osaatko kuunnella toista?

Minä ajattelin kysäistä tälläistä että osaatteko kuunnella kaverianne,vanhempianne,tuttavianne?

minä rakastan kuunnella muiden ongelmia tai asioita nyt ihan muuten vaan vastailkaapa tähän.

d( ó.ò )b

Minulle usein nuorempana käynyt niin, että kaikki aina kertoo minulle kaikkea ja tokihan kuuntelen, mutta sitten kukaan ei kuuntele minua. Sen pitäisi toimia aina molempiin suuntiin. Rippituolina olen toiminut monelle kamulleni elämäni varrella, ja nykyään osaankin profiloida ihmisiä sekä ongelmia aika hyvin.

On olemassa ihmisiä, jotka ovat hyviä kuuntelijoita, jotkut jopa myös itsetietoisia, empaattisia ja sillä oikealla tavalla auttaviakin ja sitten on toisaalta myös olemassa näitä tietyn tason masokistisia hyysäreitä jotka eivät kuuntele sitä mitä heille sanotaan, vaan pystyvät erottamaan vain lähinnä ilmeisesti jotenkin sen, olisiko jokin heidän pirtaansa sopivasti "vialla". Yrittäessään kovasti olla tehokkaita pikku puuhapeikkoja, saaden ehkä siitä jonkinlaista voimakasta tyydytystä kehittymättömälle itsetunnolleen, he ovat äärimmäisen alttiita ulkoa päin tulevalle tuhoisalle hyväksikäytölle, koska eivät osaa sanoa ei juuri kenellekään apua pyytävälle ja väsähtävät lopulta kasaan käsittämättömiin mittasuhteisiin imemänsä taakan alla.

Eräs toinen tuttuni taas on peruspositiivista ulospäin esittävä pikku partiopoika -tyyppi, joka elää elämäänsä toistaen kauan sitten opittuja kehdosta hautaan -kuvioita, silti tosin suhteellisena kontrastina alituiseen manifestoituvalle ja "oikeistolaisin" vastavedoin tietenkin peitellylle hyväntahtoisuudelleen. Kuuntelukykyä ja valinnanvaraista kykyä asettua toisen asemaan ei hänenkään luonteestaan kuitenkaan tunnu oikeasti juuri löytyvän.

Aito ja elämän julmuuden usein lopulta hautaama empaattisuus ei selvästi myöskään ole enemmistön vaistoissa viehättävä ominaisuus väärällä sukupuolella. Tämäkin on luonnon luomaa turhuutta, koska itsekkyyttä voivat oppia tai pikemminkin sallia nostettavaksi aika tavalla kaikki, mutta toisen asemaan asettautumista ei juuri kukaan ellei sitä saa tällä pikkuruisella pallolla tietyssä rustonkehittymisajassa lahjaksi. Tosin olen aikuistuttuani huomannut eroottisen rakkauden olevan aidosti (muilla) aikuisilla eri tavoin sidoksissa mm. vihantunteeseen, joten edeltävästä vääjäämättä seuraava konfliktin syntyminen lienee jossain darwinistisessa mielessä loogista, vaikkakin tietysti yhteiskunnan pinnalla kelluvien ja lasten kasvatuksessa käytettävien mantrojen vastaista.

Minä en varmaan muuta sitten teekään, kun kuuntelen toisia. Äiti on aina sanonut, että jo lapsena olin aina hyvin hiljainen, samalla kun iso- ja pikkusiskoni puhua pälättivät sen minkä kerkesivät. Ja minä sen kun katsoin heitä kiltisti kuunnellen.

Nykyäänkin olen ihan samanlainen. Annan toisten puhua ja kuuntelen itse. Puhun oikeastaan aika vähän.. Eikä siitä ole mitään haittaa, paitsi silloin, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Vaikka ei sillä, että minua hiljaisuus mitenkään haittaisi, mutta entäs sitä toista osapuolta sitten?

Minulla on kai jotain sympaattisia vaikutuksia muihin, koska kaikki tulevat aina kertomaan murheistaan juuri minulle. Osaan kuunnella todella hyvin, en hauku tai toru, mutta osaan kuitenkin palauttaa turhasta murehtivan takaisin maanpinnalle. Osaan takoa järkeä ystävieni päähän, ja lähes aina onnistunkin siinä. Kuunneltuani heidän ongelmiaan osaan yleensä antaa jonkin neuvon, tai sitten muuten vaan "lukea rivien välistä" ja helpottaa sillä toisen oloa.

Kai sitä sitten voisi kutsua synnynnäisenä taitona.

Harva tulee kertomaan minulle ongelmistaan, tai ylipäätään mistään, harvoin omat luokkakaveritkaan moi sanovat. Paras ystäväni, joka asuu kolmen tunnin ajomatkan päässä sen sijaan tuntuu luottavan minuun täydellisesti ja minusta on mukavaa että hän puhuu minulle kaikesta ja todella antaa minun kuunnella. Minä kun en yleensä paljon puhise. Olen mielestäni ihan hyvä kuuntelija, on mukavaa kun joku joskus päästää oman päänsä sisään ja vastaavasti kuuntelee omia juttujani.
Jos näen vaikka välitunnilla jonkun luokkalaiseni yksin ja menen juttelemaan, yleensä tämä vain sanoo että on huono päivä eikä annan minun kuunnella enempää, kun maasta aina tuntuu löytyvän jotain tavattoman kiinnostavaa sillä hetkellä, kun mä astun kuvioihin. Olen melko empaattinen ihminen ja pystyn kuuntelemaan, kukaan ei vain halua puhua minulle.

Ihmiset puhuvat mulle melko helposti ongelmistaan ja saankin usein toimia kuuntelevana korvana. Monesti mua on jopa sanottu hyväksi kuuntelijaksi. Tämä on kuitenkin hieman ristiriidassa sen kanssa, mitä itse olen asiasta mieltä.
Vaikka kuuntelen muiden murheita mielelläni, mulla on aina sellainen olo, että vaikutan muiden silmissä välinpitämättömältä. Tuntuu myös, etten koskaan osaa sanoa juuri mitään, mikä helpottaisi kulloisenkin kuunneltavan oloa.
Siitä huolimatta, että koitan aina olla valmis kuuntelemaan muiden murheita, en osaa itse oikeastaan kertoa ongelmistani muille, lukuunottamatta joitain pintapuolisia, ei-niin-vakavia huolia.(Tämä onkin sitten aiheuttanut enemmän tai vähemmän ongelmia...)