Ruosteinen miekka, vanerikilpi.
Tällehän löytyikin jo topic ja ilmeisen vähän huomiota saanut, joten pistän tämän tänne.
Mount & Blade on mielestäni "ihan ok" räpellys. Taistelusysteemi on melkoisen toimiva, varsinkin ratsun kanssa. Minusta peliin on onnistuttu sisällyttämään erinomaisen taidokkaasti ulaanin (ratsusotilas) ylivertaisuus jalkaväkeä vastaan. Monissa (i.e. kaikissa tietämissäni) peleissä tehokkaan varustuksen voimaa vähätellään pelin tasapainottamiseksi, mikä on täysin ymmärrettävää. Myös M&B syyllistyy tähän, esimerkkinä jouset ja jalkajouset.
Muinoin jousiampujat olivat varsinaisia tuomiopäivän välineitä. He olivat tehokas hyökkäävä yksikkö, jolla oli pitkän kantaman aseistusta. Lisäksi jopa parinsadan metrin päähän ammuttu nuoli - muistaakseni tuo oli sellainen keskimääräinen maksimimitta sen aikaisten jousien kantamalle - riitti tunkeutumaan verrattain paksunkin haarniskan läpi aiheuttamaan kuolettavaa vahinkoa.
(Epäileväiset voivat huvikseen käydä ampumassa metsästysjousella puunrunkoa ja vertailla mielessään nykyisen tehojousen ja keskiaikaisen sotakäyttöön kehitetyn jousen voimasuhteita.)
M&B:ssä pelaaja voi huoletta rätkiä useammankin nuolen vastustajaansa ennen kuin tämä putoaa kanveesiin. Täytyy kuitenkin antaa tämä anteeksi juurikin pelin tasapainon vuoksi.
Se todellinen asia, mistä tahdoin märistä, oli Mount & Bladen ihmeellinen kulttisuosio. Peli on saavuttanut suhteettoman varauksettoman kannatuksen ollakseen niin päämäärätön tekele. Saatat valloittaa kokonaisia valtakuntia, mutta siitä ei koidu minkäänlaista todellista eroa peluuseen. Rahaa vain alkaa tunkea joka tuutista pelihahmollesi, eikä kyhnylle löydy edes mitään käyttöä parin ensimmäisen kaupunkiläänin valloituksen jälkeen. Ns. sankarihahmoja, kuten vierasvaltakuntien lääninherroja ja kuninkaita ei voi listiä, joten sinänsä ihan hauskana yksityiskohtana valloituksen jälkeen roguena vaeltavat aateliset joukkoineen alkavat vaikuttaa enemmän bugeilta kuin kapinallisryhmittymiltä.
Myöskään poliittinen juonittelu ei onnistu kuin pelaajan mielessä, sillä aatelishahmot ovat vain näennäisesti liitoksissa toisiinsa.
Tehtäviä pelissä on turhauttavan vähän, eikä niistä ole muuta hyötyä kuin tietyn aatelisen (ts. kuninkaan, koska muiden mielistelystä ei tunnu olevan yhtään mitään etua) mielipiteen kohoaminen sinusta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että saat todennäköisemmin valloittamasi kaupungin itsellesi käyttöön, jolloin mammonaa virtaa jälleen lisää jököttämään virattomana hahmon kukkaroon.
Ok. Peli ei siis toimi nimeksikään roolipelinä.
Entäpä taistelupelinä?
M&B:n taistelusysteemi ja kohtalaisen vaihtelevat valtakuntakohtaiset yksiköt tekevät taistelusta kiehtovaa puuhaa melko pitkäksikin aikaa. Varsinkin vaikealla peliasetuksella taisteluun joutuu todella panostamaan, sillä suorassa rynnäkössä katkeaa kaula - tai tarkemmin sanoen hahmo lyyhistyy kankeasti selälleen - ennen tuntumaan pääsyä. Kun tuntumalle pääsee, ja pitkän miekkatanssin päätteeksi vastustaja tipahtaa polvilleen pidellen vertavuotavaa vatsaansa - tai siis tarkemmin sanoen lyyhistyy kankeasti selälleen - voi tuntea itsensä omahyväisen onnistuneeksi.
Vaikeimmalla vaikeusasteella on myös eräs toinen erinomainen puoli: kaupunkivalloituksesta tulee ylimaallinen haaste. Homma on jo valmiiksi yhden miehen skenaario kun joukot jäävät muurin juurelle äimäilemään millä ihmeellä sitä mahtuisi kulkemaan tuota laskusiltaa ylös. Jotkut onnekkaat löytävät tiensä itse sillalle, mutta kohtaus on kuin Helmin syvänteestä leffassa - paitsi että kukaan ei kanna portille muurinmurtajaa ja siksi uhraa tovereitaan putoamaan sillalta. Muuten vain tuuppivat toisensa alas ja tukkivat tien.
Loppujen lopuksi vain pari sotilasta koko armeijasta pääsee kamalan ähellyksen päätteeksi muurille saakka vain joko möhliäkseen itse itsensä alas sillalta, tai sitten lyyhistyäkseen kankeasti selälleen siinä yhdessä ainoassa kohdassa tulvivan parinsadan vastustajan keihäsmeressä. Koska onhan niin, että kaupunkia valloitettaessa on paras ratkaisu puhkoa yksi ainoa parin metrin aukko muuriin ja tunkea yhtä aikaa koko joukolla siitä läpi.
Hommaa voi helpottaa hieman ohjaamalla eri joukkoyksiköt omalla vuorollaan hyökkäykseen, mutta loppujen lopuksi paras ratkaisu on kuitenkin jättää joukot suosiolla taakseen lehdellä soittelemaan ja rynnäköidä yksinään surman suuhun.
Peli toimii siis tiettyyn pisteeseen saakka kelvollisena taistelupelinä, mutta toistaa itseään yhä alusta loppuun. Mount & Bladen kardinaalimoka on sen kaikinpuolinen puolihuolimattomuus. Peli ei anna riittäviä puitteita roolin pelaamiselle, se ei tarjoa kylliksi tavoitteita eikä palkintoja pelaajalle hänen suorituksistaan, eivätkä taistelutkaan kiehdo riittävästi koska joukot ovat parhaimmillaankin auttamattoman tumpeloita ympäristössään vaikka taistelijoina pärjäisivätkin. Myöskään visuaalisuus ei valloita pelaajan sydäntä, koska lähes kaikki tavoitteet joita pelissä on, keskittyvät tappamiseen ja tappaminen on poikkeuksetta geneerisen näköistä ja kuuloista ja taktikointi lähinnä yhtä tyhjän kanssa koska yksikään pelin yksikkö ei toteuta minkäänlaista strategiaa toiminnassaan. Peli on siis mielestäni nimenomaisesti ihan kelvollinen räpellys, muttei missään nimessä hintansa väärti, mikäli sille ei tehdä hyvin perusteellista remonttia.
Tosin, juuri pari päivää takaperin tuli tieto, että Mount & Bladen uusi versio 9.5 on julkaistu ja pelin pitäisi olla viittä vaille valmis tekijöiden itsensä mukaan. En siis voi sanoa tuntevani peliä kunnolla, sikäli kun en ole uusinta versiota pelannut (poistin mokoman päästyäni jollekin 2883599112. tasolle ja valloitettuani kaikki maat siinä toivossa, että löytäisin jotain uutta sisältöä).