Onko rokkarin luomistyö kaarimainen?

Tässä iltana eräänä höpisin elokumppanini kanssa ennen nukkumaan menoa muutamista meidän pitämistämme bändeistä ja totesimme että aika monella on selkeästi havaittavissa sellainen nousu musiikillisessa hyvyydessä, sitten tullut pankinräjäytyslevy jonka jälkeen joko taso on hiipunut tai sitten vain toistolla tapettu.

Jotkut bändit joitten ura on jatkunut vuosikymmeniä ovat onnistuneet nousemaan uudemmankin kerran, mieleen tulee itselle lähinnä Aerosmith, joka pukkasi kaksi mielettömän hyvää levyä uransa suht alussa (Toys in the Attic ja Rocks) ja sitten hengaili musiikillisessa suvannossa kunnes nousivat yhtäkkiä uudestaan yhdeksänkymmentäluvulla ja julkaisivat toinen toistaan parempia levyjä kolme ja taas nössööntyivät (Pernament Vacation, Pump ja Get a Grip.

Tämä tuli taas mieleeni kun kuuntelin Marilyn Mansonia ja häneltä/heiltä Mechanical Animalsia. Mekano elukat on mielestäni aivan mielettömän hieno levy ja vielä parempi kuin Anticrist Superstar joka sitä edelsi, mutta auttamattomasti seuraavat MM:än tekemät levyt ovat olleet jotenkin niin pirun pliisuja. Tai Apulanta joka teki ehkä hienoimman suomalaisen rock-levyn (Aivan Niin kuin kaikki Muutkin) selkeän nousun myötä, mutta sitten vajosivat festarirenkuttajiksi (hyviksi sellaisiksi, mutta mitään Aivan Niin Kuin Kaikki Muutkin tasoista mestaruutta heillä ei ole enää nähty).

Eli onko tämä jotenkin luonnollista kasvua, kukkaan puhkeamista ja sitten hiipumista? Oliko Sick Boy oikeassa Trainspottingissä puhuessaan samasta asiasta?

Vai johtuuko tämä siitä että kun rokkipändi saavuttaa huippunsa tulee mukaan kaikkia muita juttuja, jullkisvaimoja, bileitä, päihteitä ja ahneita managereita? Ja ovatko rokkarit siinä vaiheessa vieraantuneet siitä jostain joka antoi siemenet mestariteoksille?

Vai onko tässä kyseessä kylmästi sama juttu kuin siinä että Edison teki keksintönsä alle kolmikymppisenä ja Einstein julkaisi Annus Mirabiliksensa 26 vuotiaana? Apiksen jätkät oli Aivan Niin... aikaan 24 vuotiaita, Aerosmithin jätkät 27 vuotiaita Atticin ja Rocksin aikaan, Marilyn Manson 29 Mechanical Animalsin aikoihin...

Minä olen ainakin ollut huomaavinani täsmälleen samaa. Että bändin eka levy (tai ekat levyt) on sellainen ihan jees, lupailee paljon, mutta ei vielä ihan täydellinen. Ja sitten räjähtää, tulee pari tai kolme upeaa levyä ja sitten alkaa läsähtäminen. Pätee ainakin metallibändeihin. Stratovarius teki parhaat levynsä 90-luvun lopulla, ensimmäiset levytkin olivat hyviä, mutta eivät ihan sitä parasta. Ja 2000-luku on ollut bändillä pelkkää laskua.

Toisaalta, voi olla että tämä johtuu myös kuuntelijasta itsestään. Usein se levy, jonka on kuullut bändiltä ensimmäisenä, on se kaikkein paras. Mikään sen jälkeen tuleva ei kuulosta enää yhtä hyvältä. Vanhempi on aina parempi.

No totta kai siinä käy läsähtäminen. Ongelma on siinä, että kun on itse kuunnellut "upeina" levyinä niitä toista ja kolmatta levyä, ei oikein jaksa innostua, jos bändin tyyli muuttuu. Toisaalta, jos tyyli EI muutu, koko hommaan kyllästyy. Joten tietynlainen romahdus tapahtuu ainakin mielikuvallisella tasolla joka tapauksessa.

Itse muistan nyt tähän hätään kaksi bändiä, jotka ovat nousseet "suosta", ja tehneet hienoa musiikkia vielä laskun jälkeenkin: Deep Purple ja Jethro Tull (eli Ian Anderson, ja ehkä myös Martin Barre, jostain laskien). Tämä kuitenkin tapahtuu näin ihmisiässä mitattuna jo todella pitkässä juoksussa, molemmilla bändeillä on ikää jo neljäkymmentä vuotta. Ja huomattavaa tietysti on, että Jethro Tullissa porukkaa on lapannut kuin hypermarketissa ikään. Auttamatta on silti fakta, että 80- ja 90-luvuilla orkesteri teki järkyttävää sontaa. Deep Purplen taas vapautti uuteen nousuun kitaristin vaihto ja tauko. Ja tietysti voi olla, että seurattuaan muotia aikansa he päättivät kääntää kelkkansa tavallaan taas omaan suuntaansa.

Mutta totta on, että ei ne myöhemmät levyt enää kuulosta samalta. Tuottajat, soittajat ja soittimet vaihtuvat. Aika muuttuu, tyylit ja muodit muuttuvat. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yleisesti ottaen lähinnä black metalin kuuntelijat voivat varmasti olettaa saavansa "taattua tavaraa" ostaessaan levyn. Mutta ei siitä sen enempää.

Dio ei ainakaan ole hiipunut minnekään. Miehen sooloura on 80-luvulta tähän päivään ihan täyttä tykkiä. Ainakin Magica ja Killing the Dragon yltävät mielestäni samalle tasolle, kun Dion klassikkolevy Holy Diver. Mutta Dio onkin supermies, joka ei varmaan kuole koskaan

Tuosta tuli muuten mieleen, että ainut hyväksyttävä ikä kuolla (rokkarille) on 27. Esimerkkejä löytyy, ensimmäisenä mieleen tulevat Jimi Hendrix ja Kurt Cobain. Jos ei kuole 27-vuotiaana, silloin on elettävä ikuisesti.

Iron Maiden on toinen bändi, joka on onnistunut tekemään ihan täyttä tavaraa koko historiansa ajan. No ehkä Fear of the Dark on jonkinlainen poikkeus, mutta se laskettakoon yksittäiseksi hairahdukseksi. Bändiä ei haitannut edes laulajan vaihtuminen, vaan Blazen kanssakin Steve ja kumppanit onnistuivat tekemään kaksi loistavaa levyä. Mielestäni The X-Factor onkin Maidenin toiseksi paras levy. Brucen paluu tietysti toi hommaan aivan uutta meininkiä, jonka huipentumana voitaneen pitää uusinta levyä A Matter of Life and Death.

Mutta kyllä tuossa jotain perää tietysti on tuossa Roarkin teoriassa. Useimmat eivät voi vaan pysytellä huipulla ikuisesti, eivätkä toisaalta osaa lopettaa silloin kun ovat huipulla. Se on ihan luonnollista.