Nuotion virallinen projekti, KKKk

KKKk eli Konnun Kansallinen Kirjoituskuukausi, kuten Tik keksi.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1) Kaikki halukkaat kirjoittavat korkeintaan tuhatsanaisen novellin (suorasanaista fiktiota), esseen (asiatekstiä) tai runon (lyriikkaa)

2) Tekstin aiheena on LAIVA

3) Aikaa on tasan yksi kuukausi.

4) Heti kun työ on valmis, sen saa lähettää tähän huoneeseen, omaan topiikkiinsa, joka on muuten juurikin tämä topic.

Laiva

Kuun valon peilatessa ajatuksiani astun veteen työntääkseni alukseni vesille. Pienet kalat parveilevat uteliaina jalkojeni ympärillä matalassa rantavedessä. Meri hehkuu safiirinsinisenä kuunpaisteessa ja on niin valoisaa ja sinistä. Heitän kevyen reppuni veneeseen joka jo riuhtoo tahtoessaan taas oikeille vesille. Auringonvalossa harmaalta näyttävät laidat kiiltelevät nyt hopeisina ja hankain on puhdasta kultaa. Huolella veistetyt reunat kaartuvat kuin aallot olisivat olleet sen esikuvanat ja pohjalla ei suinkaan ole sadevettä vaan viiniä.
Nostan jalkani veneen laidalle ja pikukalat pakenevat kauemmas. Kun olen kokonaan veneessä ne palaavat takaisin kurkkimaan. Taitan palan leivästä ja murennan sitä veteen jossa ne leijuvat kalojen luo syötäviksi. Rikon airoillani veden elohopeapinnan ja kalat säikkyen karkaavat pois.
Soudan hitaasti pois salmesta ja nautin voidessani taas käyttää lihaksiani. Tuuli saa karvat nousemaan vilusta pystyyn mutta tiedän, että pian tulee lämpimämpi. Nostan silti takkini kauluksen pystyyn ja alan laittaa purjetta. Kun sitten tuuli tarttuu purjeeseen ja minä maistan suolan ilmassa, en kadu enää mitään ja alan hyräillä hiljaa.
Laivani vie minut kotiin.


En ole aivan varma pitikö tää teksti pistää tänne mutta tehkää mitä lystäätte...
Tik: Me luemme! Tekstisi on juuri oikeassa paikassa - ensimmäisenä saapunut.

Minä en nyt tiedä millainen tästä tuli oikeen, tein tämän leirikoulun vanhempainillassa, että repikää siitä...

Minun pitäisi nousta sängyltäni,
aloittaa matka tuntemattomaan.
En vain haluaisi tietäessäni,
ettei sieltä ole paluuta.
Takaisin turvaan, rauhaan.
Mutta tiedän, etten enää
voi lykätä lähtöäni.
Hitaasti avaan silmäni, nousen ylös,
avaan oven ulkopuoliseen.
Astun ulos,
laiva kelluu edessäni
en haluaisi nähdä sitä, mutta se on siinä.
Hitaasti astelen kohden, näen kyljessä
kultaiset kaiverrukset, joutsenet ja enkelit.
Kävelen laivaan, tunnen sen irtoavan laiturista,
pehmeästi se nousee pilvien päälle
kevyen tuulen puhaltaessa
valkeat purjeet pyöreiksi.
Katson loittonevaa rantaa
ja tyhjyyttä allani.
Hitaasti kylmyys yltää luihini
lavan noustessa korkeammalle
kohti taivaita.
Vajoan polvilleni. Silmissäni sumenee.

En tiedä saanko nyt kamalat sanktiot kun olen muutaman päivän jäljessä, mutta karmea tenttikausi piteli hirmuisessa otteessaan ja ennätin vasta tänään näppäimistön ääreen hieman nakuttelemaan. Tässä hässäkässä syntyi seuraava lapsosen pätkä, antakaa sille pahimmat puutteet anteeksi Kiireessä ei pitäisi kirjoittaa, mutta kun teki mieli ennen kuin tämä otsikko vaihtuu.


Varrella laulavan joen, heräsin aamuuni vanhaan. Kuljin tupani pihalla hiukset ja ajatukset unen sekoittamina, poimin yrttejä suorista riveistä. Hiljaa näin aamuisen usvan läpi miten pursi lipui virtaa pitkin kannellaan nuori tyttönen. Hänen hiuksensa olivat puhdasta kultaa ja hymynsä vilpitön. Minä poimin yrttejä suorista riveistä enkä edes vilkuttanut.
Lakaisin aamulla koko tuvan ja avasin ikkunat. Viileä ilmavirta pyyhki menneet ja toi tullessaan raikkauden. Minä keitin yrttejä ja lihaa auringon noustessa korkealle. Paljain jaloin kävelin virran äärelle ja jäin istumaan. Auringon kultaamilla aalloilla keinui pieni harmaa vene, jota nuori nainen vahvoin ottein souti. Hänen äänensä oli heleä kohotessaan lauluun, liikkeensä reippaat ja nuoret. Näin hänen kasvoillaan elämän tuoman ilon ja hymyilin, sillä muistin.
Kitkin pientä puutarhaani ja siivosin herneitä portaillani. Sormeni tiesivät mitä tehdä vaikka ajatukseni eivät niitä auttaneetkaan. Työ joutui, ja tuuli kohosi. Minä nousin ja kuljin rantaa, sillä kalaa mieleni teki. Kiinnitin syötin ja laskin vavan, kuunnellen hentoa hyräilyä. Kevyt pursi lipui vettä pitkin ja näin naisen, joka povellaan piteli lastaan ja tälle hennolla äänellä tuutulaulua hyräili. Kuuntelin tuota tuttua virttä, suljin silmäni hetkeksi. Kun taas katseeni kohotin, menneet olivat nainen ja lapsi.
Iltahämärä alkoi koittaa, minä kalojani perkasin. Huuhtelin lihat ja vein ne sisään ja suolattaviksi, odottamaan uutta päivää. Perkuujätteet rantaan heitin, kiitokseksi vedelle. Linnut kilpaa sisälmyksistä tappelivat, minä niiden liitoa katselin. Vedeltä kuulin leppoisaa kiistaa, vanha pariskunta venettään souti. Mies oli olat kyyryssä vetäen pitkiä vetoja airoillaan. Nainen istui perässä, kuuran koskettamat hiukset vettä viistäen. Hän katsoi minua ja hymyili hiljaa. Minä vedin takkia tiukemmin ylleni, sillä tuuli kylmäsi minua. He katosivat pian joenmutkaan, enkä minä heitä sen koommin nähnyt.
Hiljaa kuljin tuvalle, suljin oven takanani. Puhalsin vielä hehkuviin hiiliin ja jäin tulisijan eteen katselemaan. Lopulta tumma yö saapui ja sytytin kynttilän. Makuulleni vuoteelleni kävin, korvat herkkinä. Odotin milloin kuulisin joen laulavan seuraavasta veneestä, seuraavasta matkasta. Siihen minä nukahdin, purtta odottamaan.

Käteni lepää leppoisasti valkoisella rautakaiteella. Tuuli puhaltaa hiukseni olkani yli ja saa ne leikittelemään kasvoillani. Tuuli on lämmin, kuin kesätuuli vaikka ei olekaan kesä. Pyyhkäisen hiukseni kasvoilta vapaalla kädelläni, mutta vain kerran. Sitten sekin laskeutuu nojaamaan kaiteeseen kuten parinsa.
Hymyilen, vaikka silmissäni on kyyneleitä. Käteni saavat olla yhdessä, minä en. Olen yksin. Unohdettuna tähän pieneen laivaan kuin vanha ja kerran rakastettu nukke, jolla kukaan ei enää leiki. En kuitenkaan ajattele sen olevan väärin.
Kyyneleeni putoaa allani siintävään, vihreään ja oudosti kutsuvaan mereen. Toinen tekee samoin, mutta meri tekee juuri päinvastoin. Sen pisarat lennähtävät hyväilemään minua. Ja kyyneleeni, yhtä suolaiset kuin se, hyväilevät sitä ja sekoittuvat siihen. Osa minua sekoittuu mereen. Ja meri kutsuu minua.
Voisin vain irrottaa otteeni kaiteesta ja hypätä. Hypätä, hypätä alas turkoosiin veteen ja tuntea itseni taas vapaaksi. Vapaaksi murheista ja muistoista. Vapaaksi ihmisten onnettomuuksista, vapaaksi koko maailmasta.
Mutta joutuisin kuitenkin lähtemään. Pois merestä, sillä silloin taivas kutsuisi minua. Meri ja taivas ovat erottamaton ja kuolematon pari, sellainen, että niiden kutsumus saa käännytettyä toisen puoleen. Meren puoleen. Mutta en kaipaa muuta kuin rauhaa. Ja sitä ei ole, ei taivaassa eikä meressä.
Hymähdän ja käännyn. Hiukset pyyhältävät pois kasvoiltani ja tuuli puhaltaa kasvoihini. Aivan kuin hiukseni liukenisivat pois, kuin saippua veteen tai hiekka tuulessa laiturilta. En välitä siitä enää. Jatkan kävelemistä, etsin omaa rauhaa. Laivasta.
Tämä laiva vie minut kotiin.


Alxin viestiä lukiessani säikähdin että aika meni jo umpeen. Olisin halunnut tehdä vielä paremman kuin tämä, vaikka tämä onkin jo toinen yritelmä jonka raapustin. Kunhan halusin osallistua, en minä kuitenkaan mitään voita jos tässä nyt yleensä mitään voittaa. Minulla ei ole voittamisen taitoa

Minun laivani

Minä pelkään vettä.
Pelkään syvää vettä.
Vettä joka liikkuu ja vettä joka ei.

Vedellä on valta viedä.
Pelkään katoamista veteen ja eksymistä siihen.
Vedestä ei ole karttaa eikä vedessä ole tienviittoja.

Veden edessä minä suljen silmäni, luullen ettei sitä silloin ole.
Veden ääneltä tukin korvani, aaltojen ääneltä joka pelkoa ruokkii.

Vettä minä pelkään, syvää vettä.
Sinä olet laiva.

A/N: Jos minäkin nyt laitan tänne tämän tekeleeni, minkä kirjoitin ajat sitten tätä varten, nyt ei ole vain aikaa parannella sitä. Minä olen epäoriginaali ja kirjoitan ficcejä, tässä on laivoja Silmarillionista. En tarkistellut Silmasta mitään kun kirjoitin tämän, asiavirheitä saattaa hyvin olla. (Jos disclaimereita tarvitaan; kaikki ovat Tolkienin.)


Joutsenlaivat

Alqualondën kultahiekkaisia rantoja huuhtovassa meressä kelluivat kauniit laivat. Ylväiden joutsenten päiden muotoisia olivat niiden keulat, purjeet hohtivat hopeaa, helmien ja jalokivien kimallus erottui keulakuvien koristeista. Merenkävijöitä olivat niiden rakentajat, kultahiuksinen teleri. Niiden kansilla seisten kiisivät he pitkin merta, purjeiden pullistuessa tuulessa, Valinorin rantojen ja Tunan Tirionin tornien kadotessa kaukaisuuteen.

Sieltä se oli alkanut, sukusurma, noilta Valinorin rauhaisilta rannoilta. Alkanut oli epäilys ja viha jo paljon aiemmin, mutta tuota päivää ennen ei haltia ollut nostanut kättään haltiaa vastaan, uhannut aseella sukunsa jäsentä. Mutta tuona päivänä varhain ennen aamunkoittoa vuodatti ensi kertaa haltia haltian verta Valinorin rannoilla. Sukujen välille muodostui juopa, joka jakoi ne kahtia ajan loppuun asti.

Alqualondën joutsenlaivoja tarvitsi Fëanor poikineen päästäkseen purjehtimaan Keski-Maahan, täyttääkseen valansa: silmarilit oli saatava takaisin Morgothin saastaisista käsistä. Fëanor muovasi kultaa ja takoi metallia niin kuin ei kukaan muu, mutta laivojen rakentamiseen eivät hänen kätensä pystyneet, toisaalla oli hänen taitonsa. Jos takojista taitavimmalla olisi ollut siivet, olisi hän lentänyt Keski-Maahan joutsenten lailla. Mutta siivetönnä hänen oli otettava avukseen kaikki se, joka häntä saattoi auttaa.

Hellin käsin, taidolla ja rakkaudella olivat teleri laivansa rakentaneet, laittaneet jokaiseen purteen pisaran sydänvertaan, kutoneet kiintymyksellä jokaisen purjeen, punoneet rakkaudella jokaikisen köyden. Eivät he tahtoneet rakkaita esineitään antaa Fëanorin ahnaisiin käsiin, antaa tämän käyttää niitä hyväkseen toimiakseen valarin tahtoa vastaan. Ulmo ja Ossë olivat heille opettaneet merenkäynnin taidon, heitä vastaan eivät rannikon kultahiuksiset haltiat tahtoneet kättään kohottaa. Liian rakkaita olivat he heille.

Rakkaudella olivat joutsenkeulaiset laivat rakennettu, rakkauden vuoksi niistä taisteltiin. Merta ja rantojen kultaista hiekkaa rakastavien haltioiden veri punasi pursien kannet ja nousevan päivän valossa hehkuvan hiekan, punasi meren ja sen rannat niin, ettei sellaista tuhoa ja hävitystä koskaan ennen oltu Valinorissa nähty, eikä tultaisi näkemään vastakaan.

Kova hinta niistä maksettiin. Kuolemattomuudellaan maksoivat puolustajat, iäisen sielunsa antoivat hyökkääjät. Monikaan tuona päivänä taisteluun osallistuneista ei enää milloinkaan palannut Valinoriin, elävänä eivät he astuneet Valinorin rannoille. Mandosin saleihin päätyivät useimmat, ja heidän henkensä itku ja valitus kaikui noissa ajattomissa saleissa vielä pitkään. Turhaan itki Nienna heidän puolestaan, turhaa oli hänen surunsa ja myötätuntonsa sukusurmaajille.

Surkea oli laivojen loppu. Eripuraa oli niiden anastajien joukossa, luottamusta ei heidän välillään vallinnut. Fëanor seuraajineen anasti laivat ja purjehti Helcaraxen, Jäärauman ylitse, jättäen veljensä huoneineen tuon leveän lahden toiselle puolelle. Poikansa kysymykseen ”mitkä laivat ja soutajat lähetämme takaisin, ketkä he tuovat ensin? Urhean Fingoninko?” hän nauroi, naurunsa kaikuessa tähtikirkkaassa, viileässä yössä kuin hopeisten kellojen helähdys.

”Polttakaa laivat.” Fëanorin naurun säestämänä tuliset soihdut heitettiin laivojen kansille, ja niin paloivat nuo Alqualondën merikansan rakkaat laivat. Laivat, joiden veistoon oli aikaa käytetty mittaamattomia tunteja, olivat tuhkana ennen kuin päivä oli valjennut.

Tähtien alla paloivat purret, kauas näkyi liekkien loimu. Ahnaiden liekkien nuollessa valkean puun pintaa näytti siltä, kuin joutsenet olisivat huutaneet tuskaansa kauas öiselle taivaalle, kiemurrelleet kärsimyksissään liekkien muuttaessa taidokkaan työn tuhkaksi.

Vain tuhkaa, hiven hopealankaa ja yksinäinen helmi, joka kerran oli ollut tuulen mukana liitävän joutsenen silmä. Siinä kaikki mitä jäljelle jäi telerin rakkaudesta.

Koskaan eivät sellaiset purret Ardan aavoja meriä enää halkoisi.

*Fin*