Nellas_Elensar
Hobitti
Näin pienimuotoisen "kambäkin" ansiosta ajattelin julkaista täälläkin muutamia tarinoita joita olen aikani kuluksi sotkenut. Ne eivät ole mitään laadukkaita, sillä en ole pahemmin kirjoitusta harrastanut 
Ensimmäisenä vuorossa tarina jonka kirjoitin vapaaehtoisesti, tätä ennen en ollu kirjoittanut ikinä mitään muuta kuin kouluaineita (ja sen kyllä huomaa).
Haaveita
Istun kalliolla, kuulen aaltojen kohinan alapuolellani. Aurinko on painumassa mailleen ja värjää meren säkenöiväksi värien tanssiksi, horisontissa näkyy välkähdys.
Katselen merelle, satamasta lähtevä suuri sotalaiva levittää purjeitaan valmiina yölliselle taipaleelle, laskevan auringon viimesäteet värjäävät sen purjeet kauniin oranssiksi. Toivon että pääsisin joskus mukaan, tuhahdan kuitenkin ajatuksilleni sillä palvelukseen ei huolita naisia, varsinkaan minun ikäisiäni.
Isoveljeni oli ollut kuitenkin onnekas - minun mielestäni - , hän oli ylentynyt luutnantiksi, päässyt Charlotte nimiselle fregatille ja purjehti nyt jossain Tyynellämerellä.
Uppoudun ajatuksiini, mietin mitä kaikkea voisinkaan tehdä palveluksessa. Olisinko yhtä mainio kuin veljeni, ylenisin ensin merikadetiksi ja siitä luutnantiksi, vai jäisinkö ainaiseksi merimieheksi joka ei voi tehdä muuta kuin auttaa purjeissa ja tykkikannella. Kuolisinko kunniallisesti taistellen isänmaani puolesta, vaiko vihollislaivan tykkitulen uhrina Olisiko minusta kapteeniksi..?
Kuvittelen mielessäni ne taistelut joista olen kuullut. Ruudin katku leijuu ilmassa, miesten huudot raikuvat kannella, puosu viheltämässä pilliinsä pitäen järjestystä yllä, jalkojen töminää, kuolleita, verestä liukas kansi.
Havahdun tähän maailmaan kuullessani ankkurissa olevan kauppalaivan kellon helähtävän kaksi lasia, on jo melkein yö. Taivaalle on syttynyt tähtiä, tuuli on raikastunut. Äkkiä joku koskettaa olkapäätäni, säpsähtäen katson taakseni. Isä on tullut hakemaan minut kotiin;
”Tulehan jo kotiin tyttöseni, etköhän sinä ole niitä laivoja ihaillut jo tarpeeksi” hän sanoo lempeästi.
Nousen ylös ja lähden kävelemään isäni perässä, luon viimeisen silmäyksen taakseni. Kuulen kaukaisen kellon uudestaan, hymyilen ja jatkan matkaani.
---------
Joo-o, se on siinä. Ehkä hieman kliseinen ja epätarkka, mutta mitäs pienistä.
Ensimmäisenä vuorossa tarina jonka kirjoitin vapaaehtoisesti, tätä ennen en ollu kirjoittanut ikinä mitään muuta kuin kouluaineita (ja sen kyllä huomaa).
Haaveita
Istun kalliolla, kuulen aaltojen kohinan alapuolellani. Aurinko on painumassa mailleen ja värjää meren säkenöiväksi värien tanssiksi, horisontissa näkyy välkähdys.
Katselen merelle, satamasta lähtevä suuri sotalaiva levittää purjeitaan valmiina yölliselle taipaleelle, laskevan auringon viimesäteet värjäävät sen purjeet kauniin oranssiksi. Toivon että pääsisin joskus mukaan, tuhahdan kuitenkin ajatuksilleni sillä palvelukseen ei huolita naisia, varsinkaan minun ikäisiäni.
Isoveljeni oli ollut kuitenkin onnekas - minun mielestäni - , hän oli ylentynyt luutnantiksi, päässyt Charlotte nimiselle fregatille ja purjehti nyt jossain Tyynellämerellä.
Uppoudun ajatuksiini, mietin mitä kaikkea voisinkaan tehdä palveluksessa. Olisinko yhtä mainio kuin veljeni, ylenisin ensin merikadetiksi ja siitä luutnantiksi, vai jäisinkö ainaiseksi merimieheksi joka ei voi tehdä muuta kuin auttaa purjeissa ja tykkikannella. Kuolisinko kunniallisesti taistellen isänmaani puolesta, vaiko vihollislaivan tykkitulen uhrina Olisiko minusta kapteeniksi..?
Kuvittelen mielessäni ne taistelut joista olen kuullut. Ruudin katku leijuu ilmassa, miesten huudot raikuvat kannella, puosu viheltämässä pilliinsä pitäen järjestystä yllä, jalkojen töminää, kuolleita, verestä liukas kansi.
Havahdun tähän maailmaan kuullessani ankkurissa olevan kauppalaivan kellon helähtävän kaksi lasia, on jo melkein yö. Taivaalle on syttynyt tähtiä, tuuli on raikastunut. Äkkiä joku koskettaa olkapäätäni, säpsähtäen katson taakseni. Isä on tullut hakemaan minut kotiin;
”Tulehan jo kotiin tyttöseni, etköhän sinä ole niitä laivoja ihaillut jo tarpeeksi” hän sanoo lempeästi.
Nousen ylös ja lähden kävelemään isäni perässä, luon viimeisen silmäyksen taakseni. Kuulen kaukaisen kellon uudestaan, hymyilen ja jatkan matkaani.
---------
Joo-o, se on siinä. Ehkä hieman kliseinen ja epätarkka, mutta mitäs pienistä.
