Mieluisia muistoja

Mieluisat muistot ovat kuin pieniä ilonaiheita sillä erotuksella, että niiden muistaminen tuo iloa aina uudelleen. Omakohtaisia kokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen ja ilahduttavat aina niitä muistellessa. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia ja muiden on joskus vaikea tajuta mikä niissä nyt niin viehättää. Todellista keskustelua ei niistä helposti saa, joten siksi tämän otsikon omin paikka on Kulmikkaan pöydän ääressä.

Muistelen ilolla TYRin roolipeli-iltoja Tampereella. Aika oli muutama vuosi ennen vuosituhannen loppua ja paikka Tiu´un luona. Tiuku oli iso miehenköriläs, jonka kohdatessaan moni vaihtoi kadun puolta. Lempinimen hänelle antoi hänen avopuolisonsa. TYR, Tampereen yliopiston roolipelaajat, järjesti roolipelikampanjoita ja yhtä niistä pelattiin juuri Tiu´un ja hänen avovaimonsa kaksiossa. Systeemi oli AD&D ja aloitimme ihan ensimmäiseltä tasolta. Oma hahmoni oli vähäisempää salamoinnin jumalaa palvova keihäsaseinen pappi.

Olimme kaikki täysi-ikäisiä miehiä ja se näkyi. Jotkut joivat olutta pelatessaan (ei kuitenkaan niin paljoa että se olisi haitannut peliä) ja kiroilimme vapautuneesti. Erityisesti pelinjohtaja kiroili puhuessaan. Pari pelaajaa offasi tappeluttamalla leikisti hahmojaan keskenään kuolemaan saakka. Kampanja tyssäsi siihen tavalliseen syyhyn: kaikilta, erityisesti pelinjohtajalta, loppui vapaa-aika. Siihen asti oli kivaa.

Minua hymyilyttää aina muistoni ylioppilaskirjoitusten jälkeisestä kesästä, kun kävin yliopiston pääsykokeissa ensi kertaa. Jyväskylästä tosin muistan ainoastaan kauniin kampusalueen ja tuskaisan automatkan.

Tampereen yliopistolta muistan paljon enemmän. Sen, kun ensimmäisen kerran kulki päärakennuksen ovista sisään ja tunsi olevansa niin iso ja aikuinen. Ne aulan leveät portaat ja isoista ikkunoista tulviva auringonpaiste. Hajalle luettu pääsykoekirja laukussa. Pääaulan naistenvessat, joiden seiniin oli kirjoitettu kaikkea niin fiksua ja aikuista, etten enää tuntenutkaan itseäni kovin isoksi ja aikuiseksi.

Jännä sinänsä, etten muista varsinaisesta kokeesta tuon taivaallista. Lähinnä vain sen odottavan, kihelmöivän ja kunnioittavan tunnelman, mikä vallitsi ennen koetta.

Muitakin rakkaita ja hellyyttäviä muistoja on, mutta tämä on pyörinyt päässä pari viimeistä päivää, kun yliopisto-opiskelijan arki lämäisee kasvoille. Missä viipyy tenttitulokseni, Tampereen yliopisto! Hä!

Minua suorastaan naurattaa aina, kun muistelen pääsemistäni yliopistoon. En pääsykokeisiin mennessäni edes oikeasti yrittänyt päästä sisään vaan kävin vain katsomassa, millaiset ne onKeväällä kun olin liian väsynyt ja sairas, että olisin jaksanut lukea. Tiesin kuitenkin, että sinne minä haluan. Kesällä sitten sain tietää, että olen varasijalla 11 eli heitin kaikki vähäisimmätkään toiveet sisäänpääsemisestä. Elokuun lopulla minulle kuitenkin soitettiin orjentoivien opintojenkin jo aluettua, että on tullut viime hetken peruutus ja minulle olisi opiskelupaikka... Olin hypätä kattoon! Heti suraavana päivänä olikin laitoksen esittelytilaisuus ja siitä pääsinkin hyvin mukaan. Ensimmäisenä maanantaina kädet hikoilivat kävellessäni ihanan vehreää Torkkelinmäkeä ylös (myöhemmin tuo ko. äärettömän pitkältä tuntuva mäki on saanut minut monta kertaa kiroilemaan ) ja koko ajan vain hymyilytti, kun ajattelin että todellakin pääsin sisälle... Silloin tapasin myös nykyisen poikaystäväni ja se oli pian menoa se... Luultavasti vain hymyilin koko alkusyksyn...

Edit: Tämä on muuten kerrassaan ihana topiikki, nyt vain hymyilyttää koko ajan

Thali se tuossa mainitsi Tampereen yliopiston päärakennuksen pääaulan naistenvessan. Yksi mieluisa muisto liittyy viereiseen miestenvessaan. Ei, ei sellainen muisto, vaikka pari kertaa Leimareihin osallistuinkin. Päärakennuksessa oli sinä päivänä paljon ulkopuolista porukkaa kun menin vessaan. Kaikki kolme koppia olivat näemmä varattuja, koska niissä oli punainen kyltti. Vasemmanpuoleisen ja keskimmäisen edessä seisoi mies odottamassa vuoroaan. Minä otin kiinni oikeanpuoleisen kopin ovenkahvasta, nykäisin ja astuin sisään. Odottajat epäilemättä seurasivat hämmästyneinä kuinka punainen kyltti vaihtui valkoiseksi kun lukitsin oven

Vain oikeanpuolisen kopin oven lukossa oli tämä ominaisuus. Vasemmanpuolisen seinillä olivat parhaat jutut, joten tavallisesti viihdyin parhaiten siellä. Keskimmäisessä sai varoa liikkeitään, koska siellä oli myös suihku. Ainakin kerran kastelin vaatteeni sillä. Se puolestaan ei ole erityisen mieluisa muisto

Minä muistan parhaiten musiikin avulla. Kuuntelemalla jotain tiettyä biisiä, bändiä tai jopa ihan pientä kohtaa jostain biisistä pääsen hyvin elävästi siihen hetkeen, josta on syystä tai toisesta tullut tärkeä.

Melkein kolme vuotta sitten asuin Porissa ja olimme parhaan ystäväni kanssa olleet vähän juopottelemassa, menimme minun luokseni ja kuuntelimme The Gatheringin Saturnine -nimistä biisiä, kun taivas täyttyi salamoista, niitä oli joka puolella, valtavan suuria ja voimakkaita, mutta yhtään jyrinää ei kuulunut. Se oli aivan mieletöntä, sitä kesti varmaan yli tunnin, jonka jälkeen taivas repesi ja vettä lähti tulemaan alas saavikaupalla.
Tuo biisi muistuttaa minua siitä illasta, kun istuimme ystäväni kanssa minun sängylläni, katsoimme taivaalle ja puhuimme.. Toisaalta muisto on kipeä, mutta aika on parantanut vanhat haavat aika hyvin. Oli aikoja, jolloin en pystynyt kuuntelemaan tuota biisiä ilman kyyneliä ja ahdistusta.

Ai mieluisia muistoja.. No on se, kun mietin mihin ollaan ystävän kanssa tultu. Ollaan käyty läpi vaikka mitä, mutta silti pysytty yhdessä. Se jos jokin on mieluisaa.

Joskus on tosiaan kiva muistella menneitä. Muistan, kun joskus monta vuotta sitten kirjoiteltiin serkun kanssa tarinoita ja kertomuksia ihan huviksemme (samat projektit ovat yhä meneillään, mutta etenevät hieman hitaasti..). Sitten laitoin Käärmeen Nuotiolle ikivanhalla nimimerkillä jonkun keskeneräisen näytteen, joka ei edes kuulunut kertomuksen pääjuoneen, ja kaikki kehuivat, vaikka ei se edes ollut hyvä! Sitten meille vaan muodostui sellainen faniclubi, johon kuului monta käärmeläistä (joukossa oli myös kuuluisia, konnavahdeista alkaen ). Sitten ne topiccimme kuihtuivat pois, koska joku toinen vahti ei pitänyt siitä, että meillä oli faneja ja poisti kaikki faneihin viittaavat viestit, eikä jäljelle jäänyt oikein mitään. Voi sitä aikaa. Siihen saakka oli mukavaa...

Fanimme tuskin muistavat sitä itse (vai muistavatko?), mutta minulla on heistä lista edelleen jossain arkistoissa. Kivaa aina lukea teidän viestejänne, kun sitten tulee aina sellainen mahtava olo, kun joku entinen fanini sanoo jotakin kekseliästä! :boring:

Kyllä kauneimmat muistot liittyvät esikoistyttären syntymisen jälkeisiin hetkiin, kun pieni avuton vauva hamuaa tisua, samoin kuopuksenkin kohdalla .

Mutta tämän paikan sivuja ajatellen : Kauneimmat muistot syntyvät juuri , koska olen vasta aloittanut tämän foorumin käytön.

Olin viime keväänä Didrichsenin museossa viime tingassa ihailemassa mahtavaa Maya2-näyttelyä. Sattumalta vieressä seissyt vanhempi herrasmies kommentoi jotain ja minä vastasin. Lopulta päädyimme keskusteluun Maya-kulttuurin rappiosta, syistä siihen sekä toisaalta silloisesta maanviljelystyylistä ja lopulta aika kaikenlaisesta mayoihin liittyvästä. Kävi myös ilmi että herra oli jokin argeologian professori tai jotain, en nyt muista tarkkaan. Sain näyttelystä paljon enemmän irti kuin mitä olisin yksin saanut ja jäi kyllä hyvä mieli!

90-luvun alussa muutama Ikaalisten soitinrakennuskurssin tyttö lähti Tampereelle irkkufestareille samalla kyydillä. Aikansa irlantilaisesta musiikista Tullikamarilla nautittuaan tytöt päättivät lähteä Dorikseen iskemään miehiä. Yksi tyttö jäi jälkeen kuuntelemaan musiikkia. Kohta Doriksessa tytöt istuivat samassa pöydässä drinksujen kanssa eikä miehistä näkynyt merkkiäkään - paitsi tämän musiikista pitävän tytön käsipuolessa. Tyttö tuli kertomaan kavereilleen, ettei tulisi mukaan yhteiskyytiin (elettiin kännykätöntä aikaa) vaan menisi tämän pojan luokse yöksi. Minä olin tuo onnekas poika ja vajaan vuoden kestävä seurustelusuhde oli alussa

Minä muistelen aina ilolla nimimerkkini Vehka keksijää. Kesällä 2003 tai 2002 oli muuan lähetysseuran leiri, jossa tapasin pojan, josta sittemmin tuli sielunveljeni. Koko juttu taisi lähteä liikkeelle jalkapallopelistä, hän kolhaisi kyynärpäänsä, minä polveni, ja molemmat olivat lukeneet liikaa intiaanimytologiaa; "veriveljeyshän" siinä solmittiin. Koko leiri meni meidän puoleltamme vähän huithaapeliksi, varastimme margariinia ja tungimme sitä johtajiston kenkiin, kehitimme tyynysodan... Ja viimeisenä iltana tämä Matu, herttainen nuori mies, sitten alkoi paasata minulle siitä, kuinka muistutan Maameren Vehkaa.

En oikein tiedä, mistä idea lähti, hän muistaakseni sekoitti keskenään Jarhon ja Vehkan, ja yllättävää kyllä sitten otin nimen kantaakseni. Ja myöhemmin luin Maameretkin, onneksi.

Surullista tässä on se, että Matu ja minä emme ole puhuneet sitten viimeisen leiripäivän.

Huippuromanttisessa elokuvaillassa (filmi oli Kummelin Jackpot) vieressäni istuva, maan toiselta laidalta tullut maailman ihanin poika otti kädestä kiinni ihan pyytämättä, kun teiniä ujostutti

Tampereen Koskikeskuksessa suurimman aukion laidalla työskenteli ulkomaalainen karikatyyritaiteilija joskus 90-luvun alkupuolella. Karikatyyri maksoi 50 markkaa, joka oli opiskelija-meikäläiselle iso raha, joten tyydyin vain seurailemaan taiteilijan töitä. Joku maksoi, istahti tuoliin ja tuossa tuokiossa taiteilija oli saanut piirrettyä asiakkaasta pilakuvan. Nenää ja korvia oli korostettu ja muita piirteitä muuten vain vääristelty. Erityisesti yksi asiakas jäi mieleen. Hän oli nuorehko hauskannäköinen mies, jolla oli pieni hymy päällä koko poseerauksen ajan. Taiteilija väänsi sen hymyn niin raivostuttavan ylimieliseksi ja pilkalliseksi virneeksi ettei ollut tosikaan. Hän loi kuvan varsinaisesta universumin keskipisteestä.

Matti- elokuvaan liittyy yksi ihanimmista muistoistani. Päätimme opiskelukaverini kanssa mennä yhdessä katsomaan Mattia. (Olin ollut jo hyvän aikaa tuohon kaveriin korviani myöten ihastunut) Menimme luennon jälkeen aikaiseen päivänäytökseen ja päivänä oli erittäin romanttisesti maanantai.. Elokuvan jälkeen piti mennä kahville ja kahvin jälkeen vielä oluelle(taidettiin juoda tosin vain yhdet, mutta koko ilta siinä silti meni), kun kumpikaan ei oikein halunnut lähteä. Vielä puolen yön aikaan seisoimme kauheassa pakkasessa ja lähtöni junalle vain pitkittyi. Kun viimein olin lähdössä, tuo nykyinen kihlattuni suuteli minua, jolloin jalat olivat mennä alta ja silmissä pimeni. Hymyilyttää, kun ajattelen kuinka sydän jyskytti tuon koko päivän, mutta kyllä siinä se koko päivä silti meni Kerrassaan romanttista elokuvavalintaa on tullut naurettua...