Rain dragon raapustelee

Enpä tiedä mistä idea lähti, mutta tässä tulee jotain kirjoittamaani. Taso ei ole hääppöinen ja taitavat olla teini-angsti-novelleja kaikki, mutta tällaisia meikäläinen kirjoittaa.


Tunnustus
Keittiössä, nyt,
joku huokaa, tunnustaa.
En ole lapsi.

Laahaavia askeleita ruokapöytään, sen äärelle ja sen luota pois. Vihaan aamua, mutta nyt ei tarvitse herätä. Alkaisiko äiti valittaa, jos jäisin kotiin? Ei, hän ei edes huomaisi. Sänky on niin ihanan lämmin ja koulu niin kalsean kylmä. Minä jään tänne.
Ulkopuolelta kuuluu monia askelia, ne ovat jopa hieman piristyneet. Äiti on käynyt aamuoksennuksellaan, hampaat valittavat suussa kuolemaansa. Kuinka kauan se jaksaa tuota? Käperryn tiukemmin peiton sisään, ehkä se lähtee pois, jos minä toivon niin..
Pullokassi kilahtaa eteisessä, se on jotenkin tuttu ääni. Tulee ihan lapsuus mieleen, äiti lähti joka yö pois.. Ei helvetti, missä välissä minusta tuli nostalginen? Varmaan siinä välissä, kun äiti peitteli peiton alle ja lähti ulos. Se varmaan paleli ulkona, olisi voinut vain jäädä sisälle. Ei kai, se on kai turtunut kylmyydelle ja lämmölle. Miten se jaksaa?
Joku päivä minä lennän pois, jätän tämän paikan. Vaan ensin pitäisi päästä pois sängyn pohjalta. Lattia tuntuu jalkojen alla sileältä ja kylmältä, kun nousen ylös. Ja se tuoksuu ihan astian pesuaineelta. Miten minä voisin lentää pois, eihän äiti pärjää yksin, ei ainakaan ilman minua. Pitäisi kai tunnustaa, en ole lapsi vaan huoltaja äidilleni.
Niinpä niin, jälleen yksi päivä muiden joukossa. Mietin missä penaali ja kirjat ovat, jossain vaatekasojen alla. Hmm... jos tarkasti katsoo ne muistuttavat aavikkoa, nimittäin ne vaatekasat. Aavikolla on aina niin lämmintä, joten vajoan kuvitelmiin hiekkakasojen keskelle. Ei, en lähde vielä. En jaksa. Hyvä yötä.
Minä vain kaipaan,
mutta kukaan ei usko.
Mustan takia.

Pulla pöydällä huutaa kuolemaansa, kuten minä kun mietin mitä teen. Ja me molemmat huudamme niin, ettei koulukuraattori kuule ja jos kuulisikin, sulkisi korvansa ja söisi sielunsiskoni pullan. Hänen suunsa jauhoi äsken sanoja, jotka väittivät minun olevan häiriintynyt, häpeäksi koululle. Hän pitää minua sairaana, niin hänen silmänsä minulle kertoivat.
Ulkona sadepisarat yhtyvät minun ja pullan huutoon, sillä ne itkevät. Kastelevat ihmiset, että he tietäisivät millainen paikka maailma on. Mutta se on salaisuus, sillä ihmisten pitää vain ymmärtää se itse. Minä tiesin jo pienenä, miksi täällä satoi. Taivas suri ihmisiä, ja se tuli kun sitä kutsui, kun oli surullinen. Sinä kesänä satoi paljon.
Jos minä tunnustan kuraattorille, niin putoaako äiti? Huoneen harmaat seinät kertovat viestiään, ole järkevä ja virallinen. Pudota se, niin selviät itse. Seinät valehtelevat, sillä kun minä tunnustan, he vievät minut jonnekin lämpimään, turvalliseen paikkaan. Ei äiti putoaisi, sen olen huomannut. se tuhoaisi kaikki auttajansa. Aiemmin heidän energiansa kului ja he haalistuivat, sitten he eivät enää tulleet. Niin se oli jo lapsuudessa.
Se lämmin paikka oli hyvä, ja sellaisena he halusivat minun pitävän maailmaa. Ei astianpesuaineelta tuoksuvia lattioita ja pullokasseja eteisessä, tai edes vuosia repsottaneita tapetteja, vain lämmintä. Sellaiseksi he tekivät meidän maailmamme, ja minä uskoin. Sitten äitikin tuli siihen maailmaan, siitä pienestä vihreästä ovesta. Se oli tehnyt parannuksen, ei juonut.
Heti kun he lähtivät, jäljellä oli vain minä, äiti ja kylmyys. Kaikkia ei voi parantaa, sillä maailma ei ole aina lämmin. Miksi tunnustaisin? Siihen rumbaan en lähde, sillä askeleet ovat heidän emmekä me osaa tanssia niillä. Vain kopina jäisi kaikumaan tyhjissä seinissä.
Koulukuraattori vaiensi pullan huudon, se on rauhallisessa paikassa nyt. Ja vaientaessaan sitä se näki minut, mustahiuksisen murkun. Ja sen takia se ei halua antaa minulle päättötodistusta, se luulee, että minä palvon jumalanani saatanaa. Mutta minä haluan vain lentää, ja minä lennän siihen lämpimään paikkaan, yksin.


Ensimmäinen tarina teen mitä vain. :roll:

no....

olen lukenut paljon kirjoja...ja sanon ettei tuo ole huonoimista tarinoista joita olen lukenu...mutta hiomista mielestäni oisi.No kukaan ei ole seppä syntyessään! Kirjoittele lisää! Hyvä...

Hui. Tuo oli hieno, tuo novellisi. Pidin siitä, erityisesti viimeinen kappale viehätti minua. "Koulukuraattori vaiensi pullan huudon, se on rauhallisessa paikassa nyt. Ja vaientaessaan sitä se näki minut, mustahiuksisen murkun. Ja sen takia se ei halua antaa minulle päättötodistusta, se luulee, että minä palvon jumalanani saatanaa." Tuo oli jotenkin vaan niin hauskasti kirjoitettu, vaikka hauska onkin ehkä vähän huono termi tämänhenkisen novellin yhteydessä. Ei, en osaa sanoa mitään mistä olisi sinulle sen enempää iloa kuin hyötyäkään. Teini angstia? Ehkä, mutta idea oli hyvä ja kirjoitat hyvin, sait idean myös toimimaan. Mitä pahaa silloin on teini angstissa? Älä turhaan aliarvioi itseäsi kirjoittajana muutenkaan. Jatka ainakin kirjoittamista. Ja laita lisää kirjoituksiasi tänne luettavaksi, laitathan?

Se oli TODELLA hyvin kirjoitettu. Kieli oli mukavan värikästä. Pidin siitä. Yksinkertaisesti. En osaa sen tarkemmin analysoida... Kirjoita lisää!

Juttu on sekameteli soppa, kehittelin sitä jossain välissä mutta.. jäi huningolle (kuten yleensä :roll: )
Pitäisi kai alkaa muuttamaan ja jatkamaan.

”Siis mä en tajua sitä mä en ollut edes Sannan lähellä kun se kaatui portaissa, ja se tapahtui jopa silloin kun oli ruokkis, eli minua on turha syyttää! Ja oma syynsä se oli, mitäs toheloi, ei katso eteensä! Miten mä muka olisin voinut auttaa sitä?” huomasin huutavani vaistomaisesti tyhjälle kaapille, vaan ei auta. Olisi pitänyt sanoa tuokin rehtorille eikä kaapille.” ja mitäs säkin virnuilet!” sanoin vielä kaapille ja irvistin. Pitäisi vielä nähdä se sisko. Siinä ei itku auta, kai se kaipaa mua. Kun se on aina ollut niin heikko ja välillä muutenkin sairaaloissa lapsi reumasta ja vaikka mistä. Käy välillä ihan kunnolla sitä sääliksi. Vaikka eihän se edes sääliä kaipaa.

Avasin oven ja en osannut odottaa tätä, sisko ei näyttänyt edes pahalta. Hän nukkui sängyllää, sillä pienellä kulmasängyllä ja aurinko osui hänen hiuksiinsa niin että hän näytti vain pieneltä enkeliltä. Aivan kuin hän olisi ollut vain pikku visiitillä luonamme ja palaisi nyt takaisin kotiinsa. Mutta aina hän olisi siskoni ja enkelini.

Hetki rikkoutui kun hoitaja tuli ja ilmoitti että vierailu aika oli pättynyt. Olin kuitenkin tullut liian myöhään. Jätin korttini hänen pöydälleen ja toivoin Sannan paranevan. Enkä ole koskaan toivonut mitään niin paljon. On nimittäin erittäin turhauttavaa huomata että: mitä kovemmin toivoo aurinkoisten kesäpäivien pysyvän sitä nopeammin ne kuluvat. Lampsiessani ulos sairaalasta edelleenkin hieman masentuneena törmäsin juuri rehtoriin. Ei varmaan muuta tullut tekemään kuin tarkastamaan että Sanna on kohtuullisessa kunnossa ja voi tehdä raportin vakuutus yhtiölle.

Tyttö katseli ohi kulkevia ihmisiä lohduttomana sängystä. Ehkä hänen mielessään käväisi silloin tällöin toivon välähdys, kun lääkäri käveli ylpeänä ohitse. Tai ehkä hän ei luopuisi toivosta, jos joku ohikulkijoista kävelisi hänen luokseen. Sen kalman valkoisen sängyn luokse, istahtaisi ja puhuisi. Sanoisi jotain vaikka kalman valkoisista sängyistä tai oljenkeltaisesta sairaalasta, tai mistä vain. Kun hän käänsi päätään hän näki muutamia kaltaisiaan auringonvalon kultaamissa sängyissä, toivottomina, ihmisten kulkiessa ohitse.