Muuttumattomuus

Muuttumattomuus sanoi:

Istun yksin. Mahonkinen työpöytäni suojaa minua pysyvällä läheisyydellään, kuin muuri, suojaten sen asukkaita, kuin huopa, hehkuen lämpöä. Minä haen sen muuttumattomuudesta turvaa kuin hukkuva, yritän haparoida kohmeisilla käsilläni köyttä, joka vetäisi minut kuivalle maalle. Mutta en saa otetta. Musta vesi tuntuu vetävän minua pohjattomaan syvyyteensä.

Muuttumattomuus. Jokin siinä sanassa saa minut värähtämään niin nautinnosta, kuin yhtälailla myös inhostakin. Haluan sitä. Se on jotakin mitä tarvitsen, se on turvallisuutta. Tuttua. Mutta samalla myös vihaan sitä. Sillä ei ole olemassa muuttumattomuutta. On vain hetkiä, joita aika huuhtoo pois, ja ennen kuin huimaatkaan, olet jo muuttunut. Tai ehkä et sittenkään huomaa. Silti jokainen hetki muttaa meitä, joka ikinen pieni hetki, pienin oivallus, uusi näkymä, ajatus... Joka ikinen pieni hetki. Siksi aika on niin pelottavaa.

Seuraavan kerran kun puhun sinulle, olet muuttunut. Olet uusi sinä. Minulle yhä rakas sinä, ja vaikka en näe sinussa muutosta, sellainen on silti tapahtunut. Ehkä huomaamattasi, mutta siellä se silti on. Siksi pienimmänkin eroamisen hetkellä on hyvä muistaa hyvästellä kunnolla, sillä jokainen ihminen tapaa toisensa vain kerran. Kun seuraavan kerran näen sinut, tapaan uuden ihmisen. Olet uusi sinä, niin kuin minäkin olen uusi minä. Olet muuttunut, mutta silti tunnen sinut. Olet sinä.

Pelastava köysi vetää jälleen kerran minua tumman veden pinnalle. Keuhkoni saavat ilmaa. Hengitän. Kuulen äänesi oven takaa. Tai, sinun uuden äänesi. Olethan uusi sinä, muuttunut. Et ehkä paljon, et ehkä näkyvästi. Mutta muuttunut silti. Niin kuin minäkin.

“Olen iloinen että tapaamme taas”, tervehdin hiljaisella äänellä avatessani oven. Uusi, mutta samalla tuttu hymy tervehtii minua, ja katseessasi näen kysymyksen. Hymyilen, ja kutsun sinut sisään.

Pysyvyys ja muuttumattomuus... En kaipaa niitä, jos vain lupaat että saan tavata sinut aina uudelleen.

Click to expand...