Viimeinen askel
Yksi askel, se viimeinen ja pitkä.
Ennen kuin jalka osuu – mihin se osuu? – minä muistan äkkiä jokaisen ottamani askelen. Montako askelta ehtii elämän aikana ottaa? Jos elää kauan: monta ja monenlaista.
Ensimmäiset askelet. Isoäiti istuu majan lattialla kyykyssä, kädet ojossa, hymyilee leveästi harvahampaisella suullaan. Kolme, neljä horjuvaa askelta isoäidin syliin. Lämpöä, riemua. Minä olen vahva! Minä olen suuri!
Ja sitten monta askelta lisää. Aina vain pidempiä ja ketterämpiä. Kylän lasten kanssa leikkimässä, mutta vielä useammin juoksemassa pakoon. Kiusattuna, pilkattuna: "Laiheliini! Riukukinttu! Mulkosilmä!" Ja taas on juostava pakoon: pensaisiin, kaislojen sekaan, puun oksalle. Onneksi minä kiipesin paremmin kuin kukaan muu, ja korkealta puun oksistosta näki kauas, metsien yli, missä sinersivät suuret vuoret. Jos lähtisinkin pois, jonakin päivänä vain kävelisin tieheni, vaikka noille vuorille. Yksin. Rauhassa.
Oli sentään yksi ystävä, jonka kanssa saattoi kulkea rinnakkain, jutella, leikkiä ja käydä ongella. Eikä aina juosta karkuun tai tallustella itsekseen tutkimassa metsää ja rantoja. Mutta sitten tuli taas pitkä askel, tai kaksi.
Vasen jalka painautuu tiiviisti maahan niin että polvi osuu hänen polvitaipeensa taakse ja työntää häntä eteenpäin. Hän kaatuu maahan. Oikea jalka heilahtaa eteenpäin ja vasen seuraa perässä. Minä istun hänen selässään ja puristan hänen kurkkuaan. Jalkojen ote pitää, hän ei pääse nousemaan. Minä puristan ja puristan ja hän rimpuilee ja yrittää kääntyä ympäri. Hänen nyrkkiin puristetut kätensä harovat voimattomina. Sitten hän on äkkiä aivan veltto. Minä nousen ylös ja otan sen hänen kädestään. Oikean käden sormet ovat yhä tiiviisti nyrkissä ja minun on avattava ne yksi kerrallaan.
Siinä se on. Ja taas ensimmäinen askel. Sen kanssa. Jalat ovat niin kevyet, että en edes tunne käveleväni. Minä lennän. Jos voisinkin lopettaa tähän, lentää vain ikuisesti tuulen mukana, näkymättömänä kuin tuuli, vapaana.
Mutta ei, askelet jatkuvat, aina vain raskaampina, kauemmas, syvemmälle, pimeään. Lentäminen oli valetta, ei tullut mitään vapautta, ei rauhaa, ei onnea. Oli vain jatkettava yksinäistä matkaa.
Hiiviskelyä käytävillä, tuhansia ja satoja tuhansia askeleita, jotka kajahtelevat korvissa niin, että sydän puristuu kasaan. Jos ne kuulevat minun askeleni? Jos ne ovat aivan hiljaa jossakin kulman takana tai sivukäytävässä, syvennyksessä tai – kuka tietää – katossa roikkumassa? Jos ne vievät sen?
Niin monta pelokasta ja varovaista askelta ja sitten taas yksi pitkä: veneestä rantaan. Siinä se seisoo ja pälyilee ympärilleen eikä näe yhtään mitään. Mutta sillä on veitsi kädessään. Pystynkö minä hiipimään sen taakse? Kuuleeko se minun askeleni? Mutta mikä se oikein on? Se on tutun näköinen, melkein niin kuin... mutta siitä on jo niin kauan. Ei, se on vain vähän saman näköinen kuin hän, jonka minä piilotin kuoppaan puunjuurien alle, mutta ei se voi olla hän. Jos minä nyt otan yhden askelen, niin pääsen sen taakse, ja sitten hän on poissa. Taas.
Enkä minä ottanut sitä askelta. Ja siksi minä sain kävellä ja kävellä ja etsiä etsimästä päästyäni. Turhaan, kaikki vaivat ja kivut aivan turhaan. Vielä monta pitkää askelta piti ottaa ennen kuin tulin tänne. Askel niiden vuorien taakse. Askel siihen pitkään tunneliin. Askelia. Askelia. Aina vain askelia. Aina vain kovat kivet jalkojen alla, niin kuin siinä luolassa, ja nämä viimeiset päivät: polttavaa tuhkaa, teräviä siruja. Mutta nyt minä en enää kävele.
Minä lennän. Se on minun. Kuuma tuuli kieputtaa minua ja minä olen yhtä tuulen kanssa. Minä pyörin tuulessa ja minä olen tulinen pyörä. Minä olen ottanut viimeisen askelen. Minä olen vapaa.
