Omat ja puolison sukulaiset

Eli siis, kun tässä joulun kieppeillä joutuu näitä iiiiihania ihmisiä tapailemaan ja heidän kanssaan aikaa viettää ehkä liiankin kanssa, niin päätinpä purkaa tuntojani tänne toivoen tietty, että jollakin olisi samanoloisia kokemuksia.

Jouduin viettämään avopuolisoni vanhempien kanssa aikaa aatonaatosta tähän päivään, ja sen voin sanoa, että en ollut reimuissani läheskään koko aikaa, päinvastoin. Anoppi hössöttää asiasta kuin asiasta, eikä asia parantunut yhtään, kun lähdettiin yökylään ensimmäisen lapsenlapsen perheen luo. Voi sitä hössötyksen ja lässynlääryn määrää. Siis onhan se hienoa, että on syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi ja onhan se ymmärrettävää, että kun sitä näkee vain muutaman kerran vuodessa, että ollaan innoissaan ja muuta, mutta koska itse en ole lapsirakas ihminen, enkä aina niin seurallinenkaan, niin alkoi pikkuhiljaa keittää.

Ja muutenkin koko suku on ihan outoa. Ensin sovitaan, että meitä tullaan hakemaan suunnilleen siihen ja siihen aikaan, sitten tietenkin odotetaan, että hakija soittaa kun lähtee kotoa, mutta ei, miehen isä soittaa talomme pihasta, että missä oikein viivymme. Ärsyttävää. Tänään meidän piti lähteä johonkin vaatekauppaan, jossa oli noin 100%:n alennusmyynti kanta-asiakkaille klo 8-10, mutta meidät herätettiin vasta viisi yli kymmenen ja sitten harmiteltiin, kun ei päästykään sinne, vaikka sitä olikin jo kolme päivää innolla odotettu.

Joten: miten selvitä tulevista tilanteista anopin (ja muidenkin) vaikeiden sukulaisten kanssa? Kyllä omien sukulaisten kanssa tulee toimeen kun niille voi sanoa, että rajoittaisit vähän, mutta kun puolison sukulaiset pitävät minua jo nyt jonain aktivistina, niin on parempi pitää turpansa kiinni. Tulossa luultavasti olisi viikon etelän loma puolison vanhempien kanssa... Odotan innolla.

Ei puolison sukulaisia ole pakko sietää :twisted: .

Tai siis ainakin meillä se toimii niin että minä en käy puolison sukulaisen luona (ainakaan niiden joista en pidä) eikä puolisoni käy minun sukulaisten luona. Aisiasta ei ole sen enempää tarvinnut edes neuvotella, olen ainakin itse päätellyt sen niin että minä olen naimisissa mieheni kanssa enkä hänen sukulaistensa :wink: Ja sama pätee myös toisin päin: mieheni on naimisissa minun kanssani, eikä hänen tarvitse olla tekemisissä sukulaisteni kanssa, riittää että itse pidän yhteyttä sukulaisiini.

No, minulla ei tuollaista ongelmaa onneksi ole. Olen tullut tähän asti toimeen avovaimon sukulaisten kanssa aivan loistavasti. Välillä heitä näkee useammin kuin omia sukulaisiaan eikä sekään haittaa.

Nytkin olimme jouluaaton minun vanhempieni luona minne tuli myös molemmat sisarukset perheineen ja sitten joulupäivä meni jo avovaimon isän ja sen vaimon luona. Tapaninpäivänä olimmekin sitten avovaimon äidin ja avovaimon sisarusten seurassa joten kiireistä oli, mutta mukavaa.

Me olemme varsin tiiviissä kanssakäymisissä sekä minun että miehen lähisukulaisten kanssa. Usein tämä on lähinnä positiivista, toisinaan taas ei, niin kuin sukulaisten kanssa nyt monesti asia on. Etenkin nyt jouluna, kun väkeä tuli nähtyä monta päivää putkeen, huomaa, kuinka suloista onkaan olla kahdestaan ihan rauhassa kotona. Ei niissä mitään vikaa ole, päinvastoin, mutta liika aika saman katon alla vain on liikaa.

Oman väen kera on tietysti siinä mielessä helpompaa, että tuntee heidät vuosien kokemuksella ja he minut, joten voi rauhassa sanoa mielipiteensä ja olla juuri sellainen, kuin sillä hetkellä tuntuu. Toisaalta, koko perheeni ollessa paikalla sitä ikään kuin huomaa ajoittain taantuvansa siihen vanhaan pikkusisko/ikiteini -rooliin, vaikka omasta mielestään ihan järkevä aikuinen onkin . (kinastelua veljien kanssa ja sen sellaista).

Miehen sukulaisiin tottuminen on taas vienyt lähinnä aikaa. Asiaa tietysti auttaa se, että molemminpuolinen halu tutustua ja ystävystyä on aina ollut olemassa. Vaan kyllä se on silti omat vuotensa (2 ja risat) ottanut, että uskallan jo anoppilassakin olla rohkeasti eri mieltä, kieltäytyä ruuista, valitella masukipua tai lainailla kosteusvoidetta.

Olen tuntenut kihlattuni perheen ja muut sukulaiset kohta seitsemän vuotta, enkä edelleekään ole oikein kotonani heidän kanssaan. Lähisuku nyt vielä menettelee, sulhon isä ja sisko ovat toisinaan oikein mukaviakin, mutta hänen äitinsä on niin erilainen persoona kuin minä, että en rehellisesti usko meidän koskaan oikein ystävystyvän. On hösötystä ja liiallista passausta, outojen harrastusten ihmettelyä ja aikuisen kumppanini kohtelua edelleen viisivuotiaana pikkupoikana. Joskus meinaa todella palaa hihat, mutta silloin tyydyn yleensä vain vaikenemaan ja jättäytymään keskustelusta sivuun.

Odotan suorastaan kauhulla sitä lähitulevaisuuden joulua, jolloin menemme hänen sukunsa luokse. Tähän asti olemme kumpikin olleet pyhät vain oman perheen kesken, kumpikin erikseen, mutta viimeistään sitten jos saamme lapsia, täytynee myöntyä siihen, että vuorojouluina ollaan jomman kumman suvun tykönä. Luulen, että itken koko aattoillan.

Omasta suvustani tykkään kovin, tietenkin, sillä he ovat minun tyyppisiäni ihmisiä ja olen viettänyt heidän parissaan lapsena paljon aikaa. Joskus sukulaisteni paljous, varsinkin perhejuhlissa, joissa kaikki ovat paikalla, hermostuttaa miestäni, mutta keskimäärin hän varmaan sietää minun sukuani paremmin kuin minä hänen. Pahinta on se, etten oikein keksi mitään sanottavaa hänen ikääntyneille isovanhemmilleen, ja siten sukuvierailut ovat minulle tuntikaupalla kestävää kärsimystä.

No jopas löytyi sopiva jutun aihe. Nämä erimielisyydet avomieheni vanhempien kanssa tulivat ajankohtaisiksi tuossa pari kuukautta sitten, kun päätimme muuttaa rakkaani kanssa yhteen. Minun vanhempani eivät töidensä ja välimatkan vuoksi päässeet muutossa auttelemaan, joten homma jäi avomieheni vanhemmille. Hänen äitinsä onkin eläkkeellä, joten kyllä sitä aikaa löytyikin. Siivouksessa anoppi oli todella iso apu (minä vain yritin autella mutta hän sen pääasiassa teki) mutta liika on liikaa. He alkoivat ostella kaikenlaisia "tarpeellisia" tavaroita, kysymättä ensin meiltä. Esim. parin viikon päästä muutosta meidän televisiomme päätti mennä lopullisesti rikki (anoppilasta saatu vanha romu), joten he lähtivät ostamaan uuden, kysymättä edes meitä mukaan. Sieltä sitten tuli viidensadan euron telkkari, josta he olettivat minunkin vanhempieni maksavan osan. Kyllä keitti ja pahasti! Asiaa vielä pahentaa se, että avomieheni on armeijassa, joten minä joudun yksin kestämään kaiken.

Sitten anoppi kun on sellainen siivoushullu, niin minunkin pitäisi kuulema mankeloida ja silittää lakanat, koska tuolta pesutuvasta nyt sattuu "onneksi" löytymään mankeli. Minä en ole koskaan (eikä äitini) mankeloinut tai silittänyt lakanoita, minusta se on aivan turhaa, ruttuun ne menevät kumminkin. Sitä paitsi, taikauskoinen kun olen, mankeloiduissa lakanoissa nukkuminen tuo huonoa onnea

Sitten, koko avomieheni suvusta. He ovat kyllä tosi mukavia ja tuttavallasia, mutta sukutapaamiset jatkuvat aina niin hirvittävän pitkään, etten ole tottunut siihen. Meidän suvussamme tavataan aina pari-kolme tuntia, ja siinä se, sitten lähdetään kotiin. Avomieheni suvussa tapaamiset venyvät jopa sinne 12 tuntiin asti Tai kun suku kokoontuu yhteiselle mökille, pitäisi muiden seurassa olla koko ajan, kun minä taas haluaisin olla avomieheni kanssa kahdestaan "huoneessamme" ja muu suku pitää sitä outona. Minkä minä sille voin että olen ujo ja epäsosiaalinen?

Otti muuten mies illalla nokkiinsa kun sai tietää, että minä ihan julkisesti mollaan heidän sukuaan. No, kai minäkin saan ilmaista mielipiteeni, eikä kaikista ihmisistä tarvitse tykätä.

Yksi asia vielä, mitä avopuoliskoni perhe tekee, on armoton tuputtaminen. Tuputetaan ruokaa, tavaroita, ties mitä. En oikein pidä sellaisesta. Jos minä tarvitsen jotain, minä otan itse tai pyydän. Jos ollaan kolme päivää vaan syöty ja nukuttu, niin ei sitä tarvitse alkaa kummastelemaan, miksi ei yhtäkkiä enää olekaan nälkä. Miksi ihmiset eivät ymmärrä, että olemme jo aikuisia (20 ja 24 vuotiaat) ja pärjäämme ihan itse, ja jos jotain tarvitsemme, voimme sitä ihan itse pyytää.

Ja kun koko suku on aika materialistista porukkaa. En ymmärrä, miksi pitää olla aina kaikkea hienoa tavaraa, vaikka vanhaakin on yllin kyllin, ja sitten sitä vanhaa heitetään pois (tai tuputetaan meille) ja itselle tulee huono omatunto siitä, kun toiset vaan kuluttavat. Oma sukuni ei ole niin rahoissaan, että uusia puhelimia, kodinkoneita ja muuta vastaavaa tulisi joka vuosi, omat vanhempani ovat odottaneet jo kymmenen vuotta sitä, että olisi varaa ostaa uusi sänky, mutta eipä siihen ole rahaa liiennyt. Se näkyy myös siinä, etten itse saa joululahjaksi mitään kovin kallista, äitini ei kustanna minulle 1700 euron tietokonetta, eivätkä vanhempani luultavasti pysty tuota etelänmatkaanikaan maksamaan, joten joudun itse opintotuesta pihistämään.

Meillä ei onneksi ole ollut mitään siivouspainostusta. Kotimme on vähän hujan hajan, mutta koska se ei minua suuremmin haittaa, ei sen pitäisi muitakaan haitata, sillä muut eivät asu täällä.

Tuottaako mankeloiduissa lakanoissa nukkuminen huonoa onnea? Siitäkö tämä kaikki siis johtuukin? Onneksi nykyisiä lakanoitamme ei mankeloida.

Oli pakko vielä lisätä hieman juttua kun luin nämä uudet viestit. Varsinkin kun Uinéniel kirjoitti että meni reilu 2 vuotta, että kehtaa olla ottamatta ruokaa jne vastaan.

Itse kun en oikein kauheasti kumartele ketään, en koulussa, en töissä enkä ihan hirveämmin missään muuallakaan, joten olen kyllä sanonut rohkeasti aina rehellisesti jos en jotain halua tai en syö.
Eipä ole tosin sen kanssa ongelmia ollutkaan, huumorilla kun hieman höystää juttua niin kyllä on kaikki ollut aina ihan ymmärtäväisiä eivätkä tuputa. Anoppi jopa heitti viimeksi vitsiä takaisin kun kerroin että en oikein noista vihanneksista perusta.

Ehkäpä olen vain onnekas sitten tässä asiassa, tai sitten ihmiset ottavat minut eri tavoin kun sanon aina kaiken rehellisesti ja suoraan.

Icegorn sanoi:

Oli pakko vielä lisätä hieman juttua kun luin nämä uudet viestit. Varsinkin kun Uinéniel kirjoitti että meni reilu 2 vuotta, että kehtaa olla ottamatta ruokaa jne vastaan.

Click to expand...

Siis lähinnä siihen, että osaa sanoa sen luontevasti huolehtimatta anopin reaktiosta. Ei, en sentään pakolla syönyt silloin alkuaikoinakaan

Juu, no sen kyllä uskon. Ja siis sitä ajattelinkin näin. Itsekin tuossa nimenomaan tarkoitin sitä, että kun puhun niin en ajattele reaktiota vaikka sitä voisi normaalilla järjellä ehkä toisinaan ajatellakin.

Äh, nyt meni kyllä niin sekavaksi että parempi lähteä töihin.