Novelli Númenórin prinssistä, kommentteja pyydän!

Alla on novellini Númenórësta, sen päivänlaskusta, ihmisten ahneudesta, petoksista ja kaikesta, mitä siitä seuraa. Tarina sisältää joitain väkivaltaisia kohtauksia.

Tarina perustuu suoraan Tolkienin kirjoihin, muistiinpanoihin ja kirjeisiin. Henkilöiden nimiä olen joutunut pakostakin keksimään, jotta juonen kuljetus sujuisi.

Kerronta perustuu takaumiin, mutta muuten se on silti tehty mahdollisimman Tolkien-tyylisesti.

Toivon, että pidätte lukemastanne.

*****

<b>Gimilkhâd</b>

Hän oli matkannut kauan. Niin kauan, ettei hänellä ollut enää aavistustakaan missä hän oli tai edes sitä, mikä hetki vuodesta oli menossa. Hän ei tiennyt sitä, koska sillä seudulla, jossa hän taivalsi, ei ollut vuodenaikoja. Oli vain harmaata kiveä, kitukasvuisia pensaita ja lähteitäkin harvassa.

Hän oli pettänyt kaikki. Hän oli pettänyt isänsä, veljensä, kansansa ja lopulta armeijansakin. Parhaillaan hän petti itseään, sillä hän elätteli toivoa, vaikka tiesi, ettei tässä paikassa ja tällä kohtalolla toivoa ollut. Mutta muistot elivät. Ne eivät haalistuneet, vaan vain syvenivät ja lisäsivät entisestään tuskaa.

Novelli Númenórin prinssistä, OSA I

<b>Se maa</b>

Maa kuului menneisyyteen, joka oli olemassa kauan sitten. Sen laitumet olivat aina vihreät, metsät sanoin kuvaamattoman kauniita, vuoripurot kirkkaita kuin kaunein kristalli ja niissä eli kaloja, jotka hohtivat tuhansissa väreissä.
Se maa oli meren takana. ?Voi, kuinka kauniina sen lumihuippu kimmelsi merestä noustessaan, kun aallot murtuivat laivan keulassa ja kokka kohisi kohti kotirantaa,? mies muisteli. Ja mielen täytti katkeruus, sillä sinne hän ei enää koskaan pääsisi.
"Voi Meneltarmaa, sen vehreitä länsirinteitä ja valkeaa puuta linnan pihassa."
Raskas kyynel pyrki esiin silmänurkasta.
"Voi isääni, voi veljeäni. He olivat suuria miehiä kumpikin," hän ajatteli sillä hän oli pettänyt heidät ja kaiken hän muisti...

...Vanha mies lepäsi divaanillaan. Korkean tornin kattoikkunoista siivilöityi valo hieman pölyiseen huoneeseen. Valo, oka valaisi huoneen seinustoilla olevia tauluja, miekkoja ja kauniita mustia ja hopeisia haarniskoja.
"En voi poikani," mies sanoi. "Vaikka olen jo vanha mies, en hyväksy veljesi mielipiteitä. Minun täytyy jatkaa niin kauan kuin elän, sillä en halua todistaa sitä, mitä veljesi tulee saamaan aikaan. Hän tuhoaa kaiken, mitä olen aikaan saattanut."
"Kuninkaani. Voitte jättää paikkanne ja maiset asuinsijanne kuten esi-isämme ovat aina tehneet. Teidän täytyy uskoa meitä ja luottaa perijäänne Tar-Atanamiriin. Minäkin luotan, vaikka olenkin kanssanne samaa mieltä hänen mielipiteistään. Veljeni on kuitenkin viisas, eikä hän tee tyhmyyksiä. Uskokaa minua isäni, kuninkaani." poika sanoi.
Mies otti pojan käden käteensä, katsoi häntä kirkkain silmin ja huokasi.
"Uskon sinua Gimilkhâd. Ehkä jonain päivänä teen sen. Luovun kruunusta ennen kuin aikani tulee."
Ja hän hymyili ja sanoi "Juokaamme nyt malja sen kunniaksi. Númenórin, sen tulevien kuninkaiden ja näiden sukulaisten terveydeksi."
Gimilkhâd kaatoi ruukusta viiniä pronssisiin astioihin ja tarjosi lasin kuninkaalleen.
"Kuninkaani. Minä luotan teihin ja minä luotan veljeeni. Hän ei tule pettämään luottamustanne ja minä pidän siitä huolen."
Ja he joivat lasin verenpunaista viiniä, makeaa, mutta silti hieman katkeraa...

...Ja niin hän petti ensimmäisen kerran. Hän petti isänsä, oman kuninkaansa, eikä lupauksista huolimatta koskaan valvonut kuninkaan etuja.

Novelli Númenórin prinssistä, OSA II

<b>Veljekset</b>

Mies jatkoi vaellustaan. Jokin sattuma ohjasi hänen askeliaan, sillä hän ei tiennyt, minne oli menossa. Hän tiesi vain, että hänen on käveltävä.

Piikikkäät pensaat olivat repineet viitan. Kaunis purppurainen kuninkaallinen vaate oli lähes riekaleina, mutta hän ei raaskinut luopua siitä. Varusteet, joita ei ollut paljon, tuntuivat painavan joka päivä enemmän, ja hän oli kantanut niitä viimeisten kuukausien ajan varmasti satoja virstoja.

Jano vaivasi ja nälkä. Harmaan, varjottoman kallion lähellä hän näki metsäkanan, jonka sai saaliikseen. Jousen käyttötaito kun ei hävinnyt edes jatkuvan epäonnen myötä. Hän suolisti saaliin ja laskeutui liki kuivuneen puron notkoon. Siellä kuivuvien pensaiden kätköissä hän paloitteli saaliinsa ja joi hieman öljyisen makuista vettä purosta. Tulta hän ei uskaltanut tehdä, sillä lähistöllä oli varmasti örkkejä tai villejä ihmisiä. Hän oli liian heikko taistelemaan suurempaa joukkoa vastaan.

Syötyään vatsansa täyteen, hän paneutui pitkäkseen pensaan varjoihin ja muisteli menneitä...

...Vaikka koko kansa odotti sitä joka päivä, tieto tuli silti monille yllätyksenä. Kuningas luopuisi vallasta ja Tar-Atanamir alkaisi hallita perintöään.
Kahden viikon päästä ilmoituksesta alkoivat Armenelosissa suuret juhlat, kun Númenórë saisi kolmannentoista kuninkaansa.
Kaikista kuudesta Númenórin provinssista oli edustajia. Hallitseva kuningas ei halunnut mutta tuleva halusi edustajia myös Valinorista. Ja niin linnassa oli edustajia myös jalosta kansasta kuolemattomilta mailta kaikista kolmesta haltiahuoneesta.
Kruunajaiset kestivät perinteisten seremonioiden mukaan kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä hallitseva kuningas luopui kruunusta ja antoi sen käskynhaltijalle. Toisena päivänä pidettiin uuden kuninkaan kruunajaiset sekä Iluvatarin ylistysseremonia Meneltarman huipulla. Ja viimein kolmantena päivänä oli odotetuin tapahtuma, uuden kuninkaan juhlat, joita juhlittiin kuninkaanlinnassa. Mutta se oli myös kaiken kansan juhlahetki.

Kansa piti vanhasta kuninkaasta Ar-Balkumagânista. Hän oli kansan syvien rivien kanssa aina samaa mieltä, mutta oli samalla saanut aikaan pahaakin. Hän kiihotti kansaa ottamaan Keski-Maasta maita omikseen ja hallitsemaan sekä opastamaan siellä asuvia heikompia ihmisiä. Siksi suhteet Tol Eressean haltiakansaan olivat huononemassa.

Koska kuningas oli suosittu, kruunusta luopumisen juhlat olivat surullinen tapahtuma. Kansaa oli kerääntynyt suurin joukoin kuninkaanlinnan edustalle jo varhain aamulla. Gimilkhâd oli kaartilaisten mukana heidän joukossaan, pukeutuneena mustaan ja hopeaan.
?Teidän korkeutenne?? kysyi nuorehko mies prinssiltä ?Kuinka on laita kuninkaan, joka tänään luovuttaa valtikkansa ja valtaistuimensa??
?Kuninkaamme on vanha, mutta hänen viisautensa ei meiltä unohdu. Hän jättää pian tämän maan ja meille koettaa aika, jota emme ehkä toivo.?
?Mitä tarkoitatte valtias??
?Veljeni on heikko hallitsija ja hän antaa kuolemattomille maille vallan yli Númenórin rehellisten ihmisten. Lännen armopaloja emme kaipaa, sillä olemme ihmisistä korkeimmat ja viisaimmat. Siinä isäni, nyt vallasta luopuva kuninkaamme on oikeassa.?
?Olen samaa mieltä kanssanne korkea herra,? sanoi mies hymyillen ja Gimilkhâd oli tyytyväinen. Oikeamielisiä oli siis edelleen muitakin ja hänen isänsä aloittama työ ei jäisi vaille satoa...

...hän käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta tapahtumat vyöryivät edelleen voimallisina hänen mielessään...

...Siellä kylmän lammen reunalla seisoivat kuningas ja hänen perijänsä vierekkäin. Lumikentän laidalla tapahtumaa todisti kuninkaan seurue, sekä edustajat Númenórin provinsseista sekä Kuolemattomilta Mailta.
?Poikani. Tämän pyhän lammen äärellä luovutan nyt, perinteidemme mukaan, kruununi ja valtikkani.? vanha mies sanoi ja antoi kultaisen kruunun sekä norsunluisen hienosti koristellun valtikan Atanamirille.
?Minä Tar-Atanamir otan vastaan Númenórën valtikan. Lupaan palvella kansaani oikeudenmukaisesti. Kiittää palveluksista ja rankaista rikoksista.?

Ja niin Númenórin kolmastoista kuningas otti vastaan tehtävänsä. Kuningas otti lammesta vettä käsiinsä. ?Kun lasken veden lampeen, sen väreilystä voi perimätiedon mukaan nähdä tulevia tapahtumia. Tulkaa siis lähemmäs.? hän sanoi.

Seurue tuli kuninkaan viereen kun hän laski veden peilityyneen lampeen. Usein tästä näystä on povattu kuninkaan suvun tulevia vaiheita, mutta harvoin ne ovat paikkaansa pitäneet.
Mutta kaikkien ihmetykseksi lammen pinnasta, sen veden väreilystä, heijastui verenpunainen auringonlasku, vaikka oli keskipäivä.
Ja sitä seurue, kuningas mukaan lukien, katsoivat kummissaan. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan paluumatkalla Meneltarman pyhältä paikalta, sillä kaikki uskoivat ymmärtävänsä viestin merkityksen. Monien mielestä se oli Númenórin onnen ja autuuden auringonlasku.

...uni ei tullut vieläkään, vaikka oli jo melkein pimeää. Hän käänsi kylkeään kivisellä alustalla uudelleen ja uudelleen...

...?Onneksi olkoon poikani! Kohottakaamme nyt malja Númenórin kuninkaalle. Kolminkertainen eläköön korkealle kuninkaalle Tar-Atanamirille,? sanoi vanha mies. Ja kansa hurrasi, mutta palatsin edustalle oli kokoontunut vain kourallinen ihmisiä. Poissa oli valtava kansanpaljous, jonka vanhan kuninkaan kruunusta luopumisen juhla oli aiheuttanut.
Tar-Atanamir ei näyttänyt tästä piittaavan, vaan hymyili leveästi kaikelle kansalle. Kuninkaanlinnassa suuressa valkeassa marmorisalissa oli paljon suuria ruhtinaita ja jaloa kansaa.
?Ota vastaan lahjamme kuninkaaltamme Olvëlta,? sanoi yksi kauniiseen yksinkertaiseen valkeaan asuun pukeutunut haltia. Hän avasi kädessään olevan rasian, jossa oli suuri koru. Hopeinen ja kultainen rintaneula, johon oli upotettu valkeita ja vihreitä kiviä.
Tar-Atanamir otti lahjan, kiitti siitä ja piti sitten puheen kansojen yhtenäisyyden puolesta, ikuisesta liitosta Iluvatarin lasten kesken, sekä siitä, ettei Númenórin kansa unohda Erun tahtoa.
Haltiat olivat mielissään ja lupasivat lisääntyvää kaupankäntiä Eldalonden satamakaupungin ja Tol Eressean välillä. Sen sijaan monet salissa olevat eivät näistä puheista pitäneet lainkaan.

Pahimmin näitä puheita inhosivat hänen isänsä ja veljensä. He seisoivat salin reunalla happamen näköisinä.
?Tee jotakin poikani,? vanha kuningas sanoi Gimilkhâdille. Mutta poika ei tehnyt mitään, ei todellakaan yhtään mitään. Mutta ajatukset synkkenivät entisestään. Hänellä oli suuri laivasto ja paljon väkeä, jotka olivat valmiita seuraamaan häntä. Hän pakenisi saarelta mitä pikimmin ja siirtyisi joukkoineen johonkin Keski-Maan asukkaiden kylään.

Veljelleen hän sanoi vain:
?Onnea veljeni. Me pidämme aina yhtä, mutta aivan aluksi minun on käytävä taisteluun yhtä vihollistamme vastaan. Hän on vallannut lisää rannikkokaupunkeja ja kyliä Keski-Maan eteläosissa. Järjestän rankaisuretkikunnan ja perustan rannikolle leirini, josta toivottavasti tulee joskus varsinainen siirtokunta, jos vain sallitte kuninkaani. Haluan auttaa Keski-Maan orjuutettuja kansoja ja vapauttaa heidät pimeydestä.?
?Totta kai sallin. Olet lähettilääni Keski-Maassa. Täytä siellä työsi hyvin ja tule pian takaisin. Tarvitsemme sinua täällä kipeästi,? Tar-Atanamir sanoi.
?Kyllä kuninkaani. Minä tulen ja Te tulette olemaan minusta ylpeä ja saatte muuassanne paljon rikkauksia. Pitäkää isäämme hyvin ja antakaa Númenórin kansan nauttia valtanne aurinkoisista päivistä.?

Ja niin he erosivat, eivätkä veljekset enää koskaan nähneet toisiaan. Ja niin Gimilkhâd teki jo toisen petoksensa ja katkeruus kasvoi...

Novelli Númenórin prinssistä, OSA III

<b>Siirtokunta</b>

...Hän heräsi aamun kalvakkaan valoon ja epämääräiseen ääneen. Pensaiden kuivat lehdet rapisivat sillä joku liikkui hämärässä joen laitamilla. Rantaa pitkin liikkui lauma örkkejä...

Hän yritti laskea, montako vihollista oli näkyvissä, ja sai tulokseksi kaikkiaan viisi. Hän kaivoi jousen asemiin, asetti nuolen jänteelle ja löystytti miekan kiinnitystä. Vihollisia oli vähän, mutta jotakin ne selvästi etsivät. Hän ajatteli antaa niiden tulla hieman lähemmäs, ennen kuin ampuisi.

?Haistatko jotain?? kuului kysymys.
?Älä sorki minua haisevilla sormillasi Âshnak. Miten sinä kuvittelet minun haistavan mitään.?
?Nyt turpa kiinni kaikki.? sanoi matalaääninen örkki ?Täällä on joku! Katsokaa noita jälkiä rannassa!?

Gimilkhâd näki terän välähdyksen hämärässä, eikä jäänyt aikailemaan. Pensaan suojista hän lennätti kaksi nuolta, jotka kumpikin löysivät paikkansa örkin kaulasta. Kolmas vasama ei ehtinyt kohteeseensa, sillä loput örkit pakenivat nopeasti joenrantaa takaisin tulosuuntaan.

Gimilkhâdilla ei ollut juurikaan aikaa reagoida, eikä voimia ryhtyä takaa-ajoon. Ainoa vaihtoehto oli täyttää nopeasti pullot vedellä, etsiytyä suojaan ja toivoa parasta. Hän kiipesi nopeasti ylemmäs kalliolle ja löysi sieltä sopivan luolan, jonne saattoi jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Hän odotti kauan, mutta mitään ei tapahtunut. Örkit eivät palanneet, mutta ajatukset palasivat. Hän oli ollut kansansa johtaja ja sen pettämiseen tarvittiinkin jo enemmän...

...Rómennan satamassa oli kolmekymmentä suurta mustakylkistä taistelulaivaa. Rannalla ihmiset lastasivat aluksiin tynnyreittäin hedelmiä, köyttä, puuainesta ja kaikkea mahdollista uuden asutuksen perustamiseksi. Ja sen päällikkö olisi Gimilkhâd, Númenórin toiseksi korkein mies, heti kuninkaan jälkeen.

Hän nousi alukseen ja komensi laivaston liikkeelle. Hitaasti laivat lipuivat vuonosta. Ensin Hyarrostarin rantakalliot jäivät kauas oikealle. Sitten vasemmalla puolella olevan Orrostarin rantaniityt muuttuivat luodoiksi ja loppuivat nekin lopulta kokonaan. Kauemmas itään purjehdittaessa Meneltarman lumihuippu painui hiljalleen mereen, jonka laskeva aurinko värjäsi veren punaiseksi.

?Kaunis näky,? Gimilichâd sanoi laivan kapteenille.
?Niin on. Se on aina yhtä sykähdyttävä, mutta paremmalta se näyttää kun vuori hiljalleen kasvaa ja kotiranta häämöttää.?
?Kukahan senkin vielä näkee?? kysyi perämies.

Seuraavana iltapäivänä näkyivät ensimmäiset lokit, jotka tietävät aina rannikon lähestyvän. Saman päivän iltana edessä näkyi saari, jonka takaa häämötti rannikko. Laivasto laski siihen ankkuriin, sillä he tiesivät tulleensa Anduinin suistoon.

Kun aamu sarasti, idässä leijuvan ruskean usvan yläpuolelle kohosi lopulta kirkas aurinko. Laivasto siirtyi rannikkoa pitkin etelään Haradin maille, jossa kuuleman mukaan oli pieni Keski-Maan asukkaiden kaupunki. Númenórilaiset veivät sinne aikanaan paljon viljaa, viiniä ja puuvilla, mutta käynnit olivat viimeisten vuosisatojen aikana harventuneet. Siellä toimi myös kouluja, joissa Westernessen asukkaat opettivat aikanaan vähäisempiä ihmisiä käden ja mielen taidoissa.

Hieman ennen puolta päivää tähystäjä näki rannikolla veneitä ja pienen kivisen linnoituksen. Gimilkhâd lähetti kylään tiedustelijoita, jotka palatessaan ilmoittivat kylän päällikön ottavan suuret Númenórilaiset ilomielin vastaan.

Niin laivat laskettiin ankkuriin suojaisaan lahteen kylän lähettyvillä.
Lyhyt, hieman pyylevä mies oli sataman laiturilla kolmen muun nukkavierusti pukeutuneen miehen seurassa ottamassa vieraita vastaan.
Kun hän näki ensimmäisessä veneessä rantaan tulevan pitkän, tuuheapartaisen ja kirkassilmäisen ihmismiehen, jolla oli ylväs mustahopea panssari ja upea hopeaa ja kultaa kimaltava merikuninkaiden kypärä, hän polvistui heidän eteensä.
?Olen Umbarnín kylän päällikkö Bannâtha Banazîrin poika, palveluksessanne ja sukunne palveluksessa, korkea herra. Tässä ovat poikani ja palvelusväkeni.? sanoi mies.
?Olen prinssi Gimilkhâd. Onko kylässä jo muita lännen miehiä?? Gimilkhâd kysyi.
?Ei herra. Opettajat ja muut hyvät ihmiset ovat poissa. Merentakaisia lännen ihmisiä ei ole kylässä ollut aikoihin. Te olette enemmän kuin tervetulleita joukkoomme, sillä kylämme on jatkuvien hyökkäyksien kohteena ja miehemme ovat jo käyneet vähiin.?
?Pystytämme leirimme lähistölle ja ainakin osa miehistämme tulee mieluusti avuksenne. Osa luultavasti palaa ajan mittaan takaisin, mutta suurin osa haluaa jäädä Keski-Maahan.?
?Olette mieluusti tervetulleita, jalo herra.?

Ja niin laivat purettiin satamaan, miehet pystyttivät telttaleirin kylän lähistölle ja he majoittuivat Keski-Maahan kuten taitoivat...

...Gimilkhâd nousi ylös, kääri huopansa kuninkaan mustuneen kypärin ympärille. Hän sitoi pakkaukset selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaa.

Hän käveli harmaassa maassa joen vartta ylöspäin monta päivää pelkän veden voimin, sillä riistaa ei ollut. Niin kolmannen illan tullen voimat olivat jälleen aivan lopussa.

Hän asettautui makuulle suuren kiven taa ja valmistautui jo luopumaan kaikesta. Silloin, kuin taivaan lahjana joen varteen tuli juomaan jostain näille lohduttomille maille eksynyt kauris. Gimichâd ampui saaliin ja söi pitkästä aikaa kyllikseen.

Vihdoin hän saattoi asettua makuulle rauhallisin mielin, mutta muistot eivät jättäneet häntä rauhaan...

Novelli Númenórin prinssistä, OSA IV

<b>Neuvonantaja</b>

...Alle vuodessa Umbarnín oli kehittynyt valtavasti. Sen ympärille oli rakennettu valtava kivimuuri, jossa oli monta tornia puolustusta varten ja hyvin vartioidut portit. Kaikki Keski-Maahan jääneet Númenórilaiset asuivat kauniissa kivitaloissa vanhan kaupungin laitamilla.
Takaisin länteen palanneet veivät mukanaan kultaa ja jalokiviä maksuksi Númenórilaisten kylälle tekemistä palveluksista.

Gimilkhâd asui suuressa kolmikerroksisessa kivitalossa. Sen palvelijoina toimi monta Umbarnín kylän alkuperäistä asukasta. Eräänä aamuna alakerrasta kuului melskettä, johon Gimilkhâd heräsi.
?Mitä siellä tapahtuu?? hän kysyi ja vartioston päällikkö sanoi
?Kylän päällikkö Bannâtha on tullut tapaamaan teitä.?
?Eikö hän voi tulla yhtään parempaan aikaan. Eihän tässä sikolätissä saa edes nukuttua... Tai no, olkoon menneeksi. Tulkoon nyt sitten.?

Kylän päällikkö tuli ovesta kumarrellen.
?Niin!? Gimilkhâd totesi töykeästi.
?Olen tullut kylän ja koko Umbarin pohjoisosien nimissä tuomaan teille viestin.? päällikkö sanoi.
?Antaa tulla.?
?Pyydämme, että johtaisitte kaikkia Anduinin eteläpuolen kansoja parempaan tulevaisuuteen. Pyydämme että ottaisitte johtajan paikan ja ryhtyisitte kuninkaaksemme. Me palvelemme teitä nöyrästi.?

Gimilkhâd on hämmästynyt. Kuinka tuo pieni mies pystyi antamaan lupauksia sellaisten kansojen puolesta, joita hän tuskin tunsi.
?Onko teillä valtuudet puhua muiden kylien ja Umbarin kansojen puolesta??
?On korkea Herra. Tässä ovat valtakirjat kaikista kylistä täältä kolmensadan virstan päähän etelään. Eräs naapurikylistämme tarjoaa palvelukseenne myös neuvonantajaa, johon kaikki täällä asuvat luottavat täysin.?
?Ja kuka tämä neuvonantaja sitten on??
?Hän on suuri tietäjämme ja ennustaja Azrabêl, mies, joka rakastaa merta.?

Ja samassa kuninkaan takaa oviaukosta astui esiin vanha, ruskeaan kaapuun pukeutunut, harmaantunut mies, jonka viisaat tummat silmät katsoivat syvältä kuopistaan.

?Olen palveluksessanne, prinssi Gimilkhâd. Tiedän taustoistanne, mutta te ette minun. Sallikaa minun siis esitellä itseni.?
Ja miehen syvän samettinen ääni teki vaikutuksen jopa suureen Númenórin kuninkaalliseen.
?Olkaa hyvä, esittäkää asianne.?
?Tulen kaikkien etelän rannikkokansojen edustajana ja tarjoan teille tietämystäni Keski-Maan tämän kolkan asioista ja tapahtumista, sillä täällä on paljon sellaista, jota ette vielä tiedä. Minä tiedän paljon ystävistämme ja vielä enemmän vihollisistamme. Ilman niitä tietoja jopa te, lännen miehet, olette heikoilla. Otatteko vastaan tarjoukseni??
Vanha mies kumarsi kohteliaasti ja ojensi miekkansa tupen prinssille.
Gimilkhâd otti miekan ja hämmästyi. Se oli Númenórilaista alkuperää.
?Huomaan hämmästyksenne. Olen lännestä, kuten te.?

Gimilkhâd antoi miekan takaisin tietäjälle.
?Otan tämän maan omakseni ja teidät ylimmäksi neuvonantajakseni. Lupaan puolustaa tätä maata elämäni loppuun saakka oikeudenmukaisesti ja kaikkeni antaen.?
Gimilkhâd sanoi ja nosti vierellään olleen merikuninkaiden kruunukypärän korkealle.
?Julista itseni tämän maan kuninkaaksi!?

Ja niillä lupauksilla hän petti myös kansansa...

Novelli Númenórin prinssistä, OSA V

<b>Lahja</b>

...Hänen miekkansa oli nimeltään ?musta liekki?. Sen olivat takoneet Númenórin sepät Lahjamaan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Se oli suvun perintökalleus ja kulkenut kuninkaan nuorimmalle pojalle aina Elrosilta saakka. Ja nyt sille oli käyttöä.

Jostain oli lähistölle hiipinyt kolme resuiseen eläimen nahkaan pukeutunutta mustapartaista, tummaihoista miestä. Gimilkhâd heräsi pieneen risahdukseen ja hetkessä hän oli pystyssä. Hän oli pitkä mies ja hänen miekkansa oli yli kyynärän verran pitempi kuin yhdelläkään vastustajista.

Ja hetkessä hän pisti lähimmän hyökkääjistä kuoliaaksi. Mutta jäljelle jääneet miehet taistelivat kiivaasti. Kiivaan lyöntisarjan päätteeksi hän sai lopulta toisen miehistä väsymään. Mies teki virheen. Hän jätti suojauksen avoimeksi ja seuraavassa hetkessä hänellä ei ollut enää päätä.

Jäljelle jäänyt mies heittäytyi maahan ja anoi armoa.
?Kuka olet?? Gimilkhâd kysyi hyytävästi.
?E-en tiedä. Olen kotoisin Núrnen järven rannalta. Minulla ei ole nimeä.?
?Kuka on päällikkösi??
?Meillä ei ole päällikköä. Me metsästämme ja elämme vapaina luonnossa.?
?Kerro minulle missä olen? Niin päästän sinut vapaaksi.?

Mies katsoi pitkää Gimilkhâdia kummissaan.
?Olet Ephel Dûathin eteläosissa, suuren kuninkaan valtakunnassa.?
?Suuren kuninkaan??
?Niin. Hänen, jonka nimeä emme mainitse. Hän antaa meille elintilaa ja voimia.?
Ja samassa Gimilkhâd painoi miekan terän miehen kaulalle.
?Sano hänen nimensä.?
?S-Sauron.? mies sanoi ja samalla Gimilkhâd painoi terän kaulan läpi. Mies kuoli heti.

Gimilkhâd jatkoi kävelyään, sillä nyt hän tiesi missä oli ja yritti löytää tien länteen, pois Mordorista. Mutta suuntavaisto ei sanonut enää mitään, sillä siinä maassa ei vieraile Anor eikä Ithil, eikä Vardallakaan ole valtaa valaista kulkijan polkuja tähtien valolla. Ainoa turva oli yhä pienenevä puro, jonka reunoja hän jatkoi edelleen ylävirtaan. Ja kävellessä hänelle muistui mieleen merkittävä tapaus...

... Azrabêl tuli kuninkaan huoneeseen. Hän kumarsi nöyrästi ja pyysi audienssia.
Gimilkhâd otti miehen vastaan, sillä hänestä oli jo ollut liki korvaamatonta apua. Mies oli hyvin viisas ja kaikkien Umbarin asukkaiden arvostama. Jopa etelän mustat ihmiset pitivät häntä kunniassa.
?Kuninkaani,? Azrabêl sanoi hiljaa. ?En ole vielä osannut kylliksi kiittää teitä. Olen vaatimattomasta perheestä Orrostarin pienestä kylästä ja nyt minulla on asema, josta isäni ei olisi osannut uneksiakaan. Niinpä minulla on teille jotain, jota ei edes veljellänne, Númenórin kuninkaalla, ole.?
Mies kaivoi esiin rautaisen kaulaketjun, johon oli ripustettu sormus. Azrabêl otti sormuksen käteensä ja näytti sitä kuninkaalle.
?Tämä on suuri sormus ja se on merkkinä ikuisesta kuninkuudesta. Se on kyläni viisaimman miehen perintökalleus, joka on siis kulkeutunut minulle. Ja koska te olette kuninkaamme, en koe enää oikeaksi omistaa sitä, sillä minä en ole kuningas. Luovun siitä ja annan sen teille.?
?Se... se on hyvin kaunis,? Gimilkhâd sanoi. Ja hän katsoi sormusta, joka oli taottu raudasta ja karkaistu teräkseksi. Ja se oli niin kaunis ja kiiltävä, että näytti miltei hopeiselta tai valkoiselta kullalta. Se oli uskomattoman sileä muualta paitsi keskeltä. Siihen oli upotettu kuva, jossa valtikan ympärillä luikerteli kaksi käärmettä. Ne olivat varmaankin symboleita jostain kauan sitten menneestä tapahtumasta tai uskomuksesta. Mutta kaikkein kaunein oli sormukseen upotettu suuri punainen kivi. Se ei näyttänyt lainkaan tavalliselta rubiinilta, vaan se suorastaan tuntui hehkuvan sisäistä valoa.
?Otan sormuksen vastaan mielelläni. Pidän sitä hyvin ja korkeassa arvossa. Tästedes se on sukuni perintökalleus.?
?Kuninkaani. Ketjun solki aukeaa helposti teidän kosketuksestanne. Lukon voi avata vain se, jolla on siihen valtaa.?
Gimilkhâd avasi Azrabêlin kaulassa olevan ketjun soljen, otti siitä sormuksen ja laittoi sen sormeensa. Ja se oli uskomattoman kaunis. Sormessa se tuntui hehkuvan ja kimaltavan entistä voimakkaammin...

... Gimilkhâd vilkaisi naarmuuntuneeseen käteensä. Haavojen ja arpien täyttämässä oikeassa kädessä, sen etusormessa oli kaunis teräksinen sormus, joka ei näyttänyt lainkaan kärsineeltä. Sen punainen kivi oli aivan yhtä hehkuva kuin aina ennenkin.

Ja hän jatkoi kävelyään eteenpäin aina vain raskaammin askelin, ja kulkiessaan hän muisti kauan sitten näkemänsä unen...

Novelli Númenórin prinssistä, OSA VI

<b>Suku</b>

Gimilkhâd oli valvonut monta yötä, sillä Númenórissa tahratonta ja tauditonta elämää viettänyt lännen mies oli vakavasti sairas. Azrabêl kävi häntä hoitamassa yrteillä, juomilla ja hauteilla, mutta ne eivät tuntuneet tepsivän.

Kuumehoureisena hän lepäsi sängyssään ja torkahteli levottomasti. Ja hän näki merkillisen unen:
Hänen veljensä oli valtansa päivinä hyljännyt lännen. Parhaillaan hän ajoi pois viimeisiä haltialaivoja Eldalonden satamasta ja hänen ympärillään oli paljon hurraavaa kansaa. Myös hänen isänsä, joka oli vanhentunut paljon, oli poikansa vierellä ja hän hymyili.
Kaikkein omituisinta oli, että heidän vieressään seisoi kyttyräisessä asennossa Azrabêl, joka vilkuili kuninkaallisia harmaiden kulmakarvojensa alta.
Azrabêlin katseessa oli jotain äärimmäisen kieroa ja pahantahtoista. Kuin hidastettuna Gimilkhâd näki, kuinka Azrabel kaivoi kuluneen ruskean kaapunsa kätköistä pitkän tikarin. Gimilkhâd yritti varoittaa isäänsä, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan häntä.
Vain pientä hetkeä myöhemmin Azrabêl iski tikarin vanhaan Tar-Ciryataniin. Tämä lyyhistyi poikansa käsivarsille samalla kun vartioston miehet jo pitelivät Azrabêlia monin käsin ja riistivät häneltä teräaseen. Ja Azrabêl nauroi.
Vanha mies lepäsi verta vuotaen korokkeella, sulki silmänsä ja sanoi pojalleen.
?Poikani, minä menen nyt isieni luo. Olen ylpeä sinusta, sillä olet osoittautunut hyväksi ja oikeamieliseksi kuninkaaksi. Johda kansaasi hyvin.? Ja niin hän kuoli.
Gimilkhâd heräsi ja tiesi, että se ei ollut tavallinen uni, vaan häntä oli varoitettu ja opastettu.

Kaksi päivää myöhemmin, kun kuninkaan vointi oli jo parempi, hän otti vastaan Númenórista tulleen lähettilään.
?Isänne, korkea kuningas Tar-Ciryatan, on kuollut. Otan osaa. Hän lepää nyt isiensä tykönä hautaholveissa.? Ja mies odotti Gimilkhâdin lähtevän takaisin Númenóriin, mutta niin ei käynyt.
?Viekää terveiseni veljelleni. Otan osaa kansamme suruun, mutta minun paikkani on täällä oman kansani keskuudessa,? hän sanoi.
Lähettiläältä hän sai tietää, että Tar-Atanamir oli muuttunut painostuksen alla tai ehkä painostamatta, isänsä mieliksi, kuningasmieliseksi. Ja hän sai kuulla paljon muutakin Númenórista, mutta se maailma ei häntä enää kiinnostanut. Nyt häntä kiinnosti vain Umbarin hallitseminen ja nyt hän tiesi, että unessa olevia muitakin vihjeitä kannatti noudattaa.

Azrabêl tuli kuninkaan eteen pyynnöstä.
?Kuninkaani, kysyitte minua??
?Azrabêl. Neuvonantajista viisain. Osaatko tulkita unia?? Gimilhâd kysyi.
?Kyllä herrani. Kertokaa minulle.?
Gimilkhâd kertoi ja mitä pidemmälle Azrabêl unesta kuuli, sitä kalpeammaksi hänen ohutihoiset kasvonsa muuttuivat. Eikä hän lopulta suostunut sanomaan mitään.
?Näen, että uni on sinunkin mielestäsi yhtä paha kuin minun. Näet, etten voi muuta kuin erottaa sinut tehtävistäsi. Pyydän sinua lähtemään takaisin kylääsi mahdollisimman pian.?

Ja niin kuninkaan paras ystävä ja viisain neuvonantaja poistui kuninkaan talosta, eikä enää koskaan palannut...

...Neljä päivää käveltyään Gimilkhâd näki, että puro oli muuttunut vain liejuiseksi notkelmaksi. Siitä ei enää saisi vettä. Se huolestutti häntä suunnattomasti. Lisäksi liha, jonka hän kauriista mukaansa otti, alkoi haista pilaantuneelle.

Hämäryydestä päätellen aurinko alkoi ruskean pilviverhon takana painua mailleen, mutta ympäristössä ei ollut yhtään suojapaikaksi sopivaa kalliota tai kuivunutta pensaikkoa. Ainoa mahdollisuus oli siis jatkaa eteenpäin ja toivoa, että jonkinmoinen yöpymispaikka löytyisi...

Novelli Númenórin prinssistä, OSA VII

<b>Sota</b>

Gimilkhâd oli erittäin masentunut. Hän oli hylännyt isänsä, veljensä, neuvonantajansa. Lisäksi hänen korviinsa kantautui tietoja Ephel Duathin suunnasta tulevista örkkijoukoista.

Hän komensi linnoitukseen kolminkertaisen vartion ja päätti lähteä tulevaa sotajoukkoa vastaan. Hän kutsui aseisiin Keski-Maan kansoja Anduinin eteläpuolelta ja heidän komentajikseen tulivat Lännen Miehet, joita oli siirtokunnan rakennuspuuhissa useita satoja. Niillä avuilla ja aseilla joita heillä oli hän uskoi voittavansa tulossa olevan pienen örkkiosaston.

Armeija oli marssinut kolme päivää ja ryhmittynyt sopivaan kohtaan kukkuloiden ylärinteille solan molemmin puolin. Sitä solaa linnoitukseen marssivan vihollisen oli edettävä, muuta mahdollisuutta heillä ei ollut. Mikäli puolustus siellä murtuisi, he voisivat perääntyä taistellen linnoitukseen asti, ja viivyttää vihollista merkittävästi jokien ylityskohdissa.

Mutta kun he olivat asettuneet asemiin, tiedustelijoilta tuli huolestuttavia tietoja. Örkkejä oli kymmenkertainen määrä puolustajiin verrattuna. Lisäksi mukana oli paljon villejä ihmisiä idästä ja jotkut sanoivat mukana olevan ihmissusiakin. Tietojen todenperäisyyttä ei kukaan voinut todistaa, joten puolustajille ainoa mahdollisuus oli odottaa pahinta ja toivoa parasta.

Vihollisen tiedustelijat kuitenkin kiersivät puolustajat ja saivat helposti selville melko vähälukuisten puolustajien asemat. Ja kun hyökkäys tuli, se ei tullutkaan solan suunnasta vaan rinteiden takaa ja puolustus murtui hetkessä.

Örkit surmasivat säälittä muutamassa tunnissa suurimman osan puolustajista. Mutta kuningas kaarteineen taisteli kuitenkin tarmokkaasti ja he pääsivät puolustajat ympäröineen saartoringin ulkopuolelle.

Heitä jahtasi monen sadan örkin taisteluosasto. Ja läpi yön jatkuneessa jahdissa kuninkaan miehet saivat surmansa yksi toisensa jälkeen. Vain kuningas oli enää elossa ja hän oli paennut yksin ylemmäs vuoristoon. Kun päivä valkeni, örkit luopuivat takaa-ajosta, sillä se oli turhaa. Ttaistelu oli jo voitettu ja heidän komentajansa määräsivät joukot jälleen kasaan valloittamaan rannikon kaupunkeja.

Númenórilaisten hyvä yritys perustaa ensimmäinen siirtokunta Keski-Maahan päättyi siis katkerasti ja siitä suurimman syyn sai kantaa Gimilkhâd, mies joka komensi vastoin päälliköiden tahtoa armeijansa monen päivämatkan päähän vastaan vihollisarmeijaa. Mikäli puolustus olisi järjestetty linnakkeessa, eivät viholliset olisi luultavasti voineet voittaa taistelua.

Suuret Lännen Miehet eivät voineet vastustaa kohtaloa, joka Gimilkhâdin päälle oli langennut. Näin hän viimein petti sekä kansansa että sotaväkensä.

Ja hän oli yksin, lievästi nuolesta haavoittuneena, pakomatkalla oudossa maassa...

...Eikä tuosta taistelusta ollut kulunut aikaa kuin muutama kuukausi. Siitä eteenpäin hän oli vain kävellyt ja kävellyt. Nyt hän etsi edelleen yöpymispaikkaa. Turhaan. Jokainen askel oli edellistä raskaampi ja jano ja väsymys vaivasivat ankarina.

Novelli Númenórin prinssistä, OSA VIII

<b>Kohtalo täyttyy</b>

Gimilkhâd oli kuoleman väsynyt. Hän oli lukemattomilla kolhuilla, naarmuilla ja jo parantuneilla arvilla, mutta kipua hän ei enää tuntenut. Hän oli turtunut epätoivoon, joka selvästikin oli hänen kohtalonsa. Tässä maassa ja paikassa epätoivo tuntui vielä monin verroin suuremmalta. Ei ollut paikkaa, minne paeta, ei paikkaa missä saada lepoa tai ruokaa.

Ja niin hän taivalsi eteenpäin, askel kerrallaan, kunnes äkkiä hän näki kaukana jotain, joka salpasi hengityksen. Tulenpunertavaa taivasta vasten näkyi suunnattoman korkean tornin siluetti. Ja silloin hän tiesi missä oli!
Edessä oli Musta Torni, Sauronin linnoitus, jonka hän oli ammoisina aikoina nostanut maasta. Ja sen nähdessään hänestä tuntui, että sisukset kääntyivät ympäri.

Tuntui, kuin yhtä aikaa jääkylmä ja tulikuuma miekka olisi isketty hänen sydämeensä. Hän käpertyi maahan kuolettavasti haavoitettuna. Samaan aikaan iski kammottava epätoivo, jota ei pakoon päässyt. Ja hän huusi, mutta huuto ei ollut hänen omansa. Se nousi ja laski kuin pohjattoman epätoivon kuilu, kuin kuumin kekäle, jota maailmaan oli alun jälkeen tehty, kuin hyytävin manattu kuoleman terä, jota yksikään noita oli koskaan takonut.

Hitaasti hän nosti katseensa maasta rintaa pidellen. Ja hän näki mustantornin edessään liekehtivänä, ylväänä, täynnä itsevarmuutta ja kunniaa. Ja hän tiesi, että yksi kutsui häntä, sillä hän kuuli kuin maan alta kammottavat sanat: ?Ash nazg gimbatul!? ja tiesi samalla tulleensa petetyksi.

Ja hän näki oikean kätensä, joka rintaa piteli. Se oli harmaa kuin aikaa kuollut ja etusormessa kiilteli uskomattoman kaunis sormus. Mutta sormus ei ollut enää rautaa, ei terästä eikä hopeaa. Se oli silkkaa kultaa, jossa valtikka ja käärmeet hehkuivat sisäistä valoa. Ja punainen kivi loisti kuin aurinko.

Askeleet sujuivat nyt helposti ja joutuisasti. Hän käveli kutsuttuna kohti Mustaa Tornia. Hetki hetkeltä se suureni hänen edessään ja hän näki, että sen lähistöllä majaili laumoittain örkkejä. Vain örkkejä, sillä ihmisiä täällä ei voinut asua. Ja se maa ei ollut enää varjoton ja musta, vaan liekit ja ruskea taivas tuntuivat aivan riittäviltä.

Kun ensimmäinen örkkivartiosto näki hänet, he kauhistuivat, sillä muukalainen vaikutti heistä äärimmäisen vaaralliselle ja voimakkaalle. Gimilkhâd ei välittänyt örkeistä. Hän ei viitsinyt vetää enää edes miekkaansa esille. Hän ihmetteli noiden örkkien käytöstä, mutta sama toistui. Aina kun heitä tuli vastaan, he poistuivat kauemmas ja tuijottivat eteenpäin laahautuvaa kuningasta kulmien alta kummissaan. Gimilkhâd ihmetteli myös örkkien hahmoa. Ne eivät olleet pelkästään suunnattoman rumia kuten ennen, vaan pikemminkin vain hehkuvia varjoja.

Gimilkhâd tuli Mustan Tornin alimmille portaille. Hän kaivoi pakkauksestaan kuluneen, kolhiintuneen ja mustuneen merikuninkaiden kruunukypärän ja painoi sen päähänsä. Ja hän avasi laskostetun repaleisen purppuraviittansa, asetti sen huolellisesti hartioilleen ja sitoi sen edestä kultaisella soljella, jossa oli symbolina Númenórin Tähti.

Pystypäin hän asteli voimaa ja arvokkuutta uhkuvan tornin ensimmäiselle tasanteelle, josta näkee yli koko Mordorin maan. Hänelle avattiin Tornin mustien porttien salvat ja hän näki sen takana liekein valaistun käytävän. Käytävä jatkui ja aloitti kierreportaina nousunsa kohti tornin huippua.
Ja hän nousi liekkien ja soihtujen valaisemaa käytävää yhä ylemmäs, kunnes sadanyhdentoista askelman jälkeen hän tuli suureen mustaan saliin. Saliin, jota reunusti liekkien meri.

Salin reunoilla oli myös vartijoita örkeiksi merkillisen siisteissä ja yhtenäisissä univormuissa. Mutta orkkejä he silti olivat. Gimilkhâd käveli saliin, jonka perällä olevan valtaistuimen päällä oli suuri kultainen piikkikruunu. Kruunu, piikikäs ja kammottava oli myös sillä, joka istuimella istui. Ja sen vieressä hän näki kolme hahmoa, joilla kullakin oli suuri mustahuppuinen kaapu. Mutta Gimilkhâd näki myös, että ne olivat vain silmän lumetta ja niiden alla oli hirvittäviä hahmoja.

Valtaistuimella istunut kuningas kohottautui ja nosti kätensä Gimilkhâdille. Ja hän näki, että vasemman käden etusormessa oli sormus, josta huokui kaikkein suurin voima. Se voima, joka häntä kutsui.
?Tervetulleeksi suuri kuningas. Tervetuloa ihmisten kuninkaiden ja heidän kuninkaansa joukkoon, Gimilkhâd Númenórilainen.? sanoi tumman hahmon synkkä mutta miellyttävä ääni.
Hän oli Sauron Suuri, suurin Ainú Keski-Maassa ja korkein Maia koko Ardassa. Hän oli vallan, tahdon ja voiman tyyssija. Ja hänen hahmonsa oli kuin suuren, kalpean ja hirveän haltiaruhtinaan. Ja hänen silmänsä olivat hehkuvan punaiset ja kasvoilla olevat arvet sykkivät punaisina.

Ja samassa Gimilkhâd tajusi Sauronin suuren arvon ja arvokkuuden. Hän ymmärsi, ketä hän tulisi aina palvelemaan. Ja niin suuri Númenórilainen lankesi polvilleen hänen eteensä. Hän ojensi miekkansa Sauronille, joka otti sen mieluusti.

?Olet suuren sormuksen haltija. Sormuksen, joka on yksi yhdeksästä. Kädessäni on yksi, joka niitä hallitsee. Sen alla sinä matkaasi teet tästä hetkestä ikuisuuteen. Hylkää siis kuoleman pelko,? sanoi Sauron ja jatkoi.
?Sormuksesi on suurin, mitä ihmisille on annettu ja ennustan, ettei sen kantajaa elävä mies koskaan voi surmata. Ole siis suurin palvelijoistani ja päälliköistäni, kanna miekkaasi, kruunuasi ja sormusta tästä päivästä aikojen loppuun minun komennossani ja herramme Melkorin kunniaksi.?

Sauron antoi miekan takaisin ja Gimilkhâd laittoi sen huotraansa. Ja samassa hän tunsi mitä Sauron tunsi ja hän tiesi, mitä hän ajatteli. Sauron näki hänen silmillään ja hän tiesi sen.

?Herrani, tahtonne on tahtoni. Otan vastaan kuolemattoman elämän, kuninkaani, lahjojen antajista suurin,? Gimilkhâd sanoi ja hän oli tyytyväisempi kuin koskaan elämänsä aikana.

Ja palvelijat toivat hänelle teräksisen sotisovan, joka puettiin hänen päälleen.
?Lumottu panssari on ruumiisi, eikä se tuhoudu koskaan. Pue vielä päällesi yön viitta, jonka alla voit Keski-Maassa taivaltaa.?
Ja palvelijat toivat hänelle mustan kaavun, jossa oli pitkä huppu. Hän puki sen ylleen ja asteli herransa viereen.

Ja nyt hän ymmärsi, että kolme muuta tummaan kaapuun pukeutunutta hahmoa olivat korkeita kuninkaita. Ja mikä merkillisintä yksi heistä näytti kovasti tutulta.

?Terve tavattuamme, kuninkaani.? sanoi Azrabêl ja Gimilkhâd hymyili.

Númenórin sormuksen haltijoiden nimistä

Koska te muut ette kommentoi tai keksi ajatuksia tästä aiheesta niin sitten fleimaan itse

****

Tämä tarina kertoo siis Úlairista, joista kolme oli suuria Númenórilaisia Lordeja (kuninkaita tms.).

Akallabethissa sanotaan: "among those whom he ensnared with the Nine Rings three were great lords of Númenórean race"

Näiden petettyjen Númenórilaisten nimiä ei tietenkään missään mainita, mutta netissä näistä käytetään yleisesti nimiä Murazor, Akhorahil ja Adunaphel. Nimet eivät ole Tolkienin keksimiä, vaan kuulemma jostain pelistä (mulle ainakin tulee näppylöitä jo pelkästä ajatuksesta). Mielestäni nuo nimet ovat huonoja ja liian enteellisiä (Tumma lordi, Kuoleman kuningas, Lännen kuningatar vrt. Adûnakhôr). Lisäksi nuo nimet ovat väärin kirjoitettuja. Ja näistä nimistä on kuulemma tullut jotenkin "virallisia". Arzuttaa (=ärsyttää).

Miten ihmeessä joku pässi on keksinyt laittaa noihin pelikortteihin yhdeksi yhdeksästä naisen! Olihan Númenórilaisilla hallitsevia kuningattariakin, mutta ei Sauron nyt sentään naista olisi tärkeimmiksi palvelijoikseen valinnut.

Tässä tarinassa nimet ovat tavallisia Adûnaicin kielisiä Númenórilaisia nimiä. Azrabêl on enemmän Westronia, mutta käy myös Adûnaicista.