Musisoinnin ekstaasi

Tässä päivänä muutaman havahduin siihen, kuinka paljon oikeastaan pidänkään soittamisesta. Olen soittanut Trumpettia nyt n. vuosikymmenen ja se oli alussa musiikkiluokalla pakollinen joskin mukava harrastus.

Havahduin tajutessani miten moni ikäiseni kaverini on lopettanut soitaamisen tähän mennessä ja minä se vain jaksan töötätä. En edes muista milloin viimeksi soittaminen olisi tuntunut vastenmieliseltä. Soitan n. 1,5 h päivässä ja Soiton opettajani huomauttelee lähinnä välipäivien pitämisestä.

Ja pitkään on olen sekä masennukseni, että iloni purkanut soittamalla. Oikeastaan kaikkiin tunnetiloihin on muodostunut soitto kiintiö.

Mutta mistä kumpuaa tämä yltiöpäinen soiton nautinto? Ja ennen kaikkea onko muilla samankaltaisia kokemuksia/ elämyksiä?

Trumpetti olisi esine jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle.

Ohhoh. Huomasinpa minä saman asian tässä yksi päivä.
Siis vaikkajollekin ehkä onkin jo tullut selväksi, soitan trumpettia musiikkiopistossa sekä nokkahuilua muuten vaan ja joskus pianoa pimputtelen. Huonosti.
Nykyään juuri soittaminen saa aikaan ristiriitaisia tunteita. Toisaalta en voi olla soittamatta, rakastan soittamista ja toisaalta aina soittaessani oma soittoni alkaa ärsyttää ja sitten lopetan tuskaillakseni oikein olan takaa, että "voivoi kun kaikki muut ovat paljon parempia enkä ole edes sibeliusakatemiassa nuorisokoulutuksessa, ei minusta koskaan tule mitään" -tyyliin.
Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, mitä soittaa ja millä instrumentilla, sitä vaan soittaa, vaikkakin omalla kohdallani esim. trumpetin kanssa soittaessa tulevat n. puolentoista tunnin soittamisen jälkeen fyysiset esteet mukaan kuvioihin ja se tietysti vie pois soittonautintoa. Siksi nokkahuilulla voi enemmän nautiskella soittamisesta eikä äänen laatuun tai puhallustekniikkaan kiinnitä niin paljoa huomiota. Ja pianolla homma menee useimmiten vaan fiilistelyksi, en ajattelekaan tekniikkaa, mutta mitäpä tuosta.
(Vaikka tietystihän se oma pääsoitin on se, mitä soittaessa eniten kiinnittää tekniikkaan yms. ei fiilistelyyn. Pianossa en ole ottanut yhtään tuntia, joten sen soittaminen on lähinnä ajanvietettä tai jotain soinnutus-hommaa tai teoria-läksyjen tekoa. Sinänsä harmittaa, että en ole koskaan jaksanut/ muuten vaan oppinut kitaraa soittamaan :roll: )
Soittamisesta, mitä kauemmin sitä jatkaa, tulee ainakin minun kohdallani koko ajan suurempi ja suurempi osa elämää, ja juuri nyt ainakin tuntuisi hullulta ajatellakaan soittamisen lopettamista. Jokunen ystäväni on lopettanut mutta en ole tullut keskustelleeksi syistä heidän kanssaan. Ehkäpä pitäisi. :idea:
Joka tapauksessa minulle soittaminen ja laulaminen (njaah, musiikki yleensäkin) ovat jatkuvaa taistelua, itkua ja hammastenkiristystä, verta hikeä ja kyyneliä, mutta kuitekin ihana ja tärkeä jokapäiväinen (itsestäänselvyys) asia.
:twisted: *koukussa*

Re: Musisoinin ekstaasi

Lindon sanoi:

Mutta mistä kumpuaa tämä yltiöpäinen soiton nautinto? Ja ennen kaikkea onko muilla samankaltaisia kokemuksia/ elämyksiä?

Trumpetti olisi esine jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle.

Click to expand...

Joo. Soittaminen on nautinnollista.

Kuulin tällaista: soittaminen tekee ihmeitä aivoille. On todettu, että soittaessaan soitinta (etenkin improtessaan) ihminen joutuu käyttämään aivan ainutlaatuisella tavalla aivojaan. Siinä saa kummatkin aivopuoliskot sellaista stimulaatiota, että oksat vain pois. Soittimen soittaminen vaatii aivoilta melkein kaikkien osien yhteistyötä, mikä järjestelee mm. neuroneita uuteen uskoon ym. hyödyllistä.

Eli soittimen soittaminen siis stimuloi aivoja, siitä mielihyvä. Ja kyllä, soitin olisi otettava mukaan autiolle saarelle. Tai sitten rakennettava itse.

Se ainakin lisää soitto intoa jos on jotain uutta aina mitä soittaa. Ei mitään samaa jaksa kauan soittaa. Itsellä on nyt vähän rummuissa semmonen uuden tekemisen puute.. Pitäs keksii jotain omaa..

Oon soittanu viulua n.5-6v... Ja soittointoakin on vain silloin tällöin...Tosin kotona on ärsyttävä soittaa kun koko hela family on korva ovessa kiinni valmiina huomauttamaan jos jotain menee pieleen. Ehkäpä jousisoitin ei vain ole meikäläiselle. Tai sitten pitäisi heittää koko huushollin väki pihalle että saa soittaa niin kuin itse osaa, eikä tarvi aivan yrittää täydellisyyteen. Pianoa kun koulussa yhden välitunnin (n.13 min) pimputtelin (myönnän.rääkkäsin) oli se aika kivaa. Haluaisin siis soittaa jotain muuta soitinta kuin jousisoitinta, vaihtoehtoina kitara ja piano, muttakun ei kumpaakaan kotona ole, ja kaikki maksaa. Tyydyn viuluun ja alan harjoitella ahkerammin. ( taas yksi puolityhjä lupaus) Mistä löydän sen joskus palaneen soittoinnon?

Ani sanoi:

Oon soittanu viulua n.5-6v... Ja soittointoakin on vain silloin tällöin...Tosin kotona on ärsyttävä soittaa kun koko hela family on korva ovessa kiinni valmiina huomauttamaan jos jotain menee pieleen. Ehkäpä jousisoitin ei vain ole meikäläiselle. Tai sitten pitäisi heittää koko huushollin väki pihalle että saa soittaa niin kuin itse osaa, eikä tarvi aivan yrittää täydellisyyteen.

Click to expand...

Joo, no meilläpäin tulee kyllä myös tuo ongelma vastaan, kun molemmat siskot soittavat nokkahuilua. Joudun lainaamaan heiltä kaikki nokkis-nuottini, joten he myös tuntevat/osaavat biisit paljon paremmin. Tulevat siten usein kommentoimaan ym. Siitä syntyy aika usein riitoja kun minua alkaa rasittaa jatkova kommentointi ja sitten alamme huutaa ja tapella, kenen vuoro on soittaa tms. :roll: Samaan aikaan kolmen nokkahuilun ääni rassaa vanhempien lisäksi meitä itseämmekin. Eli soittamisesta löytyy MYÖS huonoja puolia...
Mutta Anille sanoisin vaan että koeta kestää ja soita vaikka silloin kun tulet koulusta kotiin ja kukaan ei ole kuulemassa. Niin minä ainakin teen. Paha vaan kun tuo "luovuus" tuppaa alkamaan virrata aina keskellä yötä...

lopetin viulunsoittoni tuossa ennen joulua 3/3:n ja samalla 10,5 vuotta soitettuani. itseasiassa vasta viimemetreillä huomasin kuinka paljon soitosta ja instrumentista oikeastaan pidinkään, siihen mennessä olin kokenut jo niin monta "en jaksa, en halua, en osaa" - kautta että jossain vaiheessa alkoi jo usko asenteen palautumiseen horjua. oli itseasiassa helpottavaa huomata, että ei nämä kymmenen uurastuksen vuotta viulun parissa olekaan ihan hukkaa olleet
no mutta jokatapauksessa, soittaminen, oli se sitten pianoa jonka viulun kautta opin tai viulua, on myös minulle ollut aina keino tehdä jotain omaa ja purkaa jotain fiiliksiä ulos. luultavasti olisin aivan täysin erilainen ihminen, jos en olisi soittamista aloittanut.

ja kyllä minullakin oli ongelmia harjoittelemisen kanssa kun aina joku oli lähistöllä kuuntelemassa, enkä omaan huoneeseen voinut mennä soittamaan kun jousi tökki matalan huoneen kattoon. kannattaa tosiaan katsella sellaista aikaa, jolloin kukaan muu ei ole kotona, ja revitellä sitten soittimen kanssa ja kunnolla. minä en muuten oikein kehdannut kuin pelkästään yksin. ehkä sekin oli jossain vaiheessa ongelmani, että ehkä jopa häpesin soittamistani, mutta viimeisinä vuosina olin pelkästään ylpeä siitä että osaan soittaa.

Nelisen vuotta olen pianoa soittanut. Harvemmin tunnollisesti läksyjä, vaikka tuntuu kivalta silloin jos ne on jaksanut opetella kunnolla ja saa kuulostamaan siltä kun tietäisi niiden pitävän kuulostaa.

Mutta itselöydetyt nuotit. Tuttuja lauluja. Voi itse soittaa sen sävelmän, johon rakastui heti sen kuullessaan. En tiedä onko omistamisenhalua vai muuta. Ihmeellistä ja ihanaa silti.
Paljon helpompi soittaa lauluja, jotka on aiemmin kuullut jossain. Tietää, mihin pyrkii tavallaan.
Kitaraakin lysti soitella joskus itsekseen.

Formenél sanoi:

Samaan aikaan kolmen nokkahuilun ääni rassaa vanhempien lisäksi meitä itseämmekin.

Click to expand...

Kyllä vain! Veljen kanssa improiltiin päivänä muutamana nokkahuiluilla ja mistä me olisimme voineet tietää että vanhemmat olivat päiväunilla!

Yleisin tapa visiin viettää aikaa kotona kun mu kansa on poissa on vetää lärvit, mutta kokeilkaapa joskus semmoista hulpeata 5h keskiyön fiilistelyä! MIKÄÄN EI OLE PAREMPAA! (Tässä huomautettakoon että temppua ei suositella ellet asu omakotitalossa)

Niinpä. Itsekin ymmärsin asioiden oikean arvon vasta, kun lopetin kitaransoiton pari vuotta sitten. Olin oikeastaan alkanut nauttia soitannasta vasta noin puoli vuotta ennen 3/3-tutkintoa. Yht'äkkiä iski vain kauhea innostus, mikä kaiketi johtui myös taitojen kehittymisestä. No sitten menin lopettamaan klasarihommat, siirtyen sähköpuolelle. Nyt olen viimeisen puolen vuoden ajan ollut taas klassisen kitaran kimpussa. Banaalisti voi kai sanoa, että siinä on se jokin. On vaikea sanoin kuvailla tunnetta, joka tulee silloin, kun kaikki, joka ikinen sävel, menee täydellisesti putkeen

Toteemi sanoi:

On vaikea sanoin kuvailla tunnetta, joka tulee silloin, kun kaikki, joka ikinen sävel, menee täydellisesti putkeen

Click to expand...

Allekirjoitan. Oma soittimeni on piano. Parhaan musiikillisen ekstaasin saan joko soittamalla Bachin inventioita (soitan nyt niistä neljää) tai jotain todella mahtipontista - tyyliin kahdeksan sävelen sointuja.

Muutoin, soittaminen yleisesti ottaen rauhoittaa.

Olen yrittänyt päästä säännölliseen soittamiseen uudelleen kiinni, mutta valitettavasti huonolla menestyksellä. Lopetin kitaransoiton abikeväänä kiireiden takia, vaikka minulla oli jo I-musiikkiopistotutkinto. Toisaalta olin aika varma, etten mitenkään yltäisi enää IIa:han tai b:hen. En koskaan ollut teknisesti lahjakas, mutta eläydyin ja tulkitsin voimakkaasti ja sain siitä kehujakin. Teknisten vaikeuksien takia soittoni ehkä lopahtikin, eikä ole alkanut uudelleen. Minun on vaikea opetella vaativia kappaleita yksinäni, tarvitsisin ehkä sittenkin tuntiopetusta, edelleen.

Joka kerta kun kaivan kitaran kotelosta, minusta on jälleen ihana soittaa, mutta helpotkin kappaleet ovat unohtuneet ajan myötä, ja soittimesta kielet poikki. Toisaalta kaipaan aika lailla sitä uppoutumista hyvin osaamiini biiseihin. Siinä ei ajankulua huomaa, ja tunteet menevät musiikin mukaan. Kaiketi se on sitä flowta, josta niin kovasti puhutaan.

..on se musiikki kumma juttu..kuinka se vaikuttaa muusikkoon itseensä..
Olen nyt soittanut vuodesta 1996 poikkihuilua, (huilua yleiskielellä,) ja tiedättehän, ensimmäiset vuodet ovat aina tuskailua soittimen ja tekniikan ja äänen kanssa..oikeastaan soittaminen alkoi vasta vuonna 2000 kiinnostaa minua ja sen jälkeen olen kokenutkin muutaman "valaistuksen"..viimeinen lienee pari vuotta sitten kun älysin että olen "tuhlannut" aikaani vain klassiseen musiikkiin, enkä itse ole saanut päättää omisa teoistani, ja nykyään olen ihan "himo-jazzari"..tietysti klassisen musiikin opinnot ovat vaikuttaneet nopeaan jazzin omaksumiseen ja olleet sille vahva perusta, tavallaan on hyvä että olen käyttänyt "lapsuusvuodet" ahkeraan harjoittelemiseen..lisäksi on tullut suoritettua muutamia tutkintoja sekä itse soittamisessa että myös musiikinteoriassa..improvisaatio on ehkäpä se musiikin elementti, joka minuun eniten vetoaa, kukapa pystyisi olla pitämättä musiikista mitä itse luo ja mistä eniten nauttii..olisi kiva saada jazz-yhtye kerättyä.. 8)

Minä olen tenorisaksofonia vuodesta 1997 tms. asti soittanut, vaihtelevalla innostuksella. Viime vuosina muitakin foneja.

Alussahan sitä oli tietenkin onnessaan kuin hullu puurosta, kun oli löytänyt fonin vaatekaapistaan ja sitä vielä sai soitella (oikeasti näin kävi) ja pääsin kansalaisopistoon opiskelemaan. Kansalaisopiston opettajat ovat kyllä infernaalisia jokapaikanhöyläilyneen (minulla ei ole koskaan ollut puhtaasti pääasiallisesti saksofonistia opettajana), mutta jotenkin sitä oppi kuitenkin. Sitten kun taitoa kertyi, niin murrosiän kynnyksellä alkoi nyppiä koko soittaminen ja tutkintojen suorittaminen. Onneksi tähän vaiheeseen ajoittui saksofonin täyshuolto (à la 4000 markkaa) ja sain uutta puhtia soittoon, kun soitin vörkki taas. Korjausaikana soitin tosin lainaruoskalla 2/3:n ja silloin oli kyllä ketutuskerroin aika korkealla, koska vaikken välineurheilija olekaan niin huono on aina huono. Varsinkaan kun en klassisen musiikin soittamisesta erityisemmin perusta.

Nyt keväällä soitin 3/3:n ja kun pari vuotta sitten tuli tehtyä teoriat, säveltapailut ja musiikkihistoriatkin "pois alta", niin motivaatio on taas parempi. Soittelen mitä haluan (dzääzziä ja kaikkea mieltä ylentävää) ja treenailen samalla Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan koesoittoa varten, että voisi suorittaa asevelvollisuuden Lahdessa soittamalla. Orkestereissa olen käynyt treenauttamassa prima vistaa ja yhteissoittoa eikä soitto maistu ollenkaan puulta kun on päässyt klassisista yksinsoittobiiseistä. Tuohon motivaatioon tosin vaikuttanee myös omatoiminen fonin huolto (alkoi vuotaa ja hajota) ja opiston baritonisaksofonin (vaikka ihan huono onkin) lainaksi saaminen. Ikävää kun kirjoitukset, pääsykoelukeminen ja muu abikevään aktiviteetti vie niin paljon aikaa.

/edit: Ja parhaimman "flow":n saan soittamalla kappaleita, joita ei pysty enää lukemaan nuoteista nopeuden takia vaan ne on täytynyt harjoitella ulkoa ja tulevat soittaessa "selkärangasta". Siinä muu maailma unohtuu. Tai vaihtoehtoisesti jotain todella helppoa, jossa tunnelma keikalla ratkaisee. Näinkin on käynyt.

Musisoinnin ekstaasi on totta!

Puhun kyllä vasta aloittelevana kitaristina, mutta tuo tunne on kyllä olemassa.

Tosin itse en ainakaan tavoita minkäänlaista ekstaasia soittamalla yhtään vaikeampia juttuja. Kunnon ekstaasin saa aikaan soittamalla särökitaralla jotain neljän soinnun loistavaa yhdistelmää. Siihen isketään päälle vielä joku rockpop-kertosäe, niin saadaan aikaan soittajan kannalta hauskinta musiikkia.
:roll:

Täällä on kovasti puhuttu, kuinka ystävät ovat lopettaneet soittamisen tai itse on lopettanut. Tarkoitatteko, että tunneilla käyminen on lopetettu vai että soittaminen on hylätty kokonaan? Itse olen käynyt monta vuotta pianotunneilla, mutten enää pariin vuoteen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin lopettanut soittamisen! Olen pianon kimpussa melkein joka päivä.

Soittaminen on jotenkin... upeata! On hankala kuvata sitä tunnetta. Se muuttuu tilanteen mukaan. Monet täällä valittavat siitä kun perhe kuuntelee. Meidän piano on olohuoneessa eikä minua häiritse ollenkaan, vaikka joku tulisi olohuoneeseen vain kuuntelemaan soittoani. Niin minäkin joskus teen kun äitini soittaa. Musiikista kuuluu nauttia, siis muidenkin kuin vain soittajan!

Soittaakos kukaan bändissä? Se on erilainen kokemus kuin yksin soittaminen, mutta myös todella upea! Bändissä on sitä ryhmähenkeä, energisyyttä.. tai ainakin meidän bändissä oli. Tunnelma oli melkein parempi kuin yksin soittaessa (siis niillä kerroilla kun ei riidelty :roll: ). Harjoituksien jälkeen oli aina todella hyvä ja energinen olo! Nyt vaan ei ole enää kitaristia.

Mä oon soittanu semmosessa ryhmässä, jossa on jtn. 30-40 eritasoista ja ikäistä (5-15w) viulunsoittajaa, ja muutama harmooni sekä bassoja kaksi. On aivan ihana soittaa isossa ryhmässä! Tuskin kuulee omaa soittoaan, mutta sehän on vaan melkein parempi, kun ei virheitä huomaa ja saa vain soittaa
Löytyhän siitä fiulistakin viimein jotain hyvää.

eilen oli mahtava päivä kerrassaan..koulua lukuunottamatta..
Mulla ja muutamalla muulla tutulla oli bändikonsertti jossain kaupungin keskustan liepeillä sijaitsevassa konserttisalissa, josta en ollut kuullutkaan. Biisi oli koottu vanhasta Herbie Mannin tekeleestä (Memphis Underground). No meininki oli jo alunalkaenkin viileä, mutta puolessa välissä biisiä aloin heittää sellasta settiä, että en oikein enää ymmärtänyt missä edes olin..se oli sitä ekstaasia..mahtavat fiilarit kerrassaan kun 300-päinen yleisö kuuntelee omaa soittoa..ja kehuja sateli..aah, olen vieläkin ihan tunnelmissa..