Milo Manaran sarjakuvat

Sanon heti, ettei kyseinen herra kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta silti sydämmessäni on paikka hänelle ihan esteettisistä syistä.

Jos pitää tiivistää Manaran tuotanto kahteen sanaan, niin... alastomat naiset.

Silti viimeisin lukemani Manara sisälsi jopa jonkin verran tarinaa alastomien naisten esittelyareenalle. Harkitsin jopa hankkivani muutaman kappaleen lisää hyllyyn nykyisen 3 kpl:n lisäksi.

Ensimmäinen Manarani oli ruotsinkielinen ja elähdytti omalla tavallaan senaikaisessa elämänvaiheessa... Nykyään hieman enemmän häiritsee se, että tarina on vain kehys sille, että pääsee esittelemään niitä alastomia naisia.

Hmm... konnavahdit päättäkööt onko tämä keskustelu liikaa areenalla, jolla liikkuu alaikäisiä lukijoita.

Itse ilmoittaudun suureksi Milon faniksi ja syyksi voisi mainita alastomat naiset. En tiedä ketään maailmassa, joka osaisi yhtä jumalaisen kauniisti piirtää/maalata naisen.

Juuri äskettäin sain Heavy Metalista tilaamani Borgia 1: Blood for the Pope ja 2: Power & Incest, jotka ovat molemmat raakuudessaan ihan omassa luokassaan.

Manara on ollut ehdottomasti tärkeä taiteellinen innoittaja minulla.

Suomennetuista Manaran töistä itselleni mieluisimpia ovat olleet yhdessä Hugo Prattin kanssa tehty Etäisten maiden tuuli ja Neil Gaimanin kanssa tehty tarina Kaiho teoksessa Sandman: Ikuiset yöt. Ensimmäinen on mustavalkoinen, jälkimmäinen värillinen. Noissa töissä alastomuus ei tunnu niin itsetarkoitukselliselta kuin Manaran itse kirjoittamissa jutuissa. Manara voisi tehdä enemmän töitä puhtaasti piirtäjänä ja ulkoistaa tarinankerronnan. Mutta sitten hän ei saisi ehkä piirtää niin paljon alastomia naisia. :roll:

Minä en ole suuri Manara-fani, mutta jotain on tullut luettua. Ikuiset yöt -kirja Desire-tarina oli aika Manaralle sopiva eikä kovin "hyökkäävän" alaston. X-naiset jutussa alastomuutta oli taas yhtäpaljon kuin Marvelin sarjakuvissa yleensäkin, eli ei... ja juoni oli karmivan huono, mikä tosin ei ollut Manaran syytä.

Manara piirtää todella kauniita naisten vartaloita. Kasvot eivät valitettavasti ole yhtä hyviä: en kestä niitä törröhuulia! Tuskin paljon enempää uutta Manaraa hankin, vanhempaa ehkä, mutta varmaan luen jos vastaan tulee...

2005 julkaistu Giuseppe Bergmanin Odysseia on yksittäisenä albuminakin aivan toimiva.

Manaran anatomia on aina ollut aivan "luonnoton", mutta on hän kyllä tästäkin huolimatta taitava piirtäjä. Tarinoissa on toki usein toivomisen varaa. Ainakaan yhteistyö Jodorowskyn kanssa ei oikein vakuuttanut Borgia-albumeissa.

Valokki sanoi:

Manaran anatomia on aina ollut aivan "luonnoton"

Click to expand...

Hän todellakin korostaa tiettyjä piirteitä ja väheksyy toisia, ihan niin kuin kaikki taiteilijat, jotka eivät harjoita fotorealismia. Silmiinpistävää on myös se, miten useat hänen piirtämistään miehistä ovat julmetun rumia naisten ollessa oikeita jumalattaria. Mutta jos hän itse haluaa korostaa naisten kauneutta, niin tuomalla kontrastia miesten rumuuden kautta se kyllä onnistuu. Vaikka on myönnettävä, että onhan hänellä mieshahmoja, joita voisi sanoa komeiksi, jopa kauniiksi - kuten Kamasutrassa Shiva.

Valokki sanoi:

2005 julkaistu Giuseppe Bergmanin Odysseia on yksittäisenä albuminakin aivan toimiva.

Click to expand...

Itse asiassa juuri tähän viittasin ensimmäisessä viestissäni.

Kointähti sanoi:

Suomennetuista Manaran töistä itselleni mieluisimpia ovat olleet yhdessä Hugo Prattin kanssa tehty Etäisten maiden tuuli ja Neil Gaimanin kanssa tehty tarina Kaiho teoksessa Sandman: Ikuiset yöt.

Click to expand...

Samat ovat minunkin suosikkini! Hankittuani "Etäisten maiden tuulen" totesin, että siirrän sen hyllykössä hieman ylemmäs, pienimpien ulottumattomiin...

Lathron, minua ei mitenkään yllättänyt paljastumisesi Milo-faniksi . Esteetikko mikä esteetikko.

Minun mieleeni on enempi... ei nyt sarjakuvasta tule mieleeni, mutta esim. valokuvaaja Stefan Bremer on kuvannut ihmisiä, rujojakin, todella esteettisesti.

Etäisten maiden tuulen ohella kannattaa mainita myös se toinenkin Hugo Prattin kanssa yhteistyönä tehty Intiaanikesä albumi, minkä tarina sijoittuu jonnekin pohjois-amerikan valloituksen alkuaikoihin noin 1600-1700 lukujen taitteeseen tms. Olen tykännyt aika paljon myös Manaran Lumimies albumista missä etsiskellään sitä myyttistä hirviötä Tiibetin tienoilla.

Manaran taiteessa on viehättänyt ehkä eniten se viivankäyttö ja naishahmot, joista tulee mieleen muun muassa Art Nouveau tyylisuunta.

FreakyMike sanoi:

Etäisten maiden tuulen ohella kannattaa mainita myös se toinenkin Hugo Prattin kanssa yhteistyönä tehty Intiaanikesä albumi, minkä tarina sijoittuu jonnekin pohjois-amerikan valloituksen alkuaikoihin noin 1600-1700 lukujen taitteeseen tms.

Click to expand...

Onko sinulla Intiaanikesä? Olen sitä yrittänyt löytää, onnistumatta. Tai en ole halunnut maksaa siitä lähemmäs sataa euroa...

Sitä on kovasti kehuttu.

Ostin yhdestä divarista Helsingin Hakaniemessä viitisen vuotta sitten, mutta ei se sillon maksanut kuin muistaakseni vain noin 10-15 euroa.

Manara on ollut kirjastotuttavuuksiani jo pitkään. Mieheni taisin yllyttää jonkin albumin ostamaankin. Taiteilijan estetiikan tajua ei käy kieltäminen. Naisten kasvoissa vaan hivenen häiritsee tietty samankaltaisuus: olemattoman pienet nenät, muhkeat huulet, hieman viirut silmät. Itselläni kun on tsekkiläismallinen kolvi ja piirrokset sen mukaisia, tällaiseen seikkaan tulee kiinnittäneeksi huomiota.

Loytyipä taas vanhempi ketju, johon voisi jotain kommentoida. Onhan sen aiheena Milo Manara ja hänen tuotantonsa.

Manaran sarjakuviin taisin tutustua ensi kerran joskus 12 vuoden iässä. Tämä siksi, että muistan selailleeni niitä kirjaston AIKUISTEN sarjakuvahyllyllä korvat punaisina ja ympärilleni vilkuillen. "Ei kai vaan kukaan nää" -tyyliin. Oltiinhan sitä ikäänkuin "pahoilla teillä ja syntiä tekemässä" ja aivan väärällä hyllylläkin. Ei siellä naperot saaneet käydä.

No, sieltä se sitten lähti se Manaraan tutustuminen. Ja kuten monet muutkin ovat jo täällä todenneet, niin tykkään kyllä kovasti Manaran puhtaan ja selkeän viivan käytöstä. Sitä ei voi mitenkään kieltää, että alastomat naisvartalot hän osaa piirtää kauniisti Ehkä hänen tyyliään siinä asiassa voisi verrata antiikin ajan naishahmojen vartalotyyliin (esim. Milon Venus -patsas). Tarinoiden juonet, no niistäkin on jo sanottu täällä aika tavalla kaikki. Ne ovat siis yleensä se pakollinen kehys, joihin niitä alastomia vartaloita voi piirtää. Jotkut albumit käsittelevät aika tabuja ja mielipiteitä ehkä rajustikin jakavia aihealueita. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Kultainen aasi (alunperin antiikin ajan tarina sekin, ja niistähän noita tabuja aiheita usein löytyykin).

Itse en ole hankkinut ainuttakaan Manaraa mutta lainannut ja lukenut olen suuren osan ainakin hänen vanhemmasta tuotannostaan.

Tulipahan nyt sitten pantua sekin merkille, että @eowynofmay on näköjään aloittanut täällä aikoinaan aika monta näitä sarjakuva-aiheisia ketjuja. AIka tavalla samoja kiinnostuksen aiheita löytyy niiden parista minultakin.

Luin vastikään The Borgias -yhteisniteen, jossa oli ilmeisesti aiemmin neljänä albumina julkaistut tarinat. Väkevää oli. Suosittelenkin sitä kaikille niille, joiden lukemisto on tähän asti koostunut Seiskasta, Alibista ja Jallusta.

Tapiiri-lehdessä varmaankin tutustuin Manaraan. Ensimmäinen kohtaaminen tämän piirtämien hahmojen kanssa oli kieltämättä jännittävä, mutta Manarasta ei koskaan tullut mitään suurta suosikkiani, tarinoiden vieraannuttavan tunnelman takia. Samaistuttavien hahmojen luominen ei ilmeisesti ollut Manaran tavoitteena, ainakaan minun muistamieni tarinoiden perusteella. Tapiiri-lehden valikoimasta komisario Ankardon ja Corto Maltesen seikkailut vetosivat enemmän (viimeksimainitun perusteella nuo täällä mainitut Prattin ja Manaran yhteisalbumit voisivat olla kiinnostavia).

Uskon että Manara osaa hienosti piirtää tyyliteltyjen stereotyyppisten alastomien naishahmojen vartaloiden ääriviivoja, mutta samaisten naishahmojen kasvonpiirteet ja ilmeet ovat minusta epämiellyttäviä (veikkaan että tarkoituksella). Mitä sarjakuvahahmojen naiselliseen viehätysvoimaan tulee, niin minulle Mezieresin avaruus-aika-agentti Laureline on ykkönen.

Manaran piirtotyylissä kyllä hieman ärsyttää se, kun hän on valinnut useille naishahmoilleen tosi samanlaiset kasvot. Muilta osin henkilöissä näkee paljon enemmän vaihtelua ja hän on käyttänyt aikaa hiusten ja vaatteiden eri yksityiskohtiin, joten ihmetyttää miksi juuri kasvoissa on niin paljon toistoa.

En ole kuitenkaan tutustunut kovin hyvin 2000-luvulla tehtyihin Manara sarjakuviin, joten en tiedä onko tyypin tyyli muuttunut monipuolisemmaksi niistä tutummista 70-90 lukujen albumeista. Borgiat ainakin kiinnostaisi, koska tykkäsin samaan sukuun liittyvästä tv-sarjasta tosi paljon.

Kointähti sanoi:

Luin vastikään The Borgias -yhteisniteen, jossa oli ilmeisesti aiemmin neljänä albumina julkaistut tarinat. Väkevää oli. Suosittelenkin sitä kaikille niille, joiden lukemisto on tähän asti koostunut Seiskasta, Alibista ja Jallusta.

Click to expand...

Pitäisiköhän tuon "suosituksen" perusteella tutustua siihen mitä tuo Borgiat-kokoelma tarjoaa? Tai oikeastaan voin hyvinkin Manaran tuntien kuvitella mitä sieltä löytyy mutta olisihan tuo historiallinen ajanjakso ja Borgiat itsekin mielenkiintoinen "kehys" tarinalle.

Manara:lta ei muuten ole tainnut tulla mitään uutta viimeaikoina. Ainakin herran wikipedia sivulla viimeisin listattu tuotos on vuodelta 2018.

Minä en koskaan oikein innostunut Corto Maltesesta (syystä tahi toisesta, joskus voisi ehkä kokeilla uudelleen) mutta sen verran kumminkin olen niitäkin lukenut, että mielestäni Pratt:in vaikutus näkyy selvästi Intiaanikesässä ja Etäisten maiden tuulessa.

Manaraa on sarjakuvahyllyssä ja nämä viimoset ovat kyllä hyviä. Piti ihan googlettaa joidenkin sivujen alkuperäisteoksia. Esmes tässä originaali ja Manaran versio Ponte Salariosta.

En kylläkään ole lukenut Manaran koko tuotantoa, mutta minä jakaisin hänen teoksensa kolmeen pääryhmään:

1. Sarjakuvakerronnan ja ylipäänsä länsimaisen kerrontataiteen olemusta ja rajoja tutkivat tarinat, joissa myös pohdiskellaan arvo- ja kulttuurikysymyksiä. Tänne kuuluu Giuseppe Bergman ‑albumien lisäksi ainakin Federico Fellinin aiheen ympärille rakennettu »Matka Tulumiin».

2. Muitten käsikirjoittamat, yleensä seikkailullisemmat tarinat kuten Alfredo Castellin kirjoittama »Lumimies» ja Hugo Prattin kirjoittama »Etäisten maiden tuuli».

3. Selkeästi pornografiset tarinat kuten »Click!»-sarja ja »Näkymätön tuoksu» ‑sarja.

Vaikka pornografia tai erotiikka on lähes aina jossakin määrin läsnä, en vähättelisi 1. ryhmän teosten ansioita metasarjakuvana. On hyvä muistaa, että herra Bergmanin astuessa näyttämölle 1970-luvun lopulla ei esimerkiksi Marc-Antoine Mathieun hienoista teoksista vielä ollut tietoakaan.

Mitä tulee Manaraan naiskauneuden (ja toisinaan mieskauneudenkin) kuvaajana, minun kannaltani on kovin häiritsevä tekijä, että hänen kuvaamassaan sukupuolisuudessa on aina mukana ahdistava tunnelma. Korostetun rumat mieshahmot ovat vain myötävaikuttamassa. Keskeisintä on, että juuri koskaan kukaan hahmoista ei pääse tuntemaan vilpitöntä iloa, saati että löytäisi täyttymystä, seesteisyyttä tai aitoa inhimillistä läheisyyttä. (En tässä puhu minkään ylevän yksiavioisen idyllin tavoittelemisesta vaan siitä, että edes hetkessä eläminen toisi jonkinlaisen onnellisuuden kokemuksen.) Suuri ihmiskauneus kaiken sen toivottomuuden, inhon ja epäluottamuksen keskellä tuntuu vähän samalta kuin jumalaisen kauniit veistokset seisomassa nuhruisessa, ylenpalttisesti roskatussa kaupunkimaisemassa, maassa, joka käyttää rahaa mieluummin sotimiseen kuin kulttuuriin.

(Ei millään pahalla niitä kohtaan, joille Manaran fantasiat esimerkiksi hyvin kahlitsevan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen tarjoavat vapautumista, tilaa hengittää ja mahdollisuuksia käsitellä omia tunteitaan. Tarjoaisivatpa minullekin.)

Sananjalka sanoi:

Vaikka pornografia tai erotiikka on lähes aina jossakin määrin läsnä, en vähättelisi 1. ryhmän teosten ansioita metasarjakuvana. On hyvä muistaa, että herra Bergmanin astuessa näyttämölle 1970-luvun lopulla Mitä tulee Manaraan naiskauneuden (ja toisinaan mieskauneudenkin) kuvaajana, minun kannaltani on kovin häiritsevä tekijä, että hänen kuvaamassaan sukupuolisuudessa on aina mukana ahdistava tunnelma. Korostetun rumat mieshahmot ovat vain myötävaikuttamassa. Keskeisintä on, että juuri koskaan kukaan hahmoista ei pääse tuntemaan vilpitöntä iloa, saati että löytäisi täyttymystä, seesteisyyttä tai aitoa inhimillistä läheisyyttä. (En tässä puhu minkään ylevän yksiavioisen idyllin tavoittelemisesta vaan siitä, että edes hetkessä eläminen toisi jonkinlaisen onnellisuuden kokemuksen.) Suuri ihmiskauneus kaiken sen toivottomuuden, inhon ja epäluottamuksen keskellä tuntuu vähän samalta kuin jumalaisen kauniit veistokset seisomassa nuhruisessa, ylenpalttisesti roskatussa kaupunkimaisemassa, maassa, joka käyttää rahaa mieluummin sotimiseen kuin kulttuuriin.

Click to expand...

Kaikin puolin osuvasti luonnehdittu kommentti.

Meinasin jo ihmetellä, kun muutamassa ensimmäisessä viestissä ei ollut Intiaanikesästä mitään porinaa. Mutta onhan se kumminkin myöhemmin ketjussa mainittu. Intiaanikesä varmaan yleensä hyväksytään sellaiseksi kiinnostavaksi historialliseksi fiktioksi, eikös juu? Elikkäs ei naisten pällistely-tarinaksi.

Onko tässä välissä kukaan niistä, jotka eivät joskus aiemmin olleet lukeneet Intiaanikesää, lukenut sen nyt? Paljastuiko se odotusten mukaiseksi - siis kehuihin tai suosituksiin nähden?