Paluu Litbridgeen - pelitopic

Paluu Litbridgeen - Luvut 1 ja 2:

Luku 1

Eletään loppukesän viimeisiä päiviä, en tässä kerro missä päin maaimaa, ja syksyn pimeyden saapuminen on kaikkien nähtävissä. Idyllinen pikkukaupunki Litbridge lepää yön pimeydessä. Laulaja Felipa Zodana katselee ikkunasta yrittäen saada unta: hän valmistautuu jännittyneenä huomiseen, debyyttialbuminsa julkaisupäivään. Ratsastaja Marco Volossur on myös jännittävien asioiden äärellä: huomenna alkaisivat karsinnat maanosan arvostetuimpiin kisoihin, ja hän lähtisi ensimmäistä kertaa ikinä Puh-hevosensa kanssa ennakkosuosikkina. Eivätkä nämä kaksi ole suinkaan ainoita, joilla on huomenna edessään suuri päivä.

Sateen kastelemalla kadulla eräs kissa havaitsee merkillisen hyönteisen, jonka nähdessään harvinaisten eliöiden tutkija Sam Solsson olisi takuulla huutanut ”Helei!” ja rynnännyt löytönsä kanssa muitten asiantuntijoiden pariin. Mutta Sam vetelee juuri nyt hirsiä toisella puolella kaupunkia, kenties hänkin autuaan tietämättömänä mitä yö voisi tuoda tullessaan.

Joskus kello kahden ja kolmen välisenä aikana alkaa tapahtua. Jos joku olisi vielä hereillä, näkisi hän katulampun ympärillä kokonaisen parven näitä eriskummallisia hyönteisiä, jotka lopulta hajaantuvat. Kukin hyönteinen ujuttautuu jonkun kaupunkilaisen kotiin ja alkaa surista hiljaa (jos sitä surinaksi voi kutsua).

Aamulla Felipaa, Marcoa, Samia ja muutamaa muuta kaupunkilaista kohtaa suuri järkytys: he heräävätkin suuren vaaleanpunaisen kankaan päältä, joka näyttää jatkuvan yhtä pitkälle kuin valtameren ulappa kotopuolessa. Taivas on kauttaaltaan vaaleanvihreä. Äkkiä jokin tuntematon voima nykäisee kankaan heidän altaan pois, ja alta paljastuu maaperä, joka vaikuttaa sekin varsin eriskummalliselta. Ainoa, joka vaikuttaa edes hieman ilahtuneelta on Sam, joka samoin tein bongaa lähistöltä tuntemattomia perhosia.

Mitä oikein tapahtui yöllä, ajattelee moni. Silloin esiin astuu kaveri, jolla on selkeästi enemmän tietoa kuin muilla, ja alkaa puhua!

Luku 2

Esiin astunut puhuja on Lisa Rummot, Litbridgen koulun opettaja:

"Kuulkaa te kaikki minua! Voin selittää, mitä tapahtui, sillä opettajana kuulin taannoin että näin voisi jollekin käydä. Paikka, jonka maaperällä nyt seisotte on Farville, ja sen asukkaat ovat kaapanneet teidät tänne. Miksikö? En tarkkaan tiedä, mutta arvelen että meidän taitomme, tietämyksemme ja pätevyytemme ovat heitä kiinnostaneet. Farvilleläisillä on kyky muuttaa muotoaan oikeastaan miksi tahansa, veikkaan että ne eilen tunkeutuivat Litbridgeen jonkinlaisina pieninä eläiminä. Nyt näyttää siltä, että kukin kaappaaja on naamioitunut joksikin litbridgeläiseksi. Emme pääse täältä kotiin ilman farvilleläisten apua, joten minulla on suunnitelma. Kaivetaan ensin syvä kuoppa, ja sitten joka päivän päätteeksi voisimme yhteistuumin päättää, kenet porukasta kuoppaan vangita. Jos lopulta ilmenee, että kaikki kaappaajat on vangittu kuoppaan, voimme kiristää heitä viemään meidät takaisin Litbridgeen."

Kaikki taputtavat Lisan hienolle puheelle. Samassa paikalle saapuu kumma olento, joka näyttää samaan aikaan sekä hevoselta että käärmeeltä. "Terve! Olen Charx Farvillestä! Minä haluan auttaa teitä pääsemään kotiin, koska se olisi mielestäni oikeudenmukaista."

Nähtäväksi kuitenkin jää, onko tuohon otukseen luottamista...



Hyvisten johtaja on siis Samooja, Lisa Rummot.

Mukana olevat pelaajat (10/10):

@Jaamar - Santino Falana
@Sidhiel - Tim
@Tik - Felipa Zodana
@Samooja - Lisa Rummot
@Hanaco7 - Marco Volossur
@Laichalaf - Sam Solsson
@CAPS - Laura Hale
@Usva Utuinen - Rosamunda Shepherd
@Olórin - Charx
@Súlien - Tosh Rilsey

Ja arvoisat pelaajat, peli on alkanut! Aloittakaa siis keskustelu! Ensimmäinen pelipäivä päättyy sunnuntaina 3.9. klo 20:00.

Felipa menee tomerasti seisomaan Charxiksi esittäytyneen otuksen eteen ja nostaa kätensä puuskaan (ja pistää samalla kynsillään neljä syvää haavaa kumpaankin käsivarteen mutta päättää olla välittämättä tuskasta). Hän tiiraa Charxia jäljelle jääneellä silmällään, karaisee kurkkuaan ja puhkeaa puhumaan:

”Hei, Charx! Sinäpä olet hauskannäköinen olento. Vähän niin kuin hevonen ja vähän niin kuin käärme. Hassua, miten joku voikin näyttää yhtä aikaa kavioeläimeltä ja matelijalta. Siinä ei oikeastaan ole mitään järkeä, mutta täällä se tuntuu jotenkin oikealta, jos ymmärrät.

Mutta asiaan! Minulla on huomenna tärkeää menoa aivan muualla kuin täällä, joten jos tosiaan haluat auttaa, hanki meille lapio. Kiltti, pliis!”

Felipa nykäisee kyntensä irti käsivarsista, joista alkaa ryöpytä verta. Hän pyörtyy verenhukasta ja rojahtaa maahan. Hello Darkness, my old friend, lepattaa viimeinen ajatus kun hän vaipuu pimeyteen. Suuri kotka liitää taivaalla. Ei, se on toinen tarina, vai onko? Thorondor, sinäkö?

Suurehko rotta kipittää Felipan luo ja alkaa kuiskia kiivaasti jotakin hänen korvaansa. Vai syökö se hänen korvalehteään?

Tim yrittää pysyä sivummalla, erakko kun on, ja koska suuret ihmisryhmät ja uudet oudot tilanteet aiheuttavat ahdistusta. Hän kuitenkin vilkuilee paikalle saapunutta olentoa ystävällisen uteliaasti. Kuitenkin Tim on itse liian ujo mennäkseen esittäytymään tulokkaalle, tai edes muulle ryhmälle. Hän tunkee kädet taskuihinsa ja nyppii partaansa tai rastoittuneita hiuksiaan. Ehkä olisi ollut parempi jäädä kotiluolaansa, hän miettii.

Kuitenkin uusi tilanne vaikuttaa ihmeelliseltä, ja luonnon keskellä asuvana ukkona hän arvostaa myös sitä, miten paljon uusia ja erilaisia kasveja ympärillä on. Niitä olisi kiinnostavaa päästä tutkia lähempää, samoin kuin ehkä perhosia.. Ja ehkä Samille, sille biologille olisi kiinnostavaa puhua näistä uusista havainnoista ja vertailla niitä sitten kotona oleviin. Se vaatisi kuitenkin puhumista, ja Timiä ujostuttaa nyt kerrassaan niin paljon.

Samassa Tim huomaa Felipan pyörtyvän ja veren valuvan tämän käsivarsista, ja miettii itsekseen "hemmetti nyt sentään näitä maailmantuskaa potevia taiteilijanalkuja", mutta menee silti auttamaan. Onneksi Felipa ei näytä pahasti loukkaantuneelta, ja jonkinlainen ruohomätäs esti tämän päätä kolahtamasta kiveen. Tim huomaa rotan, ja toteaa itsekseen että "onhan tämä nyt vähän outoa mutta kaipa sitä on pakko auttaa", ja yrittää herätellä Felipaa.

Puheensa jälkeen Lisa kiiruhtaa etsimään jälkikasvuaan. Ovatko lapset päätyneet myös Farvilleen vai jäivätkö he Litbridgeen? Helpotuksekseen Lisa löytää Monan, Pontuksen ja Jaakobin väkijoukon seasta. Pojat ovat löytäneet jonkin pienen koppakuoriaista muistuttavan ötökän, jota he tökkivät kepeillä.
"Täällähän te olette. Jättäkää pojat se ötökkä rauhaan, emme tiedä mikä se on ja onko se myrkyllinen. Tulkaa lapset, tännepäin, mennään katsomaan jos löytäisimme jostain jotain ruokaa teille ja jonkinlaista yösijaakin tarvitaan ennen illan tuloa jos emme pääse tänään täältä kotiin."

Rosamunda toipuu nopeasti säikähdyksestään ja jännittynyt ilo täyttää hänen mielensä. Jospa hänet vihdoin huomattaisiin. Hän ei osaa pelätä, sillä usko Jumalan suojelukseen on niin voimakas. Rosamunda katselee uteliaana ympärilleen. Hän on aina ajatellut, että hänen suuri Jumalansa on varmasti luonut elämää muuallekin. Charxiin Rosamunda suhtautuu kuitenkin epäilevästi, sillä käärme on Raamatussa pahuuden symboli. Sydän hurjasti lepattaen hänen rinnassaan hän lähtee seuraamaan Lisaa tämän puheen jälkeen, mutta se tulee niin luonnostaan, olla toisen rinnalla tukijana suuressa tehtävässä.
"Hei Lisa, minä olen Rosamunda Shepherd, edesmenneen pastorin vaimo. Sinä puhuit viisaasti. Olen kanssasi." Rosamundan empaattinen ja tarkkanäköinen luonne on myös havainnut Monan väsymyksen.
"Kenties voin olla avuksi myös lastesi kanssa?"

Sam Solsson on luonnontutkijana huomattavan hämillään tästä ilmestyksestä, joka ei sovi mihinkään hänen tuntemaansa eliöiden luokittelujärjestelmään. Lähimmäksi vertailukohdaksi hän löytää muistinsa syövereistä enkeleiden, taruolentojen ja pikkupirujen luokittelun jonka joku keskiaikainen munkki oli sienipäissään laatinut myöhäisinä vuosinaan. Sam muistelee että siinä vaiheessa munkki olisi ollut likimain sokea joten hänen näkynsä tulkittiin aidoiksi. Tällaista elävää ei kuitenkaan hänen pikaisesti vilkaisten selaamasta opuksesta löytynyt, vaikka monenmoista kummaa kuvaa siinä olikin. Hän keskittyy hyönteisiin ja yrittää löytää yhteneväisyyksiä Litbridgen eliöstöön. Rotta on rotta täälläkin.

-Fairville? Mutta minun piti mennä tänään tallille ottamaan vastaan kengittäjää - kuka Puhista nyt huolehtii? Hän on arvonsa tunteva ja herkkäsieluinen, eikä varmasti ilahdu siitä että joku muu huolehtii Hänestä! Eihän kukaan muu edes osaa valmistaa Hänen aamupalaansa juuri oikealla tavalla.

Laura vilkaisee Lisan ja Rosamundan suuntaan, ja toivoo ettei häntä pyydetä ainakaan lastenhoitoavuksi - nelijalkaiset lapset ovat enemmän Lauran mieleen. Kuitenkin ruoan ja yösijan etsiminen kuulostivat järkeviltä, joten hän tyytyy seuraamaan heitä vähän matkan päästä. Kuopan kaivuu? Laura arveli voivansa olla avuksi edes siinä, kun oli tottunut heiluttamaan talikkoa tallilla. Mistähän löytyisi lapio?

Lisa pysähtyy kun Rosamunda puhuttelee häntä.
" Voi kiitos, ihanaa kun tarjouduit avuksi! Voisitko katsoa näiden lasten perään hetken aikaa, kun yritän selvittää.... krrhm..paikalliselta väestöltä lisätietoja siitä, missä me olemme ja mitä on tapahtunut. Tärkeintä olisi päästä takaisin kotiin Litbridgeen mahdollisimman pian ennen kuin kenellekään sattuu mitään tässä oudossa paikassa".

"Mona, auta tätä kilttiä rouvaa kokoamaan kaikki lapset yhteen paikkaan, missä heitä on helpompi valvoa. Esimerkiksi tuon suuren puun juurelle tuolla".

"Pojat! Nyt loppuu se hyönteisten tökkiminen ja ympäriinsä päättömästi juoksentelu. Totelkaa siskoanne ja rva Shepherdiä. Pojat, kuunteletteko te minua laisinkaan, nyt loppuu se hölmöily! Kuinka monta kertaa se pitää teille toistaa. Pojat, nyt ihan oikeas......."

Lisan ääni heikkenee kuulumattomiin kun hän säntää kahden rasavillin poikansa perään motkottaen näille jatkuvana virtana komentoja.
Mona jää seisomaan Rosamundan viereen ja katsoo häntä kysyvästi. Mitäs nyt tehdään?

- Kaikki on mennyttä! Meidän piti ottaa osaa huomisiin kilpailuihin, mutta nyt olemme jumissa Farvillessa ja voitto menee taatusti jollekkin toiselle!!

Marco kääntyy Lauran puoleen.

- Kyllä toiset tallilla huomaavat meidän kadonneen, ja hoitavat Puhia. Siitä ei tarvitse huolehtia, toivon.

Rosamunda miettii hetken ja vastaa Monalle.
"Hmm..en ole varma. Mistä pojat pitävät? Missä he ovat hyviä? Ehkä auttaisi jos järjestäisimme heille tekemistä? Jotain missä he kokisivat olevansa tarpeellisia..hmm..lähes sankareita?"

Tim yrittää edelleen herätellä Felipaa ja hätistellä rottaa vähän kauemmas. Hän kuitenkin mutisee että "ilman tuollaisia karkailevia lapsia täältä voisi ehkä päästä kotiinkin joskus... silloin kun minä olin nuori, tuollaista päänvaivaa ei olisi saanut aiheuttaa vanhemmilleen." ja tuhahtaa. Tilanne uhkaa muuttua yhä enemmän sekopäiseksi, mutta ehkä tämä vielä jotenkin selviää ja Tim pääsee takaisin luolaansa kauaksi muista ihmisistä. Tai olennoista. Ylipäätään sellaisista, jotka puhuvat ja kävelevät ja esittävät tärkeää.

"Kuka? Mitä? Missä? Tsäh tsäh, yks kaks, yks kaks, kuuluuko?"

Felipa nousee istumaan. Sitten hän on hetken vaiti, hänen kasvoilleen lankeaa varjo ja hän sulkee silmänsä. "Voi! Kynnet käsivarsissani!" Hän koskettaa runneltuja yläraajojaan. "Ei, ei!" hän sanoo ja avaa silmänsä. "Mitä minä puhun? Olenko nähnyt unta. Mihin sinä jouduit, Thorondor?"

Felipa puistelee päätään kuin täiden vaivaama koira ja nousee seisomaan. "Vilpitön kiitokseni kaikille, jotka auttoivat tyrehdyttämään verenvuotoni (mon.) ja asettivat minut kylkiasentoon. Mutta kuten aiemmin sanoin, meidän - tai ainakin minun - on päästävä pois täältä ja jos siihen päämäärään (onpa monta ä-kirjainta yhdessä sanassa!) päästäksemme meidän on kaivettava kuoppa (kuten kuulitte) hankkikaa lapio! Lähtisin itse etsimään, mutta huippajuttaa vielä julmetusti. Pimeyteen vajoamiinen vie veronsa, uskokaa pois. Minulle sitä sattuu tuon tuostakin syystä jos toisesta."

"Mutta mitä tässä enempiä jaarittelemaan. Kysyisin vielä vain kahta asiaa: oletteko nähneet majavaa muistuttavaa rottaa? Minulla on sille asiaa. Ja toisekseen, onko kenelläkään kynsisaksia? Tai ehkä paremmin voimapihtejä? Ai peijoona, kylläpä rupesi kutittamaan nenää."

Felipa alkaa kummemmin miettimättä kaivamaan vasenta (sitä kutiavaa) sierainta. Saman tien nenästä turskahtaa veriryöppy ja Felipa kiljaisee kuin syötävä: "Juhuhuu, aijaijai, uaah, skiitskiitskiit!"

Santino istuu maassa ikänsä huomioiden erikoisen notkeassa asennossa (jalkapohjat maata vasten lähellä hyvin muodostuneita pakaroitaan ja polvet kohti taivasta) ja nojailee kyynärpäitä polviinsa. Katse on luotu alas ja hän on työntänyt sormensa kiharan harmaan hiuspehkonsa sisälle. Katse harhailee maassa hänen edessään ja hän mutisee itsekseen.
"Perché ora? Bella serata, ho lasciato la pentola sul fuoco e la bottiglia di vino aperta sul tavolo. Devo aver dimenticato di aprire i barattoli di vernice e quando torno, tutto è duro come la roccia e inutilizzabile."
Italian taidepiireissä hän on nähnyt kaikenlaista ja varsinkin nuoruudessaan kun viiniä nautittiin aamusta iltaan, mutta tämä on nyt kyllä ehkä vanhalle miehelle vähän liikaa. Tosin ympäristö on varsin inspiroiva. Erikoiset värit ja olennot...
Samassa hän huomaa, että hänen raidalliset housunsa ovat haaroista ratkenneet ja sydänkuvioiset kalsarit näkyvät. "Dio mio!!" Hän vetäisee äkkiä jalkansa yhteen ja kietoo kädet polviensa ympärille vilkuille samalla ettei kukaan vain huomannut tätä mahdottoman noloa yksityiskohtaa hänen vaatetuksessaan.
Olisikohan kenelläkään sattumalta mukana neulaa ja lankaa.

Laura, jonka taskut ovat yleensä täynnä kaikkea tarpeellista, huomaa Santinon punastuttavan pulman. Hän kaivelee hetken ja mutristaa suutaan tyytyväisenä, kun oikea tavara osuu sormiin. ”Prego signore”, hän kuiskaa ja ojentaa hakaneulan.

Sitten hän kääntyy muiden puoleen ja sanoo, ei erityisesti kenellekään.
”Ymmärsittekö te siis että miten tuo Charx-olento pystyy auttamaan meidät pois täältä? Ja niin kuin heti vai, vai koska?”

Charx katsoo kummissaan edessään kaatuilevaa laulajaa, ja katselee sitten kaikessa rauhassa ympärillään pulisevaa väkijoukkoa. Kuullessaan kimeän äänen edestään hän katsahtaa jälleen maassa istuvaa laulajaa, mutta kääntää turpansa kohti punapäätä ja virkkaa kaikessa rauhassa: "Ymmärtäkää toki tämä, en minä tänne teitä tuonut, enkä täältä teitä pois vienyt, en teidän tänne tahdo jäävän, vaan en teitä pois taida viedä. Moni teidät tänne on tuonut, moni teidät pois on täältä vievä, moni teidän tänne tahtoisi jäävän, vaan et te toki sitä siedä. Vaikka teidät pois taitaisin viedä, muut taitaisivat takaisin tuoda. Miksi siis teidät pois veisin, kun en teitä tänne tuonut, kun muut teidät tänne tahtoitvat tuoda, eivätkä teitä tahdo pois viedä?"

Antamatta muille suunvuoroa Charx jatkaa laulajalle: "Lapiota teille minulta pyydät, muidenkin puolesta puhunet, montakin lapiota ehkä tahtonet. Lapiota kovin kaipaat, niin ainakin vaatien lausut, vaan näen ettet sitä kaipaa. Pois täältä sinäkin kaipaat, muiden puolesta puhunet, monikin pois ehkä tahtonee. Et siis lapiota kaipaa, pois täältä kovinkin, vaan ei lapio täältä pois saata, ei kuoppaa kaivamalla pakene. Älä siis lapiota minulta pyydä, älä myöskään pois viemään, sillä en teille kuoppaa kaivaisi, enkä teitä täältä pois veisi. Vaan tietääkää tämä, toki teille lapion lainaisin, teille kuopan myös kaivaisin, kuin myös teidät pois veisin, jos vain niin tekisin. Vaan en niin tee, en teille lapiota lainaa, en teille kuoppaa kaiva, enkä teitä pois vie, kun ei siitä mitään hyötyä olisi. Näet teille lapion lainaisin, teille kuopan kaipaisin, teidät täältä pois veisin, jos siitä mitään hyötyä olisi..."

Santino ottaa kiitollisena vastaan hakaneulan. Hän kääntyy selin kaikkiin muihin ja alkaa istuallaan näpertää hakaneulaa haaruksiinsa. Sitten hän tulee ajatelleeksi miltä touhu luultavasti näyttää, vilkuilee levottomana ympärilleen, rykäiseen hiljaa ja kiinnittää hakaneulan nopeasti mitenkuten paikoilleen. Sitten hän nousee pystyyn koko 176,5cm pituuteensa, puistelee roskat housuistaan (varoen ettei repäise reikää suuremmaksi) ja katselee ensikertaa kunnolla ympärillee. Hän kohtaa hetkeksi hevoskäärmeen katseen ja hätkähtää hieman oudon otuksen edessä.
Hänellä on takkinsa taskussa pieni luonnoslehtiö, kynän hän kaivaa korvansa takaa ja alkaa piirtää lyijykyäluonnosta olennosta. Tosin sille voisi lisätä yksisarvisen sarven, piikin hännänpäähän ja ehkä korostaa vähän sieraimia hurjaa ilmettä luodakseen. "Äh, ei noin paljon. Tämähän on ihan innaturale. Vaikka sitähän kaikki tämä on comunque, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan" hän sanoo pienelle pojalle, joka on hiipinyt hänen vierelleen ja noussut varpailleen katselemaan mitä mies piirtää. "Tässä sinullekin pikku artista" Santino sanoo ja ojentaa lehtiöstä repäistyn paperinpalasen ja melkein loppuun käytetyn lyijykynänpätkän. Poika ottaa ne, katsoo vielä hetken Santinon piirtämään kuvaa, osoittaa otuksen turpaa ja sanoo "tuo on kyllä ihan väärin". Sitten hän kipittää kynineen ja papereineen pois.
"Ha ragione lui" Santino huokaa ja hänen viiksenkärkensäkin tuntuvat taipuvan alaspäin kun hän lysähtää uudelleen maahan istumaan.

Tim seisoskelee reunemmalla vetäydyttyään kauemmas heräilevästä ja ilmeisesti jonkin sortin sekopäisestä Felipasta. Hän on todennut, että tässäkin paikassa voisi elää erakkona, mutta kotiinkin olisi kiva päästä. Hän jupisee, että "tuommoiset liian hätäilevät hevosenhoitajat nyt tästä puuttuikin, yrittäisipä rauhoittua, ei tuollaisella hosumisella tule yhtään mitään". Ratkenneet housut -episodi kiinnittää hänen huomionsa hetkeksi, mutta toisaalta ongelma taidettiin ratkaista. Jospa sitä uskaltaisi puhumaan joko paikalle saapuneelle olennolle tai biologille.. ehkä myöhemmin.
Charxin puhetapa herättää muistoja jostakin, mutta Tim on jo vanha ukko ja muistinsa ei ole enää yhtä hyvä, mutta siitä huolimatta puhetavassa on jotain selittämättömästi tuttua.

Charx jatkaa horinaansa tasaisella äänellä paljoa välittämättä, jos joku yrittää keskeyttää hänet. "... vaikka auttaa siis tahdon", päättää hän hetkeksi puheensa ja suhauttelee kaksihaaraista kieltään ulos suustaan.

Hän kääntyy Lisa Rummotin puoleen ja jatkaa: "On siis kuoppa kaivettava, luotava vankikolo sanot, ja oikein siinä puhut, saatava kaappaajia muutama ansaan on. Vaan ansaan heidät on saatava, vakavaan vankilaan suljettava, pakenemasta estettävä. Ei vaan kuoppaan heidän saamisensa, kaivettuun koloon sulkemisensa, heitä se ei pidättele, pakenemasta täältä pois ei se estä. Vankkaan vankikoloon heidät saatettava, vakavaan vankilaan on heidät teljettävä, jotta he eivät pakenemaan pääse. Nähkääs, rouva opettaja, oikein sanoit, kun heistä kerroit, että pieninä eläiminä saapuivat, eilen lensivät kärpäsinä, Litbridgeen pörräsivät. Muuttuvat Farvilleläiset, eivät itsenään pysyne, suureksi pedoksi kasvavat, pieneksi madoksi kutistuvat. Kuulkaas siis, te rouva opettaja, nähkääs kaikki Litbridgestä, eilen nämä olivat kärpäsiä, huomenna myyräksi muuttunevat. Kuinka siis kuoppaan heidät sulkisitte, vankikoloon vangitsisitte? Kuinka kärpäsän häkkiin sulkisitte, myyrän maahan vangitsisitte, lohikäärmeen telkeäisitte?"

Charx puhuu eikä tunnu välittävän kuinka moni häntä jaksaa kuunnella. Viimein hän vaikuttaa pääsevän asiaan: "... miksi siis kuoppaa kaivaisitte, maata lapiolla loisitte? On vankka vankila rakennettava, vaan ei teidän lapiollanne, teidän kätenne ei siihen kykene. Enkä minä teitä täältä pois voi saattaa, en tahda takaisin kuljettaa, vaan voin vankilan pykätä, turvakolon teille rakentaa. Vahvan varustuksen teen, vankilan josta ei paeta, sellin mikä pitää farvilleläiset, turvallisemman kuin..."

”Ahaa”, sanoo Felipa, ”tämä selvensi asioita paljon, liksom. Tilanne onkin paljon vakavampi kuin luulinkaan. Ties vaikka joudumme viipymään näillä mansikkapelloilla ikuisesti, liksom.

Ja siitä tuli mieleeni vielä vakavampi asia. MINULLA ON NÄLKÄ! Voisin syödä vaikka hev.... hev.... anteeksi tuota.... heviosaston tyhjäksi. Kaupasta siis, he he. Jos täällä vain olisi kauppa. Onko? Ja jos on, millä valuutalla sinne maksetaan? Ja jos ei, mistäs me syötävää hankimme? Niin! Olettekos ajatelleet sitä? Vankiloita, kuoppia, jaa jaa, kaivetaan vain ja rakennetaan ja kuihdutaan siinä sivussa kuoliaiksi. Aivan niin!"

Charx pysähtyy taas puheessaan ja havahtuu huomaamaan, että useimmat litbridgeläisistä eivät vaikuta kovinkaan tarkkaavaisilta hänen puheensa suhteen. Itse asiassa laulajaparkaa ja paria muuta lukuun ottamatta nämä ovat nämä puuhailevat kuka mitäkin. Kuullessaan valituksen nälästä hän tyytyy tokaisemaan: "Voi, neiti laulaja kuulkaas, en minä ruoaksi muuttua voi, en ruokaa eteesi tuoda. En vaikka tahtoisin, en ruoaksi muuttua voi, enkä sitä eteesi tuoda. Sillä muuta on tehtävä, tietäkää tämä, eikä ruokaa ennen työtä. Sillä työtä on tehtävä, käyn siis toimeen, ruokaa syön työn vasta jälkeen."

Sen sanottuaan hepokäärme nostaa kymmenen kyynärän häntänsä luikertelemasta sykkyrälle selkäänsä ja karauttaa raviin. Hän kiitää suoraan kohti violettia kumpua ja katoaa sen alle. Vaan pian hän jo palaa täyttä laukkaa hypäten korkeilla loikilla eteen sattuvien litbridgeläisten yli. Muutaman silmäräpäyksen ajan hän katselee ympärilleen ja suhisten käärmemäisesti. Nähdessään sopivan palan paljasta maata hän syöksähtää siihen ja laskee hännällään maahan vaaksan kanttiinsa olevan metallikuution. Hän painaa sen kaviolla kokonaan maan alle. Hän kopauttaa sitä sorkallaan kolmasti ja äkisti se kasvaa kolmikymmenkertaiseksi. Sen kansi näkyy nyt metallisena, mutta näkikuultavana kuin se olisi silkinohut.

"Kas näin, päivän työ on tehty, vankikuoppa kaivettu, vankka selli varustettu", Charx virkkoi kiertäen samalla häntäsä alleen ja laskeutuen sen päälle työnsä viereen, " Mitä sitten pitikään, kun ankara työ on valmistettu, pitävä luola rakennettu, oikeuden voittoa odottamaan? Pitikö työn perään..."