole vokaaliainesta. (Näin ei välttämättä hyvin muinoisina aikoina aina tehty, vrt.
kangas; sitten välillä pitkään lienee tehty jokseenkin poikkeuksetta, ainakin uuden sanan viihdyttyä kielessämme jonkin aikaa; ja nykyään taas ei aivan aina tehdä, vrt.
kennel.)
Näin siis
flogh >
louhi ja
draki >
käärme.
louhikäärme >
lohikäärme varmaankin siksi, että joissakin murteissa tai monille puhujille
louhi on ollut tässä yhteydessä vielä käsittämättömämpi sana kuin
lohi, ja sanaa on muokattu tutummaksi tai »ymmärrettävämmäksi»; tai siksi, että joissakin murteissa
γ tuntui luontevalta korvata pelkällä
h:lla eikä
uh:lla, jolloin
lohikäärme olisi suunnilleen yhtä vanha laina, rinnakkaismuoto.
Kokemukseni mukaan lainasanojen avaaminen ei ole tämän hankalampaa – vaan päinvastoin helpompaa, jos kirjoittaja oikeasti osaa asiansa. Poikkeuksen muodostavat ne sanat, joitten alkuperästä on kilpailevia, menetelmällisesti päteviä teorioita. Pääsyy siihen, että lainasanoja tai muinaisia, paljon muuttuneita sanoja harvoin kunnolla selitetään maallikoille, lienee ollut yksinkertaisesti painotuotteita vaivannut tilan puute. Kunpa wikien aikakaudella päästäisiin eteenpäin!
